Kisaraportti: Paavo Nurmi Marathon 2015, puolimaraton

Eilen siis juoksin elämäni kolmannen puolikkaan, tällä kertaa Turussa Paavo Nurmi Marathon -tapahtumassa. Fiiliksistäni ja odotuksistani voit lukea täältä. Ennätystä lähdin kisasta hakemaan, mutta osasin odottaa melko samanlaisia lukemia kuin viime puolikkaaltani: siitä kun on vain kuusi viikkoa aikaa ja silloinkin annoin kisassa kaikkeni. Kuudessa viikossa ei kehitystä ehdi juuri tapahtua, joten arvelin lähinnä hyvän reitin tai sääolosuhteiden tms ulkoisten tekijöiden avulla yltäväni ennätykseeni.

Aamupalaksi söin 9 aikoihin kaurapuuroa, banaanin ja kauraleivän sekä vettä ja kahvia. Aamulla vatsa oli, kenties jännityksestä, tosi kipeä. Onneksi startti oli vasta 12.30, joten se ehti kuin ehtikin rauhottua ennen lähtöä :) Tosi ikävää, että vatsa kipeytyi taas, vaikka kiinnitin tarkkaan huomiota ruokavaliooni ennen kisaa. Pitää kai olla jatkossa vielä tarkempi.

Matkalla Turkuun hörpin vielä vettä ja söin banaanin ja Elovena-suklaakaurajuoman n. kaksi tuntia ennen starttia. Tämän jälkeen en syönyt enää mitään. Vettä hörppäsin vikan kerran n. 11 aikoihin.

Kisapaikalla hain toimistosta kisapaketin ja kävin moikkaamassa HeartBeat-blogin Jenniä, jonka kanssa sovittiin treffit ennen starttia. Olipa hauska nähdä tätä blogikansaa vaihteeksi myös livenä :) Kuulumisten vaihtaminen ja yhdessä hermoilu auttoi jännitykseen. Jenni juoksi kympin ja pääsikin hienosti tavoitteeseensa, hyvä Jenni!

Ja sitten siitä säästä. Kuten perjantai-iltana valittelin, kisapäiväksi oli luvattu yllättäen kylmää, tuulista ja sateista säätä. Ennustus kuitenkin muuttui lauantaiaamuna. Salossa aurinko porotti kirkkaalta taivaalta ja Forecan ennuste lupasi taas sitä 19 astetta ja puolipilvistä. Siispä siihen sokeana luottaen pakkasin mukaani pelkät shortsit ja juoksutopin. Turussa auringosta ei kuitenkaan ollut taas tietoakaan, vaan sää oli pilvinen, hieman tuulinen ja sateinen. Sinänsä ihan kiva juoksusää, eipä ainakaan ollut liian kuuma ja ilma oli raikasta, mutta meikäläinen siellä taas vilukissana hytisi kananlihalla ennen lähtölaukausta. Topin sentään vaihdoin kisapaketin t-paitaan, joka suojasi edes hieman paremmin kylmältä viimalta. Tuli ainakin halu pinkaista nopeasti liikkeelle heti lähdössä!

Aurinko paistoi aamulla vielä pilvettömältä taivaalta

Ja niinpä pinkaisinkin - ehkä vähän turhankin kovaa. Ekat kolme kilsaa menivät 4:48 min/km tahtia ja seuraavat kaksi tätäkin kovempaa. Tavoitehan oli se 4:53 min/km, joten reilusti sitä reippaampaa mentiin alkuun. Muutaman kilsan juoksin Vauhtisammakon Elinan kanssa samaa matkaa, siinä vaihdettiin muutama sana, kunnes tämä pinkaisi menemään menojaan - tähtäsi meinaan 1:40 tuntumaan. Ehkä vähän tyhmänä sinnittelin hänen vauhdissaan siihen viiteen kilsaan saakka. Niinpä vauhdinjakoni oli alkuun ihan liian kova, mikä tiesi vaikeuksia jatkoa ajatellen. Jalat olivat aika hapoilla jo viiden kilsan jälkeen Ruissalonsillalla. Vaikka sinänsä matka Ruissalonsillalle menikin tuossa hujauksessa - no aika nopeastihan se ihan oikeastikin meni, sillä vitosen väliaikani oli 23:16.

Vauhtisammakon juoksukoulu hoiti kisan jänispalvelun :)

Ruissalonsillan jälkeen alkoi n. 5 kilometrin osuus Ruissalon toiseen päähän ja takaisin. Reitti juostiin asfalttipäällysteistä autotietä pitkin. Olin udellut pari vuotta sitten puolikkaan Paavo Nurmessa juosseelta kaveriltani Annilta reitin tasaisuudesta ja tämä vakuutti Ruissalo-osuuden olevan hyvin tasainen paria loivaa mäkeä lukuun ottamatta. No, Anni taisi muistaa väärin tai sitten meillä on eri käsitykset tasaisesta reitistä :D Etenkin Ruissalo-osuuden ekat viisi kilsaa olivat täynnä puuduttavia, pitkiä nousuja (ja laskuja vastapainoksi, totta kai). Eiväthän ne kovin jyrkkiä olleet, mutta saivat mun jalat ainakin tosi hapoille. Vedin ne ylös hammasta purren yrittäen ylläpitää vähintään 12 km/h vauhtia (se suunnittelemani 12,3 km/h tuntui välillä aivan ylivoimaiselta) ja annoin alamäissä vauhdin taas kiihtyä niin kovaksi kuin jalat sallivat. Yhtä kilometriä lukuun ottamatta sain pidettyä vauhtini kilometri toisensa jälkeen yli 12 km/h vauhdissa (5 min/km). Ruissalon suora ei tuntunutkaan niin pitkältä, vaan kääntöpaikka tuli nopeasti vastaan. U-käännös ja ei muuta kun takaisin Turkua kohti. Kympin kohdalla oma kello näytti 48:30 - hyvässä vauhdissa siis oltiin. Ehkä vähän turhankin hyvässä - tiesin, etten jaksaisi toista osuutta samaa vauhtia.

Reittikartta napattu täältä

Paluumatka Ruissalosta oli vähän ristiriitainen. Tasaisella ja alamäissä jaloissa tuntui riittävän vielä voimaa, mutta ylämäet olivat täyttä tuskaa. Välillä sisuunnuin ja jaksoin juosta vähän kovemmalla tahdilla jonkin matkaa - toisinaan vauhtini taas hyytyi joksikin aikaa. Juoksin kilometri kerrallaan: sykemittarini laskee kierrosaikoja aina kilometrin välein, joten ajattelin jokaista kilometriä omana suorituksenaan. Yritin pitää vauhdin jokaisella kilometrillä vähintään siinä 12,3 km/h (4:53) tuntumassa, mutta välillä se lipsahti väkisin 12,2 km/h (4:55) paikkeille. Matka takaisin Ruissalosta Turkuun tuntui sekin yllättävän lyhyeltä: kai rentouttavalla maalaismaisemalla oli osuutta asiaan ;) Sillan näkyessä sain juoksuseuraa peltoaitauksen lampaista, jotka kirmasivat kisareitin suuntaisesti juoksijoiden rinnalla - hauska näky!

Noin 13 km kohdalla hörppäsin tokaa kertaa vettä tankkauspisteeltä. Pian tämän jälkeen avasin energiageelipussini ja imaisin siitä pikkuisen. Paljoa en uskaltanut ottaa, sillä pelkäsin mahani ärtyvän. Sen sijaan nappasin 15 km huoltopisteeltä mukaani tutun ja turvallisen hiilarilähteeni: banaanin. Näillä energioilla toivoin selviäväni maaliin saakka. 15 kilometrin kohdilla katsahdin myös kellooni toisen kerran: vajaat 1:13 juostu. Laskin, että vähintään 12 km/h tahtia ylläpitämällä pääsen nipin napin enkkaani. Sitä en muuten tajua, että oma kelloni näytti 15 km kohdalla 1:12:49, mutta virallinen kisa-aikani on tässä kohdassa 1:14:16, vaikka omaan kellooni tuli täyteen 15 km aika lailla samoihin aikoihin kuin kisareitillä 15 km kyltti. Joko siis kyltti tai ajanmittauspiste oli väärässä paikassa, tai sitten oma kelloni sekoili. Joka tapauksessa, ei kannata alkaa laskea, millaista minimivauhtia ylläpitämällä voit saavuttaa ennätyksesi. Jos olisin tyytynyt juoksemaan vain 12 km/h siinä uskossa, että se riittää laskujeni mukaan ennätykseeni, ei olisi ennätystä tullut. Onneksi pinnistin vikat kuusi kilsaa niin kovaa kuin pystyin, joten vauhtini pysyi yli 12 km/h loppuun asti.



Mulle kisan vaikeimmat hetket olivat kilometrit 16-21. Hoin päässäni, että viisi kilsaa jaksat näin kovaa vaikka mikä olisi. Neljä kilsaa menee aina. Kolme kilsaa tätä vauhtia - piece of cake. Kaksi kilsaa eli viisi kierrosta urheilukentällä. Yksi kilsa eli matka kotoa lähikaupalle ja takaisin. Näitä mantroja toistelemalla en hyytynyt vaikka olisi tehnyt mieli kaatua maahan jo monen monta kertaa. Onneksi reitti Ruissalonsillalta takaisin lähtöpaikalle kulki suurimmaksi osaksi joenvartta pitkin, oli tasainen ja meni nopeasti. Joenvarrelle oli taas kertynyt paljon katsojia, joita Ruissalossa ei juurikaan ollut. Katsojista sai voimaa ja tsemppiä. Maali näkyi jo joen toisella puolella - sekin kannusti jaksamaan loppuun asti. 19 kilometrin paikkeilla näin tienlaidassa perheeni, joka oli seurannut matkaani kännykkäsovelluksen kautta ja tiesi siis missä kohdassa odottaa ja milloin. Olin tuossa vaiheessa niin rikki, etten jaksanut edes hymyillä heille, saatikka sitten vastata kannustushuutoihin. Ennen maaliintuloa näin myös tätini ja kaverini - loppusuoralla havahduin vielä toisenkin kaverini kannustushuutoihin. Oman nimen kuulemisesta saa kyllä huikeat lisätsempit :)

Oikeastaan kisani pahin osuus oli juurikin maalisuora. Kun olin ylittänyt viimeisen sillan, jäljellä oli enää vaivaiset 500 metriä. Mutta miten pitkältä toi matka tuntuikaan! Etenkin, kun en ollut varma oman kelloni GPS:n tarkkuudesta. Sillan jälkeen maali häämötti jossain kaukana ja juoksin menemään niin kovaa, kun jaloistani vain pääsin, tavoitteena jälleen ylläpitää sama vauhti, sillä loppuspurtista ei ollut toivoakaan. Omassa kellossa tuli 21 kilometriä täyteen, mutta maali oli vielä kaukana. Turhauttavaa! Vikan parinsadan metrin aikana mietin, että miksei se puolikas voi vaan loppua siihen 21 km kohdalle :D Tai vaikka jo 20 km paikkeille. Tuo vika kilometri tuntuu aina niin hirveältä. En olisi kyllä pystynyt ylläpitämään juoksutahtiani enää yhtäkään kilometriä, kun lopultakin ylitin maaliviivan. Oman kelloni mittari näytti 21,24 km ja kello vähän maaliintuloni jälkeen 1:43:20. Olin vähän hämmentynyt ajasta, sillä en ollut katsonut kelloa 15 km jälkeen ja tuolloisten laskujeni perusteella odotin 1:43 alitusta. Vielä hämmentyneempi olin, kun viralliseksi kisa-ajakseni oli kirjattu 1:43:25. Myöhemmin mulle kuitenkin selvisi, että nettoaikani oli 1:43:12. Joka tapauksessa, laskuni menivät pieleen. Ei siis ikinä kannata alkaa tehdä minkäänlaisia laskutoimituksia kesken kisan vaan juosta loppuun saakka kelloon vilkaisematta niin kovaa, kuin vaan pystyy. Keskivauhdikseni siis tuli lopulta n. 12,27 km/h eli 4:53 min/km. Keskisyke oli 171 ja maksimisyke 180.





Hetken jalkojani lepuutettuani suuntasin hakemaan mitalin ja kisa-alueen herkkupalkinnot (juoksutapahtumien paras osuus ;)) Ehdin vähän myös sulatella tulostani. Tähtäsin enkkaani: se tuli. Paransin ennätystäni 45 sekunnilla. Edistystä sekin, I guess? Mutta sen jälkeen, kun on parantanut maratonaikaa kertaheitolla 22 minuuttia, tällaiset pienet minuutin parannukset tuntuvat kuitenkin olemattomilta. Olen tyytyväinen juoksuuni, mutta haluan ehdottomasti juosta vielä kovempaa. Tämän hetken kuntooni nähden aikani on kuitenkin hyvä. Annoin kaikkeni enkä olisi pystynyt parempaan. En usko, että edes tasaisemmasta vauhdinjaosta olisi ollut apua. Mitään totaalihyytymistähän ei kovasta alusta huolimatta kuitenkaan tapahtunut.

Näiden herkkujen lisäksi maalissa tarjottiin kahvia ja pullaa sekä kurkkua ja tomaattia!

No mitä tästä eteenpäin? Aina kisojen jälkeen olen niin puhtia ja motivaatiota täynnä, että janoan jo seuraavia kisoja ja itseni ylittämisen tunnetta. Haluan todella kehittyä. Haluan todella juosta taas kisoissa mahdollisimman pian. Mutta yksi asia mun olisi opittava: aina ei voi tehdä ennätystään. Vähitellen alan tajuamaan, etten voi vaatia itseltäni niin paljon. Voin antaa kisoissa kaikkeni, mutta se ei aina riitä uuteen ennätykseen. Itsensä voi kuitenkin ylittää niin monella muullakin tavalla. Kellotaulu on vain yksi mittari kisoissa. Nytkin oikeastaan mut teki paljon onnellisemmaksi se tunne, että jaksan pistää kroppani koville, pystyn siihen, mikä etukäteen tuntuu tosi haastavalta, nautin juoksemisesta oman kestävyyden äärirajoilla, saavutan flow-tilan, jossa kaikki muu unohtuu ja jalat pinkovat menemään kuin itsestään... Ja se kisatunnelma! Siitä todellakin nautin!! Ne tuntemattomat katsojat, jotka kannustavat vieraita juoksijoita, ja ne tuntemattomat kanssakilpailijat, jotka tsemppaavat ja ryhtyvät rupattelemaan vieraiden kisatoveriensa kanssa kesken matkan. Ja kaikki ne rakkaat ihmiset, jotka jaksavat vaivautua katsomaan kun meikäläinen juoksee... Jep, kyllä loppupeleissä juoksussa merkitsevät ihan muut asiat kuin itse loppuaika. <3

Loppuilta sujui  mökillä perinteisissä tunnelmissa jättiläismäisen irtokarkkipussin äärellä seuraavia kisoja suunnitellen :)

Kisaraportti: Helsinki City Run 2015

Eilen siis juoksin ekan puolikkaani pitkään aikaan, fiiliksistä ja tavoitteista ennen kisaa kirjoittelinkin jo viime kerralla. Lähtökohdat kisaan olivat suoraan sanottuna hieman surkeat. Perjantaina kävin hölkkäilemässä puoli tuntia n. 10 km/h vauhtia ja jalkani tuntuivat jo tämän jälkeen tosi väsyneiltä ja tukkoisilta - syy tähän on yhä täysin hämärän peitossa. Jalat painoivat kuin lyijy ja fiilis oli kuin bodypumpin jälkeisenä päivänä vaikka olin koko viikon vaan levännyt ja tankannut. Huolestuin jalkojen laiskasta kunnosta niin paljon, että koko perjantai-ilta meni niitä stressatessa ja viime hetken paniikkivenytyksiä ja -rullailuja tahkotessa.

Kaiken lisäksi hukkasin iPodini, joka on ollut lenkkieni luottotoveri jo monta vuotta. Ilman musiikkia en pysty ainakaan kisassa juoksemaan, ja iPodiini olen kasannut useita eri soittolistoja: sieltä löytyy oma listansa kevyelle lenkille, maratonille sekä vauhtikestävyystreeniin. IPodin katoaminen juuri kisaa edeltävänä iltana vain nosti stressitasoani ja vaikeutti keskittymistäni. Jokaisella kisoihin / otteluun valmistautuvalla urheilijalla varmasti on tiettyjä rituaaleja, rutiineja tai tapoja, jotka vaikuttavat suoritukseen vähintäänkin henkisellä tasolla: musiikki on yksi esimerkki omistani. Näistä tavoista ei saisi olla liian riippuvainen, jottei meininki mene taikauskoiseksi tai tappio koita jo ennen koko kisan alkua. Kisaa edeltävänä iltana niinkin pieni vastoinkäyminen kuin mp3-soittimen katoaminen voi tuntua maailmanlopulta, kun sitä on tottunut kuuntelemaan aina juostessaan. Pienen panikoinnin jälkeen selvitin oman pikku katastrofini Spotifyn soittolistan avulla ja pystyin taas jollain tasolla keskittymään lauantain koitokseen. Soittolistan luomisessa vierähtikin sen verran aikaa, että iltapäivälähtö oli noin yöunien kannalta sittenkin ihan kelpo ajankohta ;)

Lauantaina söin aamupalaksi kaurapuuroa, raejuustoa, hunajaa ja banaanin sekä kupin kahvia. Muutaman tunnin päästä nautin lounaaksi vielä pienen annoksen riisiä tomaattikastikkeella. Vajaat pari tuntia ennen starttia söin vielä banaanin ja kauraleivän. Vettä join tasaisesti pitkin päivää aina kahteen saakka (lähtöni oli klo 15.10). Tankkaus onnistui yllättävän hyvin. Aika paljon tuli syötyä siihen nähden, että vietin koko päivän kotona ennen kisapaikalle suuntaamista, mutta ruoka ei hölskynyt mahassa tai aiheuttanut vatsakipuja kisan aikana. Energiat tuntuivat riittävän hyvin. Kiinnitin juoksuvyöhöni hedelmäsosepussin, energiageelin ja kaksi kätevää hunaja-annospussia, jotka ovat vatsaystävällisempi vaihtoehto energiageelille! Olen testannut hunajaa myös pitkiksillä. Tällä kertaa en niitä kuitenkaan käyttänyt, sillä hedelmäsose tuntui riittävän. Lisäksi huikkasin juoksun aikana pariin otteeseen urheilujuomaa ja kerran vettä.

Sää oli juoksun kannalta melko optimaalinen: n. 12 astetta, puolipilvistä, melko tyyntää, ajoittain pientä tihkua. Päätin juosta pitkillä kompressiotrikoilla ja teknisellä t-paidalla - asuvalinta osui juuri nappiin!

Sitten itse kisaan. Saavuttiin Matiaksen kanssa kisapaikalle aika viime tipassa, mutta ehdin onneksi hyvin oman lähtöryhmäni starttiin. Huhhuh sitä ihmismäärää! Olin elätellyt toiveita, että törmäisin tuttuihin tai muihin bloggaajiin, mutta turha toivo löytää ketään siitä ihmismassasta. HCR kuitenkin on Suomen suurin (puolimaraton?) juoksutapahtuma, ja käsitykseni mukaan osallistujia oli yli 10 000 (tarkkaa määrää en löytänyt mistään!).

Lähdin matkaan toisessa lähtöryhmässä, jossa siis tavoiteltiin ilmeisesti 1:45 alittamista. Oli helppoa juosta ryhmässä muiden juoksijoiden siivellä, kun he tavoittelivat suunnilleen samaa aikaa, mihin itsekin tähtäsin. Tavoitevauhdin (12 km/h = 5 min/km) ylläpitäminen oli ryhmän vetämänä melko helppoa.

Pyrin pitämään yllä koko matkan ajan 5 min/km (12 km/h) tahtia, mutta menemään myös kovempaa jos se vain hyvältä tuntuisi. Onnistuinkin pitämään vauhtini melko tasaisena koko kisan ajan: kilometrien keskitahtini vaihteli välillä 4:40-5:07 min/km (paitsi lopun 100 m spurttiosuus 4:00 min/km).

Iso ero puolikkaan ja maratonin välillä on se, etten osaa samalla tavalla jakaa juoksuani selkeisiin osiin puolet lyhyemmällä matkalla. Maratonilla osaan erottaa selkeät helpot ja vaikeat osuudet, huippukohdat sekä tukaisimmat kilometrit. Puolikkaan kova vauhti tuntui kovalta heti alusta asti eikä juuri helpottanut missään vaiheessa. Muutaman kilometrin jälkeen 5 min/km tahtiin tottui, mutta se alkoi tuntua raskaalta n. reitin puolivälissä. Jotenkin sain kuitenkin pidettyä samaa tahtia yllä. Yksi henkinen strategiani oli ensin kuvitella juoksevani kokonaista maratonia ja sitten "havahtua" todellisuuteen siitä, että matkaa onkin oikeasti jäljellä enää 10 kilometriä 30 kilometrin sijaan. 21 kilometriä rupesikin äkkiä kuulostamaan mukavan mittaiselta matkalta ;) Tiesin, että 10 kilometrin lenkki on ihan perustreenini ja selviän siitä kyllä vähän reippaammallakin tahdilla!

N. 14 kilometrin kohdalla eräs jo pitkään kanssani samaa vauhtia juossut mies alkoi rupatella kanssani, mikä toisaalta sai ajatukset juoksusta toisaalle, mutta toisaalta vaikeutti hengitystäni. Vähän nolona koitin siinä läähätykseltäni sanoa etten nyt ihan hirveästi pysty puhumaan kun olen ihan poikki :D Oli kuitenkin tosi kiva jutella kilpakumppanin kanssa ja parhaani mukaan yritin hänelle tietysti vastailla! Huopalahden kiertäminen oli itselleni ehkä reitin vaikein osuus, joten juttukaveri osui hyvään kohtaan. Matka taittui nopeammin ja juttukaveri oli myös vahva henkinen tuki - hän muistutteli lyhyestä jäljellä olevasta matkasta ja siitä, kuinka vaikeimmat osiot ovat ohi ja edessä on enää pieni ylämäki, jota ei edes voi laskea ylämäeksi. Vaikka juttukaverini pinkaisi hurjaan loppukiriin kilometri ennen maalia ja jätti minut nielemään pölyä taakseen, olin tosi kiitollinen vetoavusta ja tsempeistä, joita häneltä sain :) Juoksuyhteisön tuki on kyllä ihan mahtava juttu!!

Vaikean Huopalahden jälkeen olin aivan poikki ja rikki. Erotuksena maratoniin pystyin kuitenkin pitämään vauhtini suunnilleen samana loppuun saakka. Maratonin viimeisillä kilometreillä vauhti hidastuu aina väkisinkin ja harkitsee tosissaan jopa luovuttamista ja viimeisen kilometrin kävelemistä. Puolikkaan vikat kilometrit tuntuivat pahoilta ja olivat tuskaisia, mutta eri tavalla. Niiden aikana haasteenani oli nimenomaan kovan vauhdin ylläpito loppuun saakka, mutta kävelyksi pistäminen ei käynyt missään nimessä mielessänikään. Hirveintä oli, kun hoksasin melko jyrkän mäen juuri ennen stadionille saapumista. Loppusuoran ylämäet ovat kisojen pahinta myrkkyä. Vedin mäen kuitenkin tahdonvoimalla kovaa tahtia ylös ja seuraavana olikin vastassa parinsadan metrin pätkä pitkin Olympiastadionin juoksurataa. Tuon pätkän vedin niin kovaa kuin jaloistani vaan pääsin - loppuspurtin aikana ohitinkin vielä pari kilpailijaa. Tämä ei olisi millään onnistunut kokopitkällä maratonilla, jolla haasteena on aina ylipäätään maaliviivan ylittäminen. Puolikkaan loppusuoralla voimia näytti kuitenkin vielä olevan. Maalissa olin kuitenkin todella kuollut ja oli pakko päästä heti istumaan. Jalat pettivät alta ja pelkäsin, etten pääsisi enää ylös. Kummallista kyllä, mutta esim. Barcelonan maratonin jälkeen istuin alas ensimmäistä kertaa vasta tunnin päästä juoksuni jälkeen. Jollain tavalla puolikas oli siis raskaampi - fiilis oli vähän samanlainen kuin cooperin jälkeen. Kova juoksu vaati paljon voimaa ja vauhtia, joten oli pakko päästä heti leputtamaan koko kroppaa.

Statistiikkaa virheellisillä sykelukemilla

Maalissa oma kelloni pysähtyi näyttämään aikaa 1:44, mutta viralliseksi ajakseni tuli 1:43:57. Keskivauhtini oli siis n. 12,17 km/h ja keskitahtini n. 4:56 min/km. Sykemittarini sekosi jälleen 12 kilometrin kohdalla ja sykkeeni laski sen mukaan ensin 150 mutta vähitellen jopa 120 paikkeille, kunnes vasta 19 km kohdalla se rupesi yhtäkkiä taas toimimaan ja sykkeet pomppasivatkin taas yli 170. Keskisykkeeni oli siis varmasti yli 170 - maksimisyke niiltä osuuksilta, kun sykemittari suostui toimimaan, näyttää olevan 183. Kroppa on siis todellakin ollut äärirajoilla.

Parempi versio kartasta löytyy täältä

Kisareitti oli tosi kiva ja vaihteleva, joskin mielestäni melko hidas, sillä se sisälsi runsaasti mäkiä ja hiekkatieosuuksia. Ensin kierrettiin Töölönlahti (onneksi alkuun, sillä rautatien viereinen jyrkkä mäki olisi koitunut 20 km kohdalla kyllä kohtalokseni) ja Eläintarhanlahti. Siitä suunnattiin Auroransiltaa pitkin kohti keskuspuistoa, jonka päässä koitti reitin puoliväli. Keskuspuisto-osuuden jälkeen kierrettiin vielä Pikku Huopalahti, josta reitti johti Auroransiltaa pitkin Olympiastadionille. Lopussa oli vielä jo mainitsemani ärsyttävä ylämäki, jonka vaivalloisen ylittämisen jälkeen pääsi viimein stadikalle.

HCR-expo oli osa hyviä kisajärjestelyjä. Siellä käytiin Ruusun kanssa pyörähtämässä jo perjantaina

Kokonaisuudessaan HCR oli loistavasti organisoitu juoksutapahtuma. Lähtöryhmät olivat sopivasti rytmitetyt eikä mahdottoman suurta ruuhkaa päässyt syntymään missään vaiheessa. Reitin varrella oli riittävästi juomapisteitä ja niissäkin palvelu pelasi hyvin. Reitti itsessään oli tosiaan vaihteleva ja mukava, mutta ennätysten rikkominen noin mäkisellä reitillä on varmasti vaikeaa. Lisäksi vähän ehkä harmitti, kun reitti kiersi suurimmaksi osaksi sen verran kaukana keskustasta, ettei sen varrelle ollut kertynyt niin paljon katsojia, mitä olisi näinkin suuressa juoksutapahtumassa voinut odottaa. Juoksun päättyminen kannustajien valtaamalle Olympiastadionille kuitenkin kruunasi koko kisan. Maalialueen ulkopuolella juoksijoille jaettiin yhtä sun toista syötävää, kuten rahkaa, myslipatukkaa, manteleita, kuivattuja marjoja ja välipalajuomaa. Lisäksi sai tietysti ilmaiset kahvit. Kyllä maistui :)

Vielä vähän ajatuksia tuloksestani ja tulevaisuuden suunnitelmistani. Vaikka saavutinkin tavoitteeni ja alitin vanhan ennätykseni (1:45:40), olisin ehkä odottanut hieman helpompaa juoksua. Saavuttamani aika oli täyden työn takana vaikka luulin kehittyneeni hurjasti sitten viime puolikkaani, josta kuitenkin on aikaa jo reilut 1,5 vuotta. Toisaalta treenaamiseni on sittemmin muuttunut maratonpainotteisemmaksi. Parempaa aikaa en odottanut, sillä sellaista en lähtenyt edes tavoittelemaan. 1:45 alittaminen vain tuntui yllättävän vaikealta. Tästä sisuuntuneena saatan keskittyä jatkossa enemmän vauhtikestävyyteni ja voimani kehittämiseen ja sitä kautta juoksuvauhtini nostamiseen. Loppukesästä olisi kiva juosta toinen puolikas - katsoa, tuottaisiko vähän erilainen treeni tulosta. HCR-aikaani olen kuitenkin ehdottomasti tyytyväinen, sillä vanha ennätys on nyt rikottu ja ylitin maaliviivan itseni voittaneena, mutten kuitenkaan aivan täysin kuolleena ja verenmaku suussa. Tästä on hyvä jatkaa :)

Lopuksi on vielä kiitettävä Matiasta, joka sai jälleen kokea osansa perjantain panikoinnista ja koko viikon kestäneistä juoksujorinoista, mutta silti jaksaa aina vaan tulla paikalle kannustamaan ja edes esittää kiinnostunutta :) Läheisten ihmisten tuki ja kannustus on elintärkeää - oli laji ja taso sitten mikä tahansa. Kiitokset myös Ruusulle, joka oli myös loppusuoralla tsemppaamassa ja maalissa onnittelemassa meikäläistä, vaikkei itse päässytkään juoksemaan! Ja superkiitokset lähtevät teille muille bloggaajille ja blogini seuraajille. On tosi mahtavaa lukea kommenttejanne ja tsemppejänne! Niistä saa ihan hirveästi voimaa ja motivaatiota jatkaa :) Ylistän jälleen mahtavaa juoksuyhteisöä! Ihan tässä herkistyy kun alkaa miettiä, kuinka paljon voimia muut ihmiset antavat tässä lajissa :')

Ilta jatkui virallisilla jatkoilla Kaarle XII:ssa :)

Mitä tykkäsit HCR:stä? Miten oma kisasi meni? Mitkä ovat tulevaisuuden suunnitelmasi?

Kisaraportti: Melbournen maraton 2014

Noniin, nyt on lomat lomailtu ja pääsen vihdoinkin jakamaan ajatuksiani huikeasta parin viikon takaisesta kokemuksesta. Juoksin siis elämäni toisen maratonin Melbournessa 12.10.2014. Olin treenannut kisaa varten 10 viikon treeniohjelman avulla ja ensisijaisena tavoitteenani oli rikkoa maratonennätykseni, 3:58:43, jonka juoksin toukokuussa elämäni ensimmäisellä maratonilla Köpiksessä. Toisena tavoitteenani oli 3:45 alitus, johon uskoin pääseväni hyvän päivän sattuessa. Kunnostani en niinkään ollut huolissani, mutta vaihteleva fiilis jaloissa vähän aiheutti päänvaivaa. Muutamina viikkoina ennen maratonia ne olivat tuntuneet olevan ihan tukossa ja voimattomat. Toivoin vaan, että lepo ja tankkaus olisivat tehneet tehtävänsä ja jaloista löytyisi riittävästi voimaa.

Maraton starttasi jo aamuseiskalta - ja hyvä niin. Sunnuntaille oli nimittäin luvattu polttavan kuumaa säätä. Hassua, että lämpöasteet olivat koko edellisen viikon ajan pysytelleet siinä 20 asteen paikkeilla, mutta sunnuntaiksi oli tietysti luvattu yllättäen jopa 27 asteen hellettä. Maanantaista eteenpäin lämpötilan ennustettiin taas putoavan takaisin sinne 20 asteen lukemiin. Lämmin sunnuntai ei maratonareita kuitenkaan lannistanut. Aurinko tuntuisi polttavalta vasta keskipäivästä eteenpäin, mikä ainakin motivoi pääsemään maaliin niin pian kuin mahdollista.

Onneksi olimme bookanneet hotellin lähtöpaikan - Melbourne Cricket Groundin - läheltä, mikä helpotti aamutoimia suuresti. Heräsin 7,5 tunnin yöunien jälkeen klo 5:30, vedin aamupalaksi lasin vettä, kupin kahvia, pussipuuron jogurtilla sekä puolikkaan banaanin, ja suuntasin lähtöalueelle - yhä unenpöpperössä tosin. Fiilikseni ennen maratonia olivat ainakin Matiaksen mukaan jännittyneet: hypin ja tärisin, höpötin mitä sattuu sekä laulelin ja hyräilin ihan ihme biisejä. Yhtäkkiä huomasinkin olevani lähtöalueella muiden juoksijoiden kanssa odottamassa lähtölaukausta. Ai nyt pitäisi juosta reippaat 42 km? Auts.

Ekat 10 km: Herättelyä

Maratonin alku sujui kivasti upeaa auringonnousua ja kauniiseen sunnuntaiaamuun heräävää kaupunkia fiilistellessä. Vaikka matkan ekat 5 km juostiin aivan keskustan tuntumassa, ei reitin varrelle ollut vielä kertynyt juurikaan kannustajia. Viiden kilsan jälkeen reitti kiersi lenkin ison lammen ympäri puistomaisemissa. Kaupunki- ja luonnonmaisemien vaihtelua ihmetellessä aika meni nopeasti ja juoksuaskel tuntui kevyeltä.

Tiesin, että kisareitti olisi pääasiassa tasainen muutamia loivia nousuja ja laskuja lukuun ottamatta. Taktiikkaa miettiessä päätin, että loivissa alamäissä annan mäen viedä ja jalan kulkea niin kevyesti kuin se sattuu mukavalta tuntumaan, sillä ylämäkiosuuksissa vauhti taas tulisi hiipumaan väkisinkin. Alun loivassa laskussa vauhtini karkasikin jatkuvasti yli 12 km/h (5 min/km). Juoksu tuntui helpolta, joten en alkanut jarrutella, vaikka tavoitevauhtini oli paljon hitaampi. Ajattelin, että auringon noustessa ja kisan edetessä juoksuvauhti tulisi kuitenkin tippumaan: taotaan siis nyt, kun rauta on kuumaa. 10 kilometrin väliaikani olikin 49:41 (12,08 km/h / 4:58 min/km), vaikka tavoiteaikani kympin jälkeen oli 53 minuuttia.

Kilometrit 10-21: Lopun alkua

Noin 12 kilometrin kohdalla reitti suuntasi entistä kauemmas Melbournen keskustasta St. Kildaan pitkälle rantabulevardille. Olin jo etukäteen ohimennen karttaa tutkiessani huomioinut tuon pitkän suoran, mutta en tosiaankaan tajunnut, kuinka puuduttava se voisi olla. Kilometrit 12-17 juostiin rantakatua yhteen suuntaan, ja kilometrit 17-21 takaisin. Tämä jo itsessään oli turhauttavaa, mutta vasta alkusoittoa sille, mitä oli vielä edessä: reitti jatkui samaa suoraa rantakatua pitkin 25 kilometrin kohdalle ja sieltä vielä samaa reittiä takaisin aina 30 kilometrin kohdalle saakka. Siis suunnilleen puolet koko maratonista juostiin tuota puuduttavaa, tylsää, aurinkoista suoraa rantakatua pitkin ja vielä edestakaisin. 21 kilometrin kohdalla en osannut vielä aavistaa, kuinka uuvuttavalta bulevardin loppupätkä tulisi tuntumaan. Ehkä ihan hyvä niin.

Maratonin puolivälissä, 21 km kohdalla katsahdin sykemittarini aikalukemia: n. 1:44:30. Siinä pamahti rikki vuoden takainen puolikkaan enkkani. Tiesin, että nyt mennään liian kovaa. Sinänsä vauhti ei ollut tuohon hetkeen mennessä tuntunut liian kovalta, mutta tiesin, etten millään pystyisi pitää sitä yllä vielä toista samanmoista matkaa. Jalkojeni voimat olivat jo hälyttävän lopussa. Päätin suosiolla ruveta hidastamaan vauhtia vähitellen.

Kilometrit 21-30: Puuduttavaa, uuvuttavaa, turhauttavaa

Vauhtini hidastuikin puolivälin jälkeen niin, että kun se oli ekat 21 km ollut jatkuvasti vähintään 12 km/h = 5 min/km tai alle, jäi se koko loppumatkan ajaksi alle 12 km/h = yli 5 min/km. 30 kilometrin etapin hitaasti lähestyessä jalkani alkoivat painaa aina vain enemmän ja enemmän. Sain vauhdin kuitenkin pysymään kohtalaisena: keskitahtini vaihteli näillä kierroksilla 5:01 ja 5:09 min/km välillä.

Tämä osuus maratonista oli tällä kertaa ainakin henkisesti raskainta. Pitkä rantatie oli melko tylsä ja suora. Ihmiset eivät olleet vaivautuneet poistumaan keskustan tuntumasta seuraamaan maratonia rantabulevardille, mikä teki matkasta entistäkin tylsemmän. Aurinko oli jo kivunnut korkealle ja reitiltä ei juuri varjopaikkoja löytynyt. Lisäksi oli turhauttavaa nähdä vastaantulevat juoksijat, jotka olivat jo ohittaneet 25 kilometrin etapin u-käännöksen - itsellä kun se ja paluumatka samaa tietä pitkin oli vielä edessä. U-käännöksen jälkeen olo hieman helpotti, kun sai itse vuorostaan juosta hitaampia juoksijoita vastaan tietäen, että on jo ohittanut pahimman kohdan.

Kilometrit 30-40: Täyttä tuskaa

30 kilometrin paikkeilla reitti kaarsi vihdoin viimein takaisin kohti kaupunkia ja sain jättää ärsyttävän rantatien taakseni. Se antoi toki hieman lisävoimia, mutta voittajafiilis oli vielä kaukana. Jaloissani ei tuntunut olevan enää lainkaan voimia jäljellä. 12 km tuntui aivan ylivoimaiselta ajatukselta.



Olin huikannut kisan aikana muutaman kerran vettä ja pari kertaa urheilujuomaa. En uskaltanut läträtä urheilujuoman kanssa liikaa, sillä pelkäsin sen sekoittavan mahani. Kuten jo viime kerralla kerroin, tällä maratonilla tankkauspisteissä ei ollut tarjolla esim. hedelmiä tai muita energianlähteitä. Pelkäsin energiavarastojen hiipumista ja sen vaikutusta jalkoihini. Onneksi monet ihanat kannustajat halusivat auttaa juoksijoita paluumatkalla kaupunkiin: reitin varrelle oli kertynyt ihmisiä, jotka ojensivat juoksijoille karkkimatoja ja pieniä mehujäitä!! Energiavarastoni olivat jo aivan lopussa, kun nappasin pari karkkimatoa matkaani. Niiden sokeri antoi kummasti lisäenergiaa. Saattoi jopa pelastaa maratonini :)

Olin silti aivan loppu 30 kilometrin jälkeen. Aikaa oli tässä vaiheessa kertynyt aikalailla tasan 2,5 tuntia. Laskeskelin, että jos haluaisin alittaa 3:30, pitäisi juosta loppumatka 12,2 km/h (4:55 min/km). Hylkäsin tämän ajatuksen heti. Seuraavaksi laskin, että 10 km/h (6 min/km) vauhdilla yltäisin yhä helposti tavoitteeseeni: 3:45 alitukseen. 10,5 km/h (5:43 min/km) riittäisi 3:40 alitukseen, 3:35 alitus vaatisi väh. 11,3 km/h (5:19 min/km) vauhtia. Olin niin kuollut, että jo 11 km/h tuntui kovalta vauhdilta. Ajatuksissa käväisi jopa 3:35 alitus, mutta lähdin sitten kuitenkin pelaamaan varman päälle ja yrittämään 11 km/h (5:27 min/km) vauhdin ylläpitämistä loppumatkan ajaksi. Tahtini alkoi viimeisen tunnin aikana vähitellen hiipua (5:06-5:43 min/km) ja keskisykkeet nousta alun 160 tuntumasta 170 paikkeille. Jollain ihmeen tavalla sain kuitenkin ylläpidettyä jatkuvasti vähintään 10,5 km/h vauhtia.

N. 33 kilometrin kohdalla näin Matiaksen, joka juoksikin sitten seuranani radanvartta pitkin kilometrin ajan. En tosin pystynyt hänelle mitään puhumaan, sillä yhtään ylimääräistä energiaa ei ollut. Keskityin vaan pitämään jalat hyvässä liikkeessä. Tutut kasvot ja tsempit antoivat kuitenkin hurjasti henkistä voimaa jaksaa loppuun asti.

Viimeiset 2 kilometriä: Taistelua viime metreille saakka

Juoksu ei helpottanut yhtään 40 kilometrin kohdalla - päinvastoin. Jalkani eivät olisi jaksaneet enää metriäkään. Koko kroppani halusi vaan rojahtaa maahan loppupäiväksi. Kisan 2 viimeistä kilometriä olivat elämäni pisimmät. Niiden aikana punnittiin henkinen kuntoni. Hoin päässäni lukemiani treenimotivaattoreita, inspiroivia sananlaskuja ja viisauksia, joiden avulla jaksoin loppuun asti. Kai se on totta: kroppa jaksaa kyllä yllättävän pitkään, vaikka mieli pistäisikin vastaan.

Vikat kaksi kilometriä sain väkisin pidettyä yllä 5:21-5:22 min/km tahtia. 42 km etapin jälkeen olisin halunnut vetää älyttömän loppukirin kuten yleensä, pistää kaikki loputkin voimat peliin, mutta ei pystynyt. Kroppa oli niin loppu. Ja ihan radan loppumetreille oli vielä kaiken lisäksi lykätty ylämäki. Viimeiset 20 metriä vedin tuota ylämäkeä ylös niin kovaa kuin jaksoin, ja ohitinkin muutaman miehen. Maaliviivan ylitettyäni en voinut ajatella muuta, kuin pehmeää nurmikkoa. Kiitos. Eipä ole muuten ennen ollut noin heikkoa oloa. Tuli siinä pari ensihoitajaakin tsekkaamaan vointiani, kun kaaduin nurmimatolle. Ei ollut pyörtyminen kaukana, mutta 10 minuutin kuluttua olin jo tolpillani. Vasta tässä vaiheessa tajusin, mitä tuli tehtyä. Sykemittarini oli pysähtynyt näyttämään lukemia 3:36:27. Huhhuh! En ikinä olisi uskonut pystyväni juoksemaan elämäni toista maratonia tuohon aikaan. Parantamaan vajaan viiden kuukauden takaista ennätystäni yli 22 minuutilla.

Lopullinen nettoaikani oli siis 3:36:24. Kaikista 6443 juoksijasta olin sijalla 1436, 20-39-vuotiaista naisista 110/1130 ja kaikista 1981 maaliin selviytyneistä naisista 166. Oman sykemittarini mukaan keskivauhtini oli 11,8 km/h (5:06 min/km), keskisykkeeni 163 ja maksimisykkeeni 178. Todellinen vauhtini tosin on hieman hitaampi, sillä sykemittari heitti 250 metriä.

Loppupäivän fiilikset olivat kyllä huikeat. Kesti vähän aikaa tajuta, kuinka hyvin kisani oikeastaan meni. Todellakin ylitin itseni. Kaikki se kova työ ja treeni tuotti tulosta. Nyt saa olla ylpeä :)



Pieni analyysi vielä suorituksestani kokonaisuudessaan. Taktiikkani toimi periaatteessa hyvin. Matkan ensimmäisen puoliskon yli 12 km/h vauhti tuntui hyvältä. Jaloissa oli voimaa ja kuntoa tuntui riittävän. Hiilaritankkaus oli onnistunut. Tajusin, että tällä kunnolla saisin helposti juostua uuden puolikkaan enkankin. Puolivälin jälkeen meno alkoi kuitenkin hiipua. Ei merkittävästi: ensimmäinen puolisko meni n. 1:45 aikaan, toinen taas 1:51. Vauhti sinänsä ei laskenut paljoa, mutta fiilis todellakin laski. Juokseminen oli rehellisesti sanottuna tuskaa. Köpiksen maratonissa keskisykkeeni oli 152, nyt 163. Köpiksessä juoksu tuntui helpolta ja mukavalta. Koko matka tuntui menevän nopeammin, vaikka se kestikin yli 22 minuuttia pidempään. Sen saman fiiliksen haluaisin vielä saavuttaa tälläkin vauhdilla. Töitä on tehtävä, jos siihen haluaa yltää, mutta motivaatio on jälleen korkealla. Vauhdinjakoa pitää seuraavalla kerralla miettiä tarkemmin. Kai sekin helpottuu, kun pääsee treenaamaan vähän ahkerammin ja tuntemaan omaa kroppaansa paremmin. Vaikka olo maratonin jälkeen oli yksinkertaisesti kuollut, fiilis oli yhtä hyvä jollei jopa parempi kuin ekan maratonin jälkeen. Huomasi ainakin, että jotain on tullut tehtyä.

Vähän statistiikkaa kierros kierrokselta sekä koko reitin korkeus-, tahti- ja sykevaihtelut

Loppuun vielä pari sanaa Melbournen maratonista, joka on siis Australian suurin juoksutapahtuma ja sisältää myös useita muita matkoja kokonaisen maratonin lisäksi. Odotukseni tapahtumaa kohtaan olivat korkealla. Melbourne on todella kaunis ja upea kaupunki. Odotin ystävällisten australialaisten valtaavan kisareitin reunat ja pitävän kovaa mellakkaa kannustaen jokaista kilpailijaa. Katsojia ei kuitenkaan ihan hirveästi ollut, ainakaan rantareitillä, jolla niitä olisi todellakin tarvittu. Kööpenhaminassa kannustajia oli paljon enemmän. Köpiksen kisareitti kulkikin suurimmaksi aivan kantakaupungissa, mikä teki kisan seuraamisen helpoksi. Melbournessa suurin osa reitistä juostiin keskustan ulkopuolella: miksi?? Olisi ollut paljon mukavampaa juosta keskustan tuntumassa ja heittää vain pieni lenkki sinänsä kauniilla St Kildan rantabulevardilla puuduttavan 20 kilometrin sijaan. Olin vähän pettynyt myös kisajärjestelyihin. Tankkauspisteillä tarjoiltiin vain vettä ja urheilujuomaa, kisareitin varrella ei ollut minkäänlaista ohjelmaa tai musiikkia ja maalissa odotti vain mitali, lasi vettä ja hedelmä (kisapakettiin kuului paita, lippis ja hikipyyhe). Kööpenhaminassa reitin varrella oli paljon katsojia sekä useita viihde-esityksiä ja maalissa oli kunnon pullakahvitarjoilut ja paljon ilmaisia ruoka- ja juomanäytteitä sun muuta. Niin ja kukkia tietysti! Köpiksen maratoni oli myös opiskelijahintaan kolme kertaa halvempi kuin tämä Melbournen kisa.

Kisoissakin siis voi näköjään olla kovasti eroa. Kaikesta huolimatta Melbournen maraton oli uskomaton kokemus. Innolla odotan jo seuraavia kisoja. Nyt on lomat lomailtu ja aika aloittaa taas treenaaminen. Katsotaan, mihin tästä seuraavaksi suunnataan :)