Noniin, nyt on lomat lomailtu ja pääsen vihdoinkin jakamaan ajatuksiani huikeasta parin viikon takaisesta kokemuksesta. Juoksin siis elämäni toisen maratonin Melbournessa 12.10.2014. Olin treenannut kisaa varten 10 viikon treeniohjelman avulla ja ensisijaisena tavoitteenani oli rikkoa maratonennätykseni, 3:58:43, jonka juoksin toukokuussa elämäni ensimmäisellä maratonilla Köpiksessä. Toisena tavoitteenani oli 3:45 alitus, johon uskoin pääseväni hyvän päivän sattuessa. Kunnostani en niinkään ollut huolissani, mutta vaihteleva fiilis jaloissa vähän aiheutti päänvaivaa. Muutamina viikkoina ennen maratonia ne olivat tuntuneet olevan ihan tukossa ja voimattomat. Toivoin vaan, että lepo ja tankkaus olisivat tehneet tehtävänsä ja jaloista löytyisi riittävästi voimaa.
Maraton starttasi jo aamuseiskalta - ja hyvä niin. Sunnuntaille oli nimittäin luvattu polttavan kuumaa säätä. Hassua, että lämpöasteet olivat koko edellisen viikon ajan pysytelleet siinä 20 asteen paikkeilla, mutta sunnuntaiksi oli tietysti luvattu yllättäen jopa 27 asteen hellettä. Maanantaista eteenpäin lämpötilan ennustettiin taas putoavan takaisin sinne 20 asteen lukemiin. Lämmin sunnuntai ei maratonareita kuitenkaan lannistanut. Aurinko tuntuisi polttavalta vasta keskipäivästä eteenpäin, mikä ainakin motivoi pääsemään maaliin niin pian kuin mahdollista.
Onneksi olimme bookanneet hotellin lähtöpaikan - Melbourne Cricket Groundin - läheltä, mikä helpotti aamutoimia suuresti. Heräsin 7,5 tunnin yöunien jälkeen klo 5:30, vedin aamupalaksi lasin vettä, kupin kahvia, pussipuuron jogurtilla sekä puolikkaan banaanin, ja suuntasin lähtöalueelle - yhä unenpöpperössä tosin. Fiilikseni ennen maratonia olivat ainakin Matiaksen mukaan jännittyneet: hypin ja tärisin, höpötin mitä sattuu sekä laulelin ja hyräilin ihan ihme biisejä. Yhtäkkiä huomasinkin olevani lähtöalueella muiden juoksijoiden kanssa odottamassa lähtölaukausta. Ai nyt pitäisi juosta reippaat 42 km? Auts.
Ekat 10 km: Herättelyä
Maratonin alku sujui kivasti upeaa auringonnousua ja kauniiseen sunnuntaiaamuun heräävää kaupunkia fiilistellessä. Vaikka matkan ekat 5 km juostiin aivan keskustan tuntumassa, ei reitin varrelle ollut vielä kertynyt juurikaan kannustajia. Viiden kilsan jälkeen reitti kiersi lenkin ison lammen ympäri puistomaisemissa. Kaupunki- ja luonnonmaisemien vaihtelua ihmetellessä aika meni nopeasti ja juoksuaskel tuntui kevyeltä.
Tiesin, että kisareitti olisi pääasiassa tasainen muutamia loivia nousuja ja laskuja lukuun ottamatta. Taktiikkaa miettiessä päätin, että loivissa alamäissä annan mäen viedä ja jalan kulkea niin kevyesti kuin se sattuu mukavalta tuntumaan, sillä ylämäkiosuuksissa vauhti taas tulisi hiipumaan väkisinkin. Alun loivassa laskussa vauhtini karkasikin jatkuvasti yli 12 km/h (5 min/km). Juoksu tuntui helpolta, joten en alkanut jarrutella, vaikka tavoitevauhtini oli paljon hitaampi. Ajattelin, että auringon noustessa ja kisan edetessä juoksuvauhti tulisi kuitenkin tippumaan: taotaan siis nyt, kun rauta on kuumaa. 10 kilometrin väliaikani olikin 49:41 (12,08 km/h / 4:58 min/km), vaikka tavoiteaikani kympin jälkeen oli 53 minuuttia.
Kilometrit 10-21: Lopun alkua
Noin 12 kilometrin kohdalla reitti suuntasi entistä kauemmas Melbournen keskustasta St. Kildaan pitkälle rantabulevardille. Olin jo etukäteen ohimennen karttaa tutkiessani huomioinut tuon pitkän suoran, mutta en tosiaankaan tajunnut, kuinka puuduttava se voisi olla. Kilometrit 12-17 juostiin rantakatua yhteen suuntaan, ja kilometrit 17-21 takaisin. Tämä jo itsessään oli turhauttavaa, mutta vasta alkusoittoa sille, mitä oli vielä edessä: reitti jatkui samaa suoraa rantakatua pitkin 25 kilometrin kohdalle ja sieltä vielä samaa reittiä takaisin aina 30 kilometrin kohdalle saakka. Siis suunnilleen puolet koko maratonista juostiin tuota puuduttavaa, tylsää, aurinkoista suoraa rantakatua pitkin ja vielä edestakaisin. 21 kilometrin kohdalla en osannut vielä aavistaa, kuinka uuvuttavalta bulevardin loppupätkä tulisi tuntumaan. Ehkä ihan hyvä niin.
Maratonin puolivälissä, 21 km kohdalla katsahdin sykemittarini aikalukemia: n. 1:44:30. Siinä pamahti rikki vuoden takainen puolikkaan enkkani. Tiesin, että nyt mennään liian kovaa. Sinänsä vauhti ei ollut tuohon hetkeen mennessä tuntunut liian kovalta, mutta tiesin, etten millään pystyisi pitää sitä yllä vielä toista samanmoista matkaa. Jalkojeni voimat olivat jo hälyttävän lopussa. Päätin suosiolla ruveta hidastamaan vauhtia vähitellen.
Kilometrit 21-30: Puuduttavaa, uuvuttavaa, turhauttavaa
Vauhtini hidastuikin puolivälin jälkeen niin, että kun se oli ekat 21 km ollut jatkuvasti vähintään 12 km/h = 5 min/km tai alle, jäi se koko loppumatkan ajaksi alle 12 km/h = yli 5 min/km. 30 kilometrin etapin hitaasti lähestyessä jalkani alkoivat painaa aina vain enemmän ja enemmän. Sain vauhdin kuitenkin pysymään kohtalaisena: keskitahtini vaihteli näillä kierroksilla 5:01 ja 5:09 min/km välillä.
Tämä osuus maratonista oli tällä kertaa ainakin henkisesti raskainta. Pitkä rantatie oli melko tylsä ja suora. Ihmiset eivät olleet vaivautuneet poistumaan keskustan tuntumasta seuraamaan maratonia rantabulevardille, mikä teki matkasta entistäkin tylsemmän. Aurinko oli jo kivunnut korkealle ja reitiltä ei juuri varjopaikkoja löytynyt. Lisäksi oli turhauttavaa nähdä vastaantulevat juoksijat, jotka olivat jo ohittaneet 25 kilometrin etapin u-käännöksen - itsellä kun se ja paluumatka samaa tietä pitkin oli vielä edessä. U-käännöksen jälkeen olo hieman helpotti, kun sai itse vuorostaan juosta hitaampia juoksijoita vastaan tietäen, että on jo ohittanut pahimman kohdan.
Kilometrit 30-40: Täyttä tuskaa
30 kilometrin paikkeilla reitti kaarsi vihdoin viimein takaisin kohti kaupunkia ja sain jättää ärsyttävän rantatien taakseni. Se antoi toki hieman lisävoimia, mutta voittajafiilis oli vielä kaukana. Jaloissani ei tuntunut olevan enää lainkaan voimia jäljellä. 12 km tuntui aivan ylivoimaiselta ajatukselta.
Olin huikannut kisan aikana muutaman kerran vettä ja pari kertaa urheilujuomaa. En uskaltanut läträtä urheilujuoman kanssa liikaa, sillä pelkäsin sen sekoittavan mahani. Kuten jo viime kerralla kerroin, tällä maratonilla tankkauspisteissä ei ollut tarjolla esim. hedelmiä tai muita energianlähteitä. Pelkäsin energiavarastojen hiipumista ja sen vaikutusta jalkoihini. Onneksi monet ihanat kannustajat halusivat auttaa juoksijoita paluumatkalla kaupunkiin: reitin varrelle oli kertynyt ihmisiä, jotka ojensivat juoksijoille karkkimatoja ja pieniä mehujäitä!! Energiavarastoni olivat jo aivan lopussa, kun nappasin pari karkkimatoa matkaani. Niiden sokeri antoi kummasti lisäenergiaa. Saattoi jopa pelastaa maratonini :)
Olin silti aivan loppu 30 kilometrin jälkeen. Aikaa oli tässä vaiheessa kertynyt aikalailla tasan 2,5 tuntia. Laskeskelin, että jos haluaisin alittaa 3:30, pitäisi juosta loppumatka 12,2 km/h (4:55 min/km). Hylkäsin tämän ajatuksen heti. Seuraavaksi laskin, että 10 km/h (6 min/km) vauhdilla yltäisin yhä helposti tavoitteeseeni: 3:45 alitukseen. 10,5 km/h (5:43 min/km) riittäisi 3:40 alitukseen, 3:35 alitus vaatisi väh. 11,3 km/h (5:19 min/km) vauhtia. Olin niin kuollut, että jo 11 km/h tuntui kovalta vauhdilta. Ajatuksissa käväisi jopa 3:35 alitus, mutta lähdin sitten kuitenkin pelaamaan varman päälle ja yrittämään 11 km/h (5:27 min/km) vauhdin ylläpitämistä loppumatkan ajaksi. Tahtini alkoi viimeisen tunnin aikana vähitellen hiipua (5:06-5:43 min/km) ja keskisykkeet nousta alun 160 tuntumasta 170 paikkeille. Jollain ihmeen tavalla sain kuitenkin ylläpidettyä jatkuvasti vähintään 10,5 km/h vauhtia.
N. 33 kilometrin kohdalla näin Matiaksen, joka juoksikin sitten seuranani radanvartta pitkin kilometrin ajan. En tosin pystynyt hänelle mitään puhumaan, sillä yhtään ylimääräistä energiaa ei ollut. Keskityin vaan pitämään jalat hyvässä liikkeessä. Tutut kasvot ja tsempit antoivat kuitenkin hurjasti henkistä voimaa jaksaa loppuun asti.
Viimeiset 2 kilometriä: Taistelua viime metreille saakka
Juoksu ei helpottanut yhtään 40 kilometrin kohdalla - päinvastoin. Jalkani eivät olisi jaksaneet enää metriäkään. Koko kroppani halusi vaan rojahtaa maahan loppupäiväksi. Kisan 2 viimeistä kilometriä olivat elämäni pisimmät. Niiden aikana punnittiin henkinen kuntoni. Hoin päässäni lukemiani treenimotivaattoreita, inspiroivia sananlaskuja ja viisauksia, joiden avulla jaksoin loppuun asti. Kai se on totta: kroppa jaksaa kyllä yllättävän pitkään, vaikka mieli pistäisikin vastaan.
Vikat kaksi kilometriä sain väkisin pidettyä yllä 5:21-5:22 min/km tahtia. 42 km etapin jälkeen olisin halunnut vetää älyttömän loppukirin kuten yleensä, pistää kaikki loputkin voimat peliin, mutta ei pystynyt. Kroppa oli niin loppu. Ja ihan radan loppumetreille oli vielä kaiken lisäksi lykätty ylämäki. Viimeiset 20 metriä vedin tuota ylämäkeä ylös niin kovaa kuin jaksoin, ja ohitinkin muutaman miehen. Maaliviivan ylitettyäni en voinut ajatella muuta, kuin pehmeää nurmikkoa. Kiitos. Eipä ole muuten ennen ollut noin heikkoa oloa. Tuli siinä pari ensihoitajaakin tsekkaamaan vointiani, kun kaaduin nurmimatolle. Ei ollut pyörtyminen kaukana, mutta 10 minuutin kuluttua olin jo tolpillani. Vasta tässä vaiheessa tajusin, mitä tuli tehtyä. Sykemittarini oli pysähtynyt näyttämään lukemia 3:36:27. Huhhuh! En ikinä olisi uskonut pystyväni juoksemaan elämäni toista maratonia tuohon aikaan. Parantamaan vajaan viiden kuukauden takaista ennätystäni yli 22 minuutilla.
Lopullinen nettoaikani oli siis 3:36:24. Kaikista 6443 juoksijasta olin sijalla 1436, 20-39-vuotiaista naisista 110/1130 ja kaikista 1981 maaliin selviytyneistä naisista 166. Oman sykemittarini mukaan keskivauhtini oli 11,8 km/h (5:06 min/km), keskisykkeeni 163 ja maksimisykkeeni 178. Todellinen vauhtini tosin on hieman hitaampi, sillä sykemittari heitti 250 metriä.
Loppupäivän fiilikset olivat kyllä huikeat. Kesti vähän aikaa tajuta, kuinka hyvin kisani oikeastaan meni. Todellakin ylitin itseni. Kaikki se kova työ ja treeni tuotti tulosta. Nyt saa olla ylpeä :)
Pieni analyysi vielä suorituksestani kokonaisuudessaan. Taktiikkani toimi periaatteessa hyvin. Matkan ensimmäisen puoliskon yli 12 km/h vauhti tuntui hyvältä. Jaloissa oli voimaa ja kuntoa tuntui riittävän. Hiilaritankkaus oli onnistunut. Tajusin, että tällä kunnolla saisin helposti juostua uuden puolikkaan enkankin. Puolivälin jälkeen meno alkoi kuitenkin hiipua. Ei merkittävästi: ensimmäinen puolisko meni n. 1:45 aikaan, toinen taas 1:51. Vauhti sinänsä ei laskenut paljoa, mutta fiilis todellakin laski. Juokseminen oli rehellisesti sanottuna tuskaa. Köpiksen maratonissa keskisykkeeni oli 152, nyt 163. Köpiksessä juoksu tuntui helpolta ja mukavalta. Koko matka tuntui menevän nopeammin, vaikka se kestikin yli 22 minuuttia pidempään. Sen saman fiiliksen haluaisin vielä saavuttaa tälläkin vauhdilla. Töitä on tehtävä, jos siihen haluaa yltää, mutta motivaatio on jälleen korkealla. Vauhdinjakoa pitää seuraavalla kerralla miettiä tarkemmin. Kai sekin helpottuu, kun pääsee treenaamaan vähän ahkerammin ja tuntemaan omaa kroppaansa paremmin. Vaikka olo maratonin jälkeen oli yksinkertaisesti kuollut, fiilis oli yhtä hyvä jollei jopa parempi kuin ekan maratonin jälkeen. Huomasi ainakin, että jotain on tullut tehtyä.
 |
| Vähän statistiikkaa kierros kierrokselta sekä koko reitin korkeus-, tahti- ja sykevaihtelut |
Loppuun vielä pari sanaa Melbournen maratonista, joka on siis Australian suurin juoksutapahtuma ja sisältää myös useita muita matkoja kokonaisen maratonin lisäksi. Odotukseni tapahtumaa kohtaan olivat korkealla. Melbourne on todella kaunis ja upea kaupunki. Odotin ystävällisten australialaisten valtaavan kisareitin reunat ja pitävän kovaa mellakkaa kannustaen jokaista kilpailijaa. Katsojia ei kuitenkaan ihan hirveästi ollut, ainakaan rantareitillä, jolla niitä olisi todellakin tarvittu. Kööpenhaminassa kannustajia oli paljon enemmän. Köpiksen kisareitti kulkikin suurimmaksi aivan kantakaupungissa, mikä teki kisan seuraamisen helpoksi. Melbournessa suurin osa reitistä juostiin keskustan ulkopuolella: miksi?? Olisi ollut paljon mukavampaa juosta keskustan tuntumassa ja heittää vain pieni lenkki sinänsä kauniilla St Kildan rantabulevardilla puuduttavan 20 kilometrin sijaan. Olin vähän pettynyt myös kisajärjestelyihin. Tankkauspisteillä tarjoiltiin vain vettä ja urheilujuomaa, kisareitin varrella ei ollut minkäänlaista ohjelmaa tai musiikkia ja maalissa odotti vain mitali, lasi vettä ja hedelmä (kisapakettiin kuului paita, lippis ja hikipyyhe). Kööpenhaminassa reitin varrella oli paljon katsojia sekä useita viihde-esityksiä ja maalissa oli kunnon pullakahvitarjoilut ja paljon ilmaisia ruoka- ja juomanäytteitä sun muuta. Niin ja kukkia tietysti! Köpiksen maratoni oli myös opiskelijahintaan kolme kertaa halvempi kuin tämä Melbournen kisa.
Kisoissakin siis voi näköjään olla kovasti eroa. Kaikesta huolimatta Melbournen maraton oli uskomaton kokemus. Innolla odotan jo seuraavia kisoja. Nyt on lomat lomailtu ja aika aloittaa taas treenaaminen. Katsotaan, mihin tästä seuraavaksi suunnataan :)
