Kulunut syksy juoksijan silmin

Vilukissana olin tyytymätön viime kesään. Manailin kylmää säätä useaan otteeseen. Olisin halunnut vain makoilla auringon alla ja lenkkeillä kevyellä vaatetuksella, mutta shortsikelit tulivat vasta juhannuksen jälkeen. Toisaalta vähän viileämpi kesä oli juoksun kannalta parempi kuin  hurjat helteet, mutta kyllä se silti harmitti. Eniten kaipasin aurinkoa ja lämpimiä iltoja sekä öitä. Jälkimmäisiä ei ainakaan ollut juuri nimeksikään, joten rakastamani myöhäisen illan tai yön lenkit jäivät kesällä minimiin.

Perinteisesti kesä on ollut lempivuodenaikani. Pidän myös keväästä, sillä päivät pitenevät ja kesä lähestyy. Talvellakin on kaunista, jos on lunta - se tuo myös valoa. Lisäksi talvella on lempijuhlani joulu, joka auttaa jaksamaan läpi pimeimmän ja kylmimmän vuodenajan. Mutta syksy. Siitä en ole ikinä pitänyt. Päivät sen kun lyhenevät, tulee aina vaan pimeämpää ja kylmempää. Eniten vihaan sadetta ja loskaa. En piittaa kesäsateesta, mutta lenkkeily kylmässä loskasateessa johtaa helposti vilustumiseen - eikä muutenkaan ole kovin nautinnollista. Tarkoituksella hain vaihtoon viime vuonna juurikin syksyksi. Pääsin karkuun Suomen syksyä ja nauttimaan Australian keväästä. En siis ole viettänyt syksyä kahteen vuoteen.

Tämä syksy on kuitenkin ollut tähän mennessä aivan ihana ja kompensoinut kurjaa kesää. Oon ollut niin fiiliksissä koko syksyn ajan. Sää vaikuttaa suuresti juoksemiseeni: erityisesti tuuliseen säähän on ikävää lähteä juoksemaan, myöskään kylmä sää ei houkuttele lähtemään lenkille. Ihana sää on oikeastaan yksi suurimmista motiiveistani koko juoksuharrastukselleni: saan auringosta ja raittiista ilmasta ihan älyttömästi voimaa. Loppukesästä ja alkusyksystä ei ole lenkkimotivaatio ollut ainakaan keleistä kiinni. Ja luonto on juuri nyt kauneimmillaan. Ruska alkaa ottaa valta-asemaa lehtipuissa, ilma on raikasta ja aurinkokin on paistanut yllättävän paljon. Lenkeilläkin tekee mieli pysähtyä jatkuvasti ikuistamaan upeaa ympäröivää luontoa (mikä ei välttämättä treenin kannalta ole kovin hyvä juttu kylläkään ;)) ja polkujuoksu houkuttaa tähän aikaan vuodesta eniten. Syksy tuntuu niin paljon lyhyemmältä, kun loppukesä oli niin lämmin ja lämpö jatkui läpi syyskuun - oikeastaan otan mieluummin tämän intiaanikesän kuin kuuman alkukesän ja nopeasti kylmenevän syksyn!

Auringonlaskut ovat omia lemppareitani syksyssä!

Mutta voi ei, ensi viikolla on luvattu kylmää säätä! Lämpötilat olivat läpi syyskuun semmoista 12-17 astetta, eikä lämpö pudonnut yölläkään tolkuttoman matalaksi. Ensi viikoksi on kuitenkin luvattu Helsinkiinkin yöpakkasia ja 4-7 asteen päivälämpötiloja. Mahtoiko tänään olla viimeiset yli 12 asteen lenkkikelit tänä vuonna?

On se kuitenkin kiva, että meillä on näin selkeät vuodenajat Suomessa! Tasmaniassa sää pysyi kesäkuusta marraskuun alkuun 15-asteisena ja täysin samanlaisena, vasta sitten alkoi lämmetä. Harvassa maassa pääsee nauttimaan lumesta samassa mittakaavassa kuin Suomessa. Eipä se siis sinänsä haittaa, vaikka ne kylmät säät sieltä vähitellen tulevat: onpahan sitten syy lisätä salitreeniä ja juosta kovaa ;) Ja polttaa kynttilöitä, syödä keittoja, keittää teetä.... Ei se syksy loppupeleissä niin ikävä vuodenaika olekaan!

Miten vuodenajat ja sää vaikuttavat treenaamiseesi? Mitä mieltä itse olet syksystä?

Tavoitteena tavoitteiden hylkääminen?

Maraton lähestyy! Päätin kirjoitella vähän sekavia ajatuksia liittyen Müncheniin asettamiini tavoitteisiin. Ajatukset tosiaan tuntuvat poukkoilevan vähän sinne tänne, ehkä saan ne kirjoittamalla jonkinlaiseen järjestykseen.

Olenkin jo kertonut, kuinka juoksu on viime aikoina tuntunut vähän vaikealta, jalat raskailta ja sykkeet korkeilta. Kuntoni on selvästi laskenut sitten viime vuoden. Sen huomaa paitsi treenistatistiikasta (sykkeet korkeammalla kuin viime vuonna samanvauhtisilla lenkeillä) myös fiiliksestä lenkeillä. Erityisesti vauhtikestävyystreenit ovat tuntuneet jaloissa tosi kovilta ja pitkien lenkkien jäljiltä koko kroppa on todella rikki. Palautuminen kestää kauan ja kilometrimäärät ovat auttamatta jääneet viime vuodesta.

Syitäkin tähän pohdin jo jokin aika sitten - kirjoituksen löydät täältä. Olen yksinkertaisesti treenannut aivan väärin. En ole pitänyt huolta peruskestävyydestäni vaan olettanut, että se pysyy yllä, ja voin vetää vähän kovempia treenejä niiden "tyhjien" kilometrien - eli kevyiden lenkkien - sijaan. Olen ihan tietoisesti nostanut lenkkivauhtiani, mutten ole tajunnut, etten ole vielä valmis niin koviin vauhteihin. En myöskään sitä, että kevyettäkin treeniä pitää treeniviikkoon sisältyä. Myös ns. peruskestävyyslenkkini ovat olleet liian kovia - sykkeet nousseet liian korkealle ja palautuminen ollut hidasta.

Olen myös jollain tavalla vähän hellittänyt sitä tiukkapipoista otettani, joka mulla viime vuonna Australiassa treenaamisen kanssa oli. Noudatin esimerkiksi valmistautumisvinkkejä maratonille todella oppikirjamaisesti. Erityisesti tämä näkyi syömisessäni, jonka suhteen olin erittäin kurinalainen ja tarkka. En herkutellut, juonut kofeiinia tai alkoholia lainkaan. Laskin tarkkaan, että saan varmasti juuri oikean verran hiilareita ja proteiinia ja tarpeeksi niukasti rasvaa. Elämäni Ausseissa oli jotenkin aika leppoisaa. Olin oman arkeni herra - oli mulla tietysti kavereitakin, mutta enimmäkseen viihdyin yksin ja keskityin treenaamiseen ja opiskeluun. Suomessa elämä on ainakin tuplasti stressaavampaa. Maratoniin valmistautuminenkin on käynyt vähän niinkuin siinä kaiken muun sivussa.  Painokin on viime vuodesta noussut muutaman kilon, mikä osaltaan vaikuttaa juoksun keveyteen. Kaikki viittaa siihen, että kuntoni on vähän repsahtanut. Valmistautumiseni maratoniin tällä kertaa on yksinkertaisesti riittämätön.

Riittämätön? Riittämätön mihin? Riittämätön maratonin juoksemiseen? Tuskinpa sentään. Ja maratoniahan minä olen menossa juoksemaan: reissun päätarkoituksena on juosta 42,2 kilometriä, ei juosta vaikkapa 3 tuntia 36 minuuttia. Tiedän pystyväni tälläkin kunnolla juoksemaan maratonin. Mutta miksen voi vain tyytyä siihen? Miksi päässäni kaikuu sana "riittämätön", vaikka kaiken järjen mukaan 42,2 kilometrin juoksu on saavutettavissa?

Taas olen saman ongelman edessä: vaadin itseltäni aivan liikaa. Jossain sisälläni huutaa se kunnianhimoinen jatkuvasti ennätyksiään parantanut ja itsensä ylittänyt aloitteleva juoksija, joka olin vuosi sitten. Se juoksija oli tottunut huimaan kehitykseen ja parannukseen: sen juoksijan elämään ei muuta juuri mahtunutkaan kuin juoksu ja maratoniin treenaaminen. Nyt olen kuitenkin erilainen. Kulunut vuosi on ollut tosi erilainen - siihen on mahtunut niin paljon kaikkea muutakin kuin juoksua. Ylä- ja alamäkiä. Ei enää pelkästään sitä samaa juoksun ja kehityksen huumaa, jota pari ensimmäistä juoksuvuottani oli. Elämäni muutenkin on muuttunut siitä ajasta, kun asuin yksin ja keskityin pelkkään itseeni ja juoksuharrastukseeni. Nykyiseen elämääni kuuluu mm. enemmän opiskelua, avomies, töitä ja kummityttö. Muu elämä vie paljon aikaa, ja toisaalta ihan hyvä niin. Pitäähän elämään muutakin kuulua kuin pelkkä harrastus.

Eilen kävin juoksemassa kevyen lenkin. En seurannut lainkaan vauhtiani tai sykkeitäni: juoksin ja nautin siitä. Keskityin pelkkään juoksemiseen ja saavutin sellaisen juoksuflown, johon en ole yltänyt pitkään aikaan. Unohdin juoksevani. Askel tuntui kevyeltä ja juoksu mukavalta. Juoksin siihen saakka, kunnes juoksu ei enää ollut kevyttä: sitten lopetin ja kävelin kotiin. En yrittänyt juosta väkisin vaan juoksin pelkästä rakkaudesta juoksuun. Näitä lenkkejä on ollut aivan liian harvoin viime aikoina. Rupesin miettimään, olenko ikuinen suorittaja, jolle oman itsensä ylittäminen tarkoittaa aina tiettyä aikaa, matkaa tai vauhtia. Miksen enää nauti juoksusta tällä tavoin niin usein? Ainoat kiksit tulevat siitä, kun nipistän ennätyksestäni pari minuuttia tai juoksen tonnin vetoja ennätysvauhtiin. Tietysti on motivoivaa huomata kehittyvänsä, mutta eikö matkan pitäisi olla päämäärää tärkeämpi?

Ajatukseni ovat selkeästi lähteneet rönsyilemään suuntaan jos toiseen siitä, kun aloitin tämän kirjoituksen. Tarkoitushan oli miettiä tavoitteita Müncheniin. No, tämän "pienen" alustuksen jälkeen heitän itselleni tavoitteen - oikeastaan haasteen - Müncheniin: juosta sitä vauhtia, mikä tuntuu hyvältä. Tunnen itseni sen verran hyvin, että tämä tavoite on mulle vaikea. Kisatilanteessa käyn pääni sisällä taistelua itseni kanssa: siellä juoksee kaksi Katjua numerolaput rinnassaan ja kilpailevat siitä, juostako väkisin ennätysvauhtia vai fiksusti kevyempää vauhtia, jolla varmasti pääsisi ainakin perille. Toisin sanoen olen jonkinsorttinen kaikki tai ei mitään -persoona: ennätysjuoksu tai pettymys omaan suoritukseen.

Miksen voisi olla tyytyväinen siihen, että (jos) ylipäätään pääsen maratonilta maaliin? 42 kilometrin juokseminen ei ole helppoa tai siinä onnistuminen itsestään selvää. En usko, että maaliviivalla tulee pettynyt fiilis - oli se aika sitten 3:35, 3:50 tai vaikka 4:20. Maaliin selviäminen on jo itsessään saavutus - tietyn ajan saavuttaminen vaan plussaa ja hienosäätöä. En myöskään usko olevani yhtään sen tyytyväisempi 3:45 alitukseen kuin kymmenen minuuttia huonompaan aikaan - miksi siis yrittää väkisin juosta kovempaa kuin mihin tällä hetkellä pystyn?

Miksi kisatilannetta ei voi ottaa ikinä iisisti?

Tavoitteena siis juosta ilman aikatavoitetta? Taas itseäni toistaen totean tuntevani itseni kuitenkin sen verran hyvin, etten usko pystyväni tuohon. Pakko olla jokin tavoitevauhti ja suunnitelma, jonka mukaan lähden 42 kilometriä kaatamaan - muuten vauhdinjako menee helposti pieleen. Toisaalta tuntuisi hölmöltä lähteä hölköttelemään sattumanvaraista kevyttä vauhtia. Olenkin miettinyt lähteväni juoksemaan n. 11,3 km/h (5:20 min/km) vauhtia, jota muutan suuntaan tai toiseen tarpeen mukaan matkan aikana. Kaikista hirveintä olisi hyytyä kesken matkan. Päätavoite olisi siis päästä juosten maaliin.

Periaatteessa siis haastan itseni olemaan tyytyväinen mihin tahansa aikaan. Käytännössä lähden kuitenkin tavoittelemaan 3:45 alitusta. Tällä hetkellä itseluottamus maratonin suhteen on kuitenkin melko matalalla, saapa nähdä, kuinka käy. Jos ja (toivottavasti) kun ylitän maaliviivan, olen jo ylittänyt itseni.

Synttärimeininkejä

Meikäläinen täytti eilen 24 v, ja nyt onkin pari päivää tässä keskellä viikkoa vierähtänyt synttärifiiliksissä. On kiva tuoda välillä pientä juhlan tuntua keskelle arkea :)

Merimakasiinin taivaallinen kuha-annos. Aivan superhyvää!!!

Keskiviikkona mulla oli kokonainen vapaapäivä!! Vedin aamupäivällä pitkän 2,5 tunnin lenkin, joka sujui tällä kertaa oikein kivasti. Lähdin taas pitkikselläni seikkailulle ympäri kaunista Helsinkiä. Juoksusääkin oli ihan mahtava :) Päivä jatkui shoppaillen ja illalla Matias vei mut syömään tosi ihanaan ravintolaan, Merimakasiiniin. Ruoka oli ihan taivaallista!!! Suosittelen ehdottomasti kaikille. Syötiin kunnolla ja paljon! Ei noita hienoja ravintolaillallisia opiskelijaelämään ainakaan liikaa sisälly, joten piti ottaa siitä kaikki irti.

Reippaana synttäriaamun lenkille ;)

Oon ollut gluteenittomalla ruokavaliolla nyt kuukauden, mutta Rinebergin torttujen suhteen oli tehtävä poikkeus, kun en gluteenittomia löytänyt! Vatsa reagoi kyllä tosi vahvasti vehnään, eli jätän sen rauhaan jatkossakin.

Eilen kävin vähän ehkä turhan tukkoisilla jaloilla hölköttelemässä aamutreeniksi ekan Vauhtisammakon kotiläksyn: kevyen pitkän lenkin. Vauhti ja sykkeet pysyivät kuitenkin hyvin kurissa, ja fiilis varhaisen lenkin jälkeen oli loistava :) Siitä sitten kunnon pitkän kaavan aamupalat Runebergin torttuineen naamaan ja koulua kohti!

Vanhat kunnon opiskelijakamut!

Pidin synttäripäivänäni viikon herkkupäivän (mulla on nyt tällainen "kerran viikossa herkkuja" -systeemi, joka lähinnä estää itseäni ostamasta joka päivä irtokarkkeja ;)), joten koulun jälkeen ostinkin ison läjän (kokonaisen kilon!!!) irtsareita - ihan kaikkia en kuitenkaan yksin syönyt vaan jaoin ne opiskelukavereideni kanssa ;) Suuntasimme illalla ainejärjestömme sitseille pitkästä aikaa! Näin neljäntenä opintovuonna ei enää tule ihan hirveästi käytyä noissa opiskelijariennoissa, eivätkä ne oikeastaan ainakaan itseäni enää samalla tavalla kiinnostakaan kuin fuksivuonna. Alkoholiakaan en enää juurikaan käytä. Oli kuitenkin kiva päästä viettämään hauskaa iltaa luokkakavereitten kanssa pitkästä aikaa :)

Nyt on akut ladattu taas täyteen ja virtaa riittää! Kyllä tallaiset arjen pienet virkistys- ja herkuttelupäivät piristävät ja rentouttavat kummasti :) Aurinkokin paistaa, hyvä fiilis! Mahtavaa loppuviikkoa :)

Vuoden 2015 tavoitteet paperille

Monissa blogeissa lueteltiinkin tavoitteita vuodelle 2015 jo tammikuun alussa, mutta meikäläinen Matti Myöhäisenä olen pohdiskellut omia tavoitteitani vasta nyt. Jotenkin koko Suomeen kotiutuminen ja arjen aloittaminen on saanut pääni niin pyörälle, etten ole osannut vielä keskittyä tulevaan!

Eräs syy tavoitteiden "julkistamisen" lykkäämiselle on myös ollut se, etten ole osannut päättää, kuinka henkilökohtaisia tai tarkkoja tavoitteita haluan täällä blogissani kailottaa. Esimerkiksi aikatavoite maratonille on helppo tavoite asetettavaksi, mutta hyvinvointiin liittyvien tavoitteiden asettaminen, mittaaminen ja muotoileminen ovat paljon monimutkaisempia asioita - niiden saavuttamisesta puhumattakaan. Maraton-enkka joko saavutetaan tai ei - lahjomaton kisakello toimii tässä mittarina. Mutta kuinka arvioida, onko saavuttanut vaikkapa terveellisen elämän tai positiivisemman asenteen? Ja kuinka näitä asioita voi ylipäätään asettaa tavoitteeksi? Ja voiko ja pitääkö niitä julkistaa ääneen?

Yksinkertaiset tavoitteet vuodelle 2015 ovat omalla kohdallani helposti asetettavissa (niiden saavuttaminen onkin sitten asia erikseen):

Haluan juosta vähintään kaksi maratonia, juosta uuden ennätyksen ja mahdollisesti alittaa myös 3:30 maratonilla - riippuen siitä, kuinka terveenä pysyn ja kuinka paljon pystyn treenaamaan.

Haluan juosta vähintään yhden puolimaratonin ja parantaa vuoden 2013 ennätystäni sillä.

Haluan osallistua useisiin juoksutapahtumiin vailla sen suurempia aikatavoitteita.

Haluan juosta enemmän kuin viime vuonna.

Haluan säästyä rasitusvammoilta - siispä tavoitteenani on kiinnittää enemmän huomiota kehonhuoltoon.

Suoranaisten juoksutavoitteiden lisäksi toivon vuodelta 2015 monia muita asioita, jotka liittyvät treenaamisen lisäksi vahvasti omaan hyvinvointiini. Näitä abstraktimpia tavoitteitani ovat:

Terve suhde ruokaan. Yksi ylitse muiden. Tätä asiaa on turha sen kummemmin ruveta avaamaan tässä yhteydessä, itselleni iso asia on edes koko tavoitteen ääneen julkistaminen. Paljon olen paininut ruoka-asioiden kanssa viime vuosina, osittain vatsaongelmieni ja osittain päänsisäisten juttujen takia, jotka aikoinaan ajoivat itseni lähestulkoon ortoreksian partaalle. Vuoden sisällä olen kuitenkin viimein tajunnut, kuinka merkittävä rooli ravinnolla on juoksussani - ja elämässäni muutenkin. Haluan korjata välini ruuan kanssa: oppia nauttimaan siitä ja löytää sen itselleni sopivan ruokavalion, joka myös tukee juoksemistani.

Aikatavoitteiden hylkääminen. Miksei voisi edes joskus vedellä kisaa tai juoksutapahtumaa ihan vaan leppoisasti läpi ilman varsinaisia aikatavoitteita tai verenmakua suussa?

Armollisuus itseä kohtaan. Olen itselleni liian ankara - monessakin suhteessa. Aina ei vaan voi ylittää itseään. Joskus on junnattava paikallaan tai jopa otettava askeleita taaksepäin ennen kuin voi taas päästä eteenpäin.

Kropan kuunteleminen ja juoksusta nauttiminen! Kropan ehdoilla on mentävä, ja yhä edelleen muistutettava itselleen, miksi tätä lajia harrastaa. Haluan ja aion säilyttää rakkaussuhteeni juoksuun. Vaikka siinä voi aina kehittyä ja ylittää omat rajansa ja ennätyksensä, tärkeintä on kuitenkin se mahtava fiilis, jonka se saa aikaan koko kropassa ja mielessä!

Tämmöisiä ajatuksia tuli pohdiskeltua perjantai-yön pimeinä tunteina. Pitkään mietin, menevätkö nuo abstraktit tavoitteet liian henkilökohtaisiksi tai kannattaako niistä puhua, mutta uskon pystyväni nyt keskittymään niihin entistä paremmin, kun mulla on tämän "juoksublogiyhteisön" tuki takanani - ainakin toivottavasti :D Tavoitteet muuttuvat niin paljon mahdollisimmiksi, kun ne lausuu ääneen.

Millaisia vuositavoitteita itse olet asettanut itsellesi urheilun suhteen? Spesifejä aikatavoitteita vai ympäripyöreitä hyvinvointitavoitteita? Kannattaako tavoitteet mielestäsi jakaa muiden kanssa vai pitää omana tietonaan?

Still alive!

Hei vaan kaikille, piiitkästä aikaa! Blogi on ollut vaiti nyt jo pidemmän aikaa, mutta hengissä ollaan yhä!! Lähdin tosiaan tuossa marraskuun puolivälissä kiertelemään Uutta-Seelantia, Australiaa ja Thaimaata n. kuudeksi viikoksi, ja reissussa blogin kirjoittamisesta ei oikein tahtonut tulla mitään. Siispä päätin suosiolla jättää bloggaamisen hetkeksi ja aloittaa jälleen Suomeen palattuani. Juoksemistakin vähensin noina viikkoina - vähän niin kuin pakon sanelemana - mutten toki jättänyt rakasta harrastustani täysin.

Uutta-Seelantia kiertelin road tripin muodossa pari viikkoa, ja juokseminen osoittautui noiden viikkojen aikana hankalaksi esim. suihkun puutteen takia (yövyimme lähinnä autossa ja pääsimme suihkuun vain muutaman kerran). Tuli sielläkin kuitenkin juostua yhteensä kuusi lenkkiä: yksi tunnin lenkki Aucklandissa, pari polkulenkkiä kansallispuistoissa, joissa yövyimme, sekä muutama kevyt puolen tunnin lenkki pikku kaupungeissa ja Uuden-Seelannin maaseudulla. Kaikki lenkit olivat kuitenkin tosi kevyitä ja lähinnä maisemista nautiskelua! Uudessa-Seelannissa tuli myös patikoitua kiitettävästi, mikä osittain korvasi tuota vähäistä juoksutreeniä.

Seuraavaksi suuntasin muutamaksi päiväksi Sydneyyn, jossa vedin hirveässä helteessä pari lenkkiä: toinen 35 minuutin lenkki Oopperatalolle ja toinen tunnin lenkki Brightonin kaupunginosan rantaa pitkin. Sydneyssä kävelin joka päivä 12-20 km - isoa kaupunkia ihmetellessä kilometrejä kertyy kävellen huima määrä ihan huomaamatta :)

Sydneystä matkustin viikoksi trooppisen kuumaan Brisbaneen, jossa juokseminen tuntui jo liian tuskaiselta ajatukselta. Viikon aikana kävin tosin Noosassa, pienessä kansallispuistokaupungissa Sunshine Coastilla, jossa juoksin sateen yllätettyä pari lenkkiä - kauniissa Noosan kansallispuistossa tietenkin.

Viimeiset päiväni Australiassa vietin sen länsirannikon Perthissä, jossa juoksin yhden lenkin rantakaupunginosa Scarboroughin rannalla. Perthissäkin tuli tosin käveltyä paljon.

Australia tourin jälkeen vietin 8 päivää kuumassa Thaimaassa. Koh Lanta -saarella tuli juostua kolme reilun puolen tunnin kevyttä lenkkiä - kaikki lähinnä hiekkarannalla kuumasta ilmasta nautiskellen :)

Siinä siis marras-joulukuuni juoksut pähkinänkuoressa. Viimeiset viikot on tullut kyllä lähinnä nautiskeltua, ja olen jopa onnistunut välttämään itselleni tyypillisen stressaamisen tuon juoksemisen suhteen. Nämäkin lenkit ovat olleet todella kevyitä, enkä edes ajattele niitä varsinaisina treeneinä. Lähinnä ne ovat olleet juoksutuntuman ylläpitoa. Päätin, että kunnon treenaaminen saa alkaa taas tammikuun alussa!

Suomeen palasin 23.12. ja yllätyksekseni olen jo tottunut melko hyvin tähän kylmään säähän - ehkä upeat lumiset talvimaisemat ja ihana aurinko on auttanut tähän! Lumi tuo valoa ja "uusissa" maisemissa on ollut taas kiva juosta!!! Olen jo vetäissyt muutaman lenkin tämän viikon aikana - jopa -15 asteessa! Kun on ollut poissa puoli vuotta, oppii taas arvostamaan Suomea ja tajuaa, kuinka kaunista täällä on :)

Tässä siis pikaisia kuulumisiani. On kiva päästä taas elämään arkea pitkästä aikaa ja aloittamaan treenaaminen ja terveellinen elämä. Asettua aloilleen taas pitkästä aikaa. Kiertolaisen elämä on pidemmän päälle puuduttavaa :D Blogiakin tulee taas kirjoiteltua enemmän tulevaisuudessa. Oikein ihanaa uutta vuotta kaikille!!