Kisaraportti: Münchenin maraton 2015

Täältä tulee aikasta pitkä raportti Münchenistä - koittakaa kestää ja lukea loppuun saakka ;)

Viimeinen maratonille valmistava viikko meni treenien suhteen aika rauhallisesti. Tiistaina kävin juoksemassa Hannan järjestämän kevyen, n. 1,5 tunnin polkulenkin. Torstai-illalla lähdimme siskojeni kanssa Saksaan ja perjantai- ja lauantaiaamuna juoksin superkevyet aamulenkit, yhteensä n. 8 km verran. Perjantaina ja lauantaina tuli tosin käveltyä niin paljon, että ainakin jalkapohjat olivat lauantai-iltana todella kipeät. Muuten kropassa oli vahva fiilis: hiilaritankkaus oli ollut reilu, yöt oli nukuttu hyvin ja jalat tuntuivat sunnuntaiaamuna reippailta.

Heräsin sunnuntaiaamuna puoli kahdeksan aikoihin. Luotin perinteiseen kisa-aamiaiseeni, joten sekoitin vanhan kunnon pussipuuron kuumaan veteen ja nautin sen lisäksi banaanin. Hotellin aamiaispöydästä haukkasin sen lisäksi miniannoksen munakasta, jotta saisin myös proteiinia. Kisa-aamun sää oli juoksun kannalta melko optimaalinen joskin asuvalinta oli vaikea. Ilma oli pilvinen ja suht tyyni, lämpöä oli 8 astetta. Päädyin juoksemaan 2xu:n kompressiotrikoilla sekä teknisellä pitkähihaisella t-paidalla, jonka olin ostanut kisaexposta edellisenä päivänä. Jalkaan vedin Adidas Adizero Adios Boostit.



Saavuimme kisan lähtöpaikalle eli olympiapuistoon puoli kymmenen aikoihin. Oma lähtöni oli klo 10:10, joten ehdin vielä hyvin käydä vessassa ja valmistautua henkisesti 42 kilometrin juoksuun. Juoksijat oli jaettu tavoiteajan mukaan kolmeen eri ryhmään, jotka lähtivät kukin eri aikaan. Nopein ryhmä lähti klo 10, toinen ryhmä klo 10:10 ja kolmas 10:20, jolloin lähti myös maratonviesti. 10:40 lähti vielä 10 km juoksijat, puolimaraton taas starttasi maratonreitin puolivälistä klo 13:30. Aika paljon eri matkoja siis samoissa kisoissa, mutta järjestelyt sujuivat hienosti!

Tunnelma ennen lähtölaukausta oli huikea. Juontaja osasi ottaa ohjat haltuunsa ja sai juoksijat lämmiteltyä ennen starttia, musiikki pauhasi kovaa ja lähtölaukauksen ampuivat ilmoille juoksijoiden yhteisen lähtölaskennan päätteeksi pari perinteisiin saksalaisiin vaatteisiin pukeutunutta miestä. Fiilis lähteä taittamaan 42 kilometrin matkaa ei olisi voinut olla parempi.

Kuva täältä

Kilometrit 1-6: Mukavaa reipasta menoa

Kuva täältä

Lähtö ei sujunut kuitenkaan kovin sulavasti. Taas kerran niin iso ihmismassa vyöryi yhtaikaa lähtöviivan yli, että alku meni melkeinpä kävellen. Tällä kertaa jopa ihmisten ohittelu oli vaikeaa, sillä juoksijoita oli yksinkertaisesti niin paljon. Eka kilometri siis meni multa vähän hitaampaa vauhtia, mitä olin lähtenyt tavoittelemaan: 5:26 min/km. Suunnitelmanani oli siis juosta 5:20 min/km tahtia niin kauan, kuin se vaan hyvältä tuntuu - välillä myös kovempaa, jos vauhtia ja voimia tuntuu riittävän. Seuraavat kilometrit menivätkin sitten siinä mukavassa kisaflowssa, kun juoksu tuntuu kulkevan kuin itsestään, aika rientävän ja maisemat vaihtuvan tiuhaan tahtiin kisatunnelmaa fiilistellessä, muita juoksijoita ohitellessa ja omaa vauhtia ja paikkaansa etsiskellessä. Kilometrit 2-6 menivätkin siis kevyesti tahdein 5:06 / 5:10 / 5:12 / 5:14 / 5:10. Jossain vaiheessa havahduin siihen, että jo puoli tuntia oli juostu, ja nappasin ekan geelin.

Kilometrit 7-14: Vauhdin tasaantumista

Kartta löytyy tämän linkin takaa

Kuuden kilometrin jälkeen reitti lähti kulkemaan kaduilta kohti puistoa. Puistoissa on sinänsä kiva juosta, mutta itse saan kisafiiliksestä eniten irti paikoissa, joissa kisareitin varrelle on kertynyt paljon kannustajia ja ihmisiä tai juoksumaisemat muuten ovat vaihtelevia ja mielenkiintoisia. Kisoissa tykkään siis eniten keskustaosuuksista ja nähtävyyksien ohittamisesta. Osasin aavistaa jo etukäteen, että puisto-osuus tulisi olemaan itselleni vähän puuduttava. Olin toisaalta tyytyväinen, että osuus tuli vastaan jo maratonin alkutaipaleella. Onneksi puistoonkin oli eksynyt jonkin verran ihmisiä kannustamaan juoksijoita, ja musiikkiesityskin siellä muistaakseni oli. Jossain vaiheessa puistoreitillä nappasin puolikkaan banaanin ja vettä, jossain vaiheessa imaisin toisen geelini. Yritin saada energiaa n. 20-30 minuutin välein. Vettä olin hörpännyt tähän mennessä muutaman kerran. Tavoitteenani oli pitää vauhti 5:20 min/km paikkeilla läpi puisto-osuuden. 14 kilometriin saakka meno tuntuikin kevyeltä ja vauhti pysyi melko vaivattomasti tavoitetta korkeampana. Kilometrit 7-14 taittuivat tahtiin 5:17 / 5:14 / 5:17 / 5:12 / 5:17 / 5:17 / 5:17 / 5:22. 14 kilometrin kohdalla oli tarjolla GU:n geeli - siispä otin siitä energiat talteen vesilasin kera ja huomasin, että puisto-osio oli lopuillaan ja edessä kohosi ylämäki.

Kilometrit 15-20: Pieni notkahdus vauhdissa

Reitti oli 14 kilometriin saakka ollut hyvin tasaista, mutta pian sen jälkeen edessä kohosi ylämäki. Mäki ei ollut mikään järin suuri, mutta tuntui kyllä jaloissa ihan erilailla kuin aikaisempi tasainen maasto. Mäen jälkeen 5:20 min/km tahti rupesi tuntumaan aika kovalta. Veikkasin, että pystyisin juoksemaan tuota vauhtia vielä 15 kilometriä, mutta 27 kilometriä kuulosti liian pitkältä matkalta. Vauhti ei sinänsä tuntunut kuntoni kannalta ylivoimaiselta: sykkeeni pysyi siinä 170 hujakoilla. Mutta jalkani olivat ruvenneet särkemään. Erityisesti lonkissani tuntui vähän ikävältä ja tiesin, ettei tunne ainakaan paranisi loppua kohden. Yritin pitää vauhdin vielä mahdollisimman lähellä 5:20 min/km, mutten hermostunut pienestä notkahduksesta: kuuntelin kroppaani ja sallin pienen hidastamisen sen signaalien mukaan. Jossain vaiheessa 3:45 jänikset tulivat rinnalleni, ja roikuin niiden vauhdissa maratonin puoliväliin saakka. Kilometrien 15-20 tahdit olivat 5:24 / 5:25 / 5:26 / 5:16 / 5:17 / 5:17.

Kilometrit 21-29: Päätös hidastamisesta

"Nyt lasketaan vauhtia!"

Kannustusjoukkoni eli siskoni olivat päättäneet tulla seuraamaan matkaani 21 ja 30 kilometrin kohdille. Siskojen kohtaaminen ensimmäisen kerran vasta kisan puolivälissä oli sinänsä helpottavaa, sillä tajusi, että puolet jo mennyt. Yleensä olen nähnyt kannustusjoukkoni ensimmäistä kertaa jo 10 kilometrin paikkeilla ja silloin ajatus siitä, että vasta neljäsosa juostu, tuntuu aika puuduttavalta. Nyt siis tavallaan "yllätyin" siitä, että puolivälissä matkaa jo ollaan. Kelloni näytti 21 kilometrin kohdalla 1:51. Samalla vauhdilla siis pääsisin suunnilleen loppuaikaan 3:43. Oli aika tehdä päätös. Yrittäisinkö sinnitellä 3:45 jänisten matkassa ja saavuttaa alle 3:45 aika, joka kuitenkin olisi lähes kymmenen minuuttia ennätysaikaani huonompi, vai hidastaisinko suosiolla hieman liian kovalta tuntuvaa vauhtia rennommaksi, yrittäisin nauttia kisasta ja tyytyä hieman huonompaan aikaan? Päätös ei tuntunut tuossa vaiheessa kisaa oikeastaan edes vaikealta. Jalkojani oli ruvennut sattumaan yhä enemmän. Tiesin, että pakottamalla ne nopeampaan vauhtiin, mikä niille tuntui sopivan, en välttämättä pääsisi edes maaliin saakka. Seinä nousisi varmasti jossain kohtaa vastaan. Jaloissani ei ole ollut vastaavanlaisia kipuja aikaisemmissa kisoissa: niissä vauhdin ylläpito on ollut kunnosta kiinni. Nyt siis tein päätöksen ja huikkasin siskoilleni hidastavani vauhtia. Päästin jänikset karkuun ja jatkoin matkan taittamista omaa tahtiani. Se tuntui oikeastaan aika helpottavalta, ja huomasin sykkeenikin hieman laskevan, kun en enää yrittänyt pitää yllä tiettyä vauhtia. Kipu tuntui pahenevan vähitellen, mutta yritin kiinnittää huomiota kaikkeen muuhun, kuten juoksuympäristöön, muihin juoksijoihin, kannustajiin ja musiikkiin. Nappasin 20 minuutin välein energiaa, joko oman geelin tai banaanin. Hörppäsin vettä melkein jokaisella stopilla. Kilometrit tuntuivat pitkiltä ja puuduttavilta. Onneksi keskusta lähestyi - tiesin, että viimeiset 12 kilometriä taittuisivat Münchenin sydämessä ja olympiapuiston liepeillä. Vauhtini olivat 5:25 / 5:21 / 5:32 / 5:24 / 5:28 / 5:21 / 5:25 / 5:27 / 5:17.

Kilometrit 30-38: Kipu yltyy, vauhti hiipuu

30 kilometrin kohdalla näin jälleen siskoni. Huikkasin heille tällä kertaa, että joka paikkaan sattuu. Hidastan vauhtia vielä entisestään. He huusivat perääni, että maalissa nähdään. Siinä vaiheessa tajusin olevani jo voiton puolella. Kilometrit 20-30 olivat olleet puuduttavaa puurtamista, mutta edessä oli vielä se vaikein osuus. 12 jäljellä olevaa kilometriä ei siis kuulostanut mitenkään helpolta, vaikka reilusti yli puolivälin jo olinkin. Ja kipu jaloissani oli yltynyt todella pahaksi. Jokainen askel tuntui pahentavan vihlovaa kipua kummassakin lonkassani, myös jalkapohjani olivat todella kipeät - yritin juosta pehmeällä alustalla aina kun mahdollista, muttei sekään tuntunut auttavan. Tässä vaiheessa en enää ajatellut lopullista aikaani mitenkään, halusin vaan päästä maaliin. 32 kilometrin kohdilla aikaa oli taittunut n. 2:51 - laskin, että jos vauhti putoaisi 6:00 min/km, pääsisin silti maaliin alle neljän tunnin aikaan. Yritin silti pitää vauhdin 5:30 kieppeillä, sillä hitaampi vauhti ei tuntunut auttavan lainkaan. Kipu yltyi joka kerta, kun jalkani tärähti maata vasten - oli vauhtini sitten kova tai hidas. 30 kilometrin paikkeilla tein jotain, mitä en ole ikinä ennen maratonilla tehnyt: pysähdyin juomaan lasillisen vettä. Otin muutaman kävelyaskeleen ja huomasin, ettei kävely satu. Niinpä uusi taktiikkani oli pysähtyä jokaiselle tankkauspisteelle venyttämään jalkojani ja ottamaan edes pari kävelyaskelta, joiden voimin jaksaisin taas juosta aina seuraavalle tankkauspisteelle asti. Kilometreillä 30-38 pysähdyin siis kolme kertaa. Jalkani tuntuivat pysähdyksissä tönköiltä, mutta kipu oli niissä päälimmäinen tunne. Juoksun jatkaminen pysähdyksen jälkeen oli henkisesti raskasta, mutta fyysisesti jopa hieman helpottavaa, sillä kipu hellitti edes hetkeksi. Kisatunnelma ja ihmiset reitin varrella antoivat voimaa jatkaa matkaa. Puisto-osuudella olisin todennäköisesti pistänyt kävelyksi. En enää miettinyt tankkausta vaan napsin suuhuni tankkauspisteiltä mitä sattui. Pitkältä tuntuvat kilometrit 30-38 taittuivat vauhtiin 5:24 / 5:26 / 5:42 / 5:24 / 5:45 / 5:28 / 5:37 / 5:30 / 5:41.

Kilometrit 39-42,2: Kohti taisteluvoittoa

Tällä kertaa minun maratonini alkoi 35 kilometrin jälkeen. En olisi uskonut, että aivan maratonin viime hetkillä tie voisi nousta pystyyn. Maratonin viimeinen kuudesosa oli ylivoimaisesti vaikein ikinä, mutta vaikeudet kärjistyivät jossain 39-40 kilometrin paikkeilla, kun vasemman jalkani kipu tuntuikin yhtäkkiä lonkan ja jalkapohjan lisäksi myös takareidessä, pohkeessa ja polven sivussa. Pysähdyin aikeenani venyttää takareittäni, kun koko vasen jalka alkoi yllättäen krampata. Kramppauksen kohtaa on ainakin vaikea paikantaa, sillä kipu ja paine tuntui sekä takareidessä että pohkeessa. Jouduin istumaan hetkeksi alas katukivetykselle. Heti istuttuani kramppi kuitenkin onneksi aukesi. Venytin jalkaani vielä puunvartta vasten ja jatkoin varovasti matkaa. Jalka oli yhä kipeä. Joka ikinen askel pahensi kipua molemmissa lonkissani. Kävelin kymmenen metriä, hölkkäsin sata. Tällä kaavalla jatkoin johonkin 40-41 kilometrin paikkeille saakka. Siinä vaiheessa korkea olympiapuiston torni jo näkyi, musiikki olympiastadionilta voimistui ja kannustusjoukot reitin varrella lisääntyivät. Jalkoihin sattui, mutten voinut enää pysähtyä. Sinnittelin viimeiset 1,5 kilometriä liikkeellä - päätin vähät välittää kivusta ja juosta maaliin. Stadionille saapuminen oli yksi elämäni hienoimmista hetkistä. Sisäänkäynnin läpi juostessa diskovalot vilkkuivat ja musiikki pauhasi. Stadionilla juostiin vielä 300 metriä. 100 metriä ennen maalia kuulin, kun siskoni huusivat nimeäni. Sain siitä vielä lisää voimaa ja jaksoin puristaa lopun niin kovaa kuin vaan pääsin. Maaliviivalla kipu unohtui ja päälimmäinen tunne oli helpotus. Vikat kilometrit taittuivat aikaan 5:52 / 6:13 / 5:45 / 5:36 - viimeiset parisataa metriä (sykemittarin mukaan 470 m) vähän reippaammin 5:01 min/km tahtia.

 

Maalisuoran kuvat napattu täältä. Sivulta löytyy myös video loppusuoralta, sitä ja näitä kuvia katsellessa muistuu mieleen se uskomaton fiilis maaliviivalla :) Melkein tekisi mieli pistää pari kuvaa tilaukseen ;)

Hoipertelin vähän sivummalle ja tirautin yllätyksekseni muutaman kyyneleenkin. Olin maalissa liikuttuneempi kuin yhdenkään aikaisemman juoksuni jälkeen. Maalin saavuttaminen tuntui ensimmäistä kertaa ikinä erityisen suurelta saavutukselta. Niin monta kertaa mielessä kävi luovuttaminen ja kävelyksi pistäminen. Maaliin pääseminen oli sellaisen tuskan ja taistelun takana, jota en ole ikinä ennen kohdannut. Tunsin todella ylittäneeni itseni. Yhtäkkiä tajusin, etten ollut edes katsonut lopullista aikaani vaan pysäyttänyt sykemittarin siihen vilkaisematta. Se näytti 3:50:23 - lopulliseksi ajaksi selvisi myöhemmin 3:50:19. Aika ei hetkauttanut suuntaan tai toiseen. Se tuntui aivan toissijaiselta. Lähinnä ehkä ihmettelin, miten se neljä tuntia alittui kaikesta kävelystä ja kivusta huolimatta. Aika ei tuntunut lainkaan pettymykseltä.

Maalissa ihailin upeaa mitaliani, harhailin sinne tänne, haukkasin omena- ja raparperipiirakkaa vehnäjauhoista piittaamatta, hamstrasin ilmaisia smoothieita ja fiilistelin kisatunnelmaa. Mielessä pyöri niin monia ajatuksia, etten oikein saanut niistä kaikista kiinni. Lähinnä olin onnellinen. En analysoinut juoksuani lainkaan. Ihmettelin vaan, miten pääsin maaliin. Olo oli epätodellinen. Aikani maalialueella pyörittyäni lähdin etsimään siskojani ja suihkutiloja.



Tähän väliin voisin käydä läpi lyhyesti kisan statistiikkaa. Aikani oli siis 3:50:19, keskivauhti 10,99 km/h = 5:27 min/km. Keskisykkeeni oli 168 ja maksimisykkeeni 175. Virallisen tulossivun mukaan olin ilmeisesti naisjuoksijoista 244. ja omassa sarjassani 63. Viikko ennen kisaa tapahtumaan oli ilmoittautunut peräti 23 000 juoksijaa - en tosin tiedä, kuinka suuri osa näistä oli kokonaisen maratonin juoksijoita. Luvuilla ei kuitenkaan ole mitään merkitystä.

Olen yhä edelleen vähän ymmälläni sunnuntaista. Olen nyt kuitenkin muutaman päivän miettinyt juoksuani tarkemmin. Kuntooni en ole tällä hetkellä tyytyväinen - se on selvää. Tiesin, että maratonista tulisi vaikea, sillä juoksu on tuntunut vaikealta niin pitkään. Olen kuitenkin iloinen, että pystyin tälläkin kunnolla juoksemaan maratonin - ja vielä ihan kelpo aikaan. Tarkempia syitä kehnolle juoksulle ja kivuille olisi varmaan syytä miettiä, mutta toisaalta se tuntuu turhalta. Päälimmäinen syy huonolle kunnolle on aina huono treenaaminen ja riittämätön valmistautuminen. Lonkkani varmaan tulivat kipeiksi, koska lantioni painui alas, mikä taas johtuu riittämättömästä kunnosta. Jalkapohjien kipeytymisen uskon johtuvan ainakin osittain kengistäni. Adidas Adizero Adios Boosteissa on melko ohut pohja. Se ei välttämättä sovi omalle jalalleni näin pitkällä matkalla. Huomasin, että myös koko päivän kävely samoilla kengillä sai jalkapohjani tosi kipeiksi. Ehkä jatkossa käytänkin pitkillä matkoilla paksupohjaisempia / vaimennetumpia kenkiä. Pääsyy vaikealle juoksulle kuitenkin on laskenut kunto - erityisesti peruskunto. Sen kehittämiseen aion keskittyä talvella.

Energiakarkitkin päässeet kuvaan ;)

Olisinko voinut tehdä jotain toisin, paremmin? En usko, että hitaampi vauhti kisan alussa olisi auttanut. Veikkaan, että jalkani olisivat kipeytyneet samalla tavalla ennen pitkää. Tankkaus ennen kisaa ja sen aikana meni nappiin. Valmistautumiset olivat muutenkin kunnossa. Ensi kerralla haluan asettua lähtöviivalle itsevarmempana ja luottavaisena omasta kunnostani - silloin juokseminenkin on varmasti paljon mukavampaa. Kaiken kaikkiaan, olosuhteet huomioon ottaen, olen kuitenkin erittäin tyytyväinen juoksuuni. Vaikeuksien kautta voittoon!

Kisajärjestelyistä vielä muutama sana. Münchenin maraton oli kallis, mutta joka euron arvoinen. Reitti oli kiva ja monipuolinen, huoltopisteillä oli paljon työntekijöitä ja niillä tarjottiin useita eri energianlähteitä (GU:n geelit maininnan arvoisia!), olympiastadionin maalialue oli aivan vertaansa vailla ja maalissa sai hienon mitalin. Kisaexpokin oli kattava ja järjestettiin kätevästi samalla alueella, josta maraton lähti liikkeelle ja johon se päättyi. Myös suihkutilat oli järjestetty kätevästi olympiapuiston uimahalliin. Näissä isoissa kansainvälisissä juoksutapahtumissa vaan on sitä jotakin.

Vikalla kymmenellä kilometrillä mietin, että miksi ihmeessä pitää harrastaa tätä lajia. Kiduttaa itseään kerta toisensa jälkeen. Viedä itsensä oman kestävyytensä äärirajoille, pitkälle mukavuusalueen ulkopuolelle. Kävi mielessä taas muutamaan otteeseen, että todella vihaan tätä lajia. Mutta maalissa se kaikki unohtuu. Siinä on koko juoksun idea. Kipua ei voi välttää, juoksu ei ole aina helppoa, mutta lopussa kaiken tuskan arvoista. Yksi ehdottomasti suurimmista motivaattoreistani ovat nämä ihmiset. Ne tuntemattomat kannattajat kisareitin varrella. Ne puolitutut, jotka kirjoittavat rohkaisevia kommentteja ja jakavat vinkkejään sosiaalisessa mediassa. Ja tietysti ne läheiset, jotka aina vaan jaksavat kuunnella tätä hössötystäni niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin juoksusta. Erityiskiitos jälleen siskoilleni Maijulle ja Liinulle kannustuksesta ja tuesta - arvostan sitä ihan älyttömästi. Ja isot kiitokset teille kaikille, jotka jaksatte olla kiinnostuneita juoksustani ja kommentoida näitä höpötyksiäni. Juoksuyhteisön tuen avulla jaksaa painaa taas eteenpäin :)

Kisaraportti: Vuosaarijuoksu 2015

Viime aikoina vk-treenit ovat olleet melkoista myrkkyä ja tuntuneet vaikeilta. Erityisesti ne tasavauhtiset. Loppupeleissä uskon, että kyse on omasta pääkopastani: on henkisesti haastavaa lähteä tuosta vain juoksemaan esim. 40 minuuttia kovaa vauhtia, omilla äärirajoillaan ilman kirittäjää, maalia tai sen kummempaa motivaattoria, kuin tietysti oma kehittyminen. En nauti kovan vauhdin ylläpitämisestä pitkään. Tuskaahan se on, vaikka lenkin jälkeen toki onkin hyvä fiilis.

Olen vähän "huijannut" itseäni vk-lenkeillä ja pysähtynyt niillä aina välillä muutamia kertoja, kun jalat eivät vain ole enää jaksaneet. Olen luovuttanut liian aikaisin tai pysäyttänyt kellon siinä pelossa, että vauhti putoaa liikaa, jos en niin tee. Tämä "liikaa" tulee ehkä siitä, että vertaan vauhtejani viime vuoden vauhteihin. Mietin, miten saisin tuon viikon vk-treenin helpommaksi ja myöskin vähän pidemmäksi - nyt kun se on ollut korkeintaan 40 minuutin mittainen. Salla vinkkasikin mulle, että kannattaa juosta silloin tällöin 5-10 km kisoissa, joissa vauhtia on helpompi ylläpitää ja samalla tulee nautittua kisatunnelmasta sekä kerättyä sitä arvokasta kisakokemusta.

Olen juossut kympin vain kerran, Paavo Nurmi Marathonissa 2013. Silloin olin vasta juoksutaipaleeni alussa, mutta kehittynyt lyhyessä ajassa todella paljon. Tuolloin juoksinkin lähinnä pelkästään alle 12 kilometrin lenkkejä, joten nopeuteni oli huipussaan. Kymppi taipui aikaan, johon en usko enää pääseväni millään: 46:01. Noihin kisoihin olinkin kyllä treenannut ja valmistautunut - silti vauhti tuntuu itselleni aika hurjalta.

Kymppiin tai ylipäätään puolikasta lyhyempään matkaan osallistuminen on ollut mulle korkean kynnyksen takana. Olen ehkä ajatellut, että kaiken järjen mukaan kuntoni pitäisi olla nyt paaaaaljon parempi kuin silloin pari vuotta sitten, vasta juoksuharrastukseni alkutaipaleella. Olen ottanut liikaa paineita omasta ennätyksestäni ja sen rikkomisesta. Kynnys on estänyt osallistumisen "lyhyille" matkoille. Itseensä pettymisen tunne on pelottanut.

Nyt kuitenkin päätin, että on aika vihdoinkin ylittää tuo kynnys. Siispä ilmoittauduin perjantai-iltana lauantaille Vuosaarijuoksuun 1/4 maratonille. Tällä viikolla juoksu ei taas ole kulkenut kovin kehuttavasti, ja vielä perjantainakin jalkani tuntuivat aika tukkoisilta, vaikka pidinkin torstaina lepopäivän. Päätin ottaa osaa kisaan siitä huolimatta. Ilman sen kummempia valmistautumisia tai tavoitteita. Yritin ajatella kisaa enemmänkin treeninä kuin kisana, jossa olisi pakko tehdä oma ennätys ja juosta täysillä.

Herätessäni lauantaina fiilis ei ollut kyllä yhtään samanlainen kuin kisa-aamuna yleensä. En ollut tankannut sen kummemmin tai pitänyt lepoa. Perjantai-iltana kävimme Kissojen yössä Korkeasaaressa, jossa tuli käveltyä koko ilta. Kävin myös lenkillä, vaikka jalat olivat jo valmiiksi vähän jumissa. Yleensä ennen kisoja jalat tuntuvat tosi freeseiltä ja hinkuvat juoksemaan. Nyt jalat tuntuivat vähän tukkoisilta ja pohkeet kipeiltä. Rullailin niitä hetken, nautin perinteisen kisa-aamiaisen ja suuntasin Vuosaareen kisan lähtöpaikalle.



Vaikka olinkin yrittänyt omaksua rennon "meni miten meni" -asenteen, olin silti stressannut kisaa jonkin verran ja nukkunut huonosti. Näin jopa unta, jossa saavuin kisapaikalle viime tipassa ja lähdin juoksemaan lähtöviivalta reittiä väärään suuntaan, ja tajusin tämän vasta parin kilsan jälkeen, kun kannattajat rupesivat nauramaan mulle reitin varrella. Tämän kauhuskenaarion halusin välttää, joten saavuin paikalle hyvissä ajoin ;) Oli lämmin (vuodenaikaan nähden jopa kuuma) päivä, mikä oli houkuttanut Vuosaaren urheilukentälle rutkasti porukkaa. Melkein jo sain kisafiiliksestä kiinni ennen starttia, mutta alkulämmön aikana jalat tuntuivat niin painavilta, että fiilis meni samantien. Tiesin, ettei juoksu tulisi olemaan helppo.

Ennen starttia mietin vielä tavoitteitani. Ilman sen kummempaa valmistautumista puolimaratonin vauhti tuntui realistiselta tavoitteelta. Jos olen jaksanut juosta 21,1 kilometriä n. 12,2 km/h, jaksaisin varmasti juosta puolet lyhyemmän matkan samaa vauhtia ilman valmistautumista. Valmistautumalla pystyisin ehkä juoksemaan sen kovempaa, mutta tähän päivään puolimaratonin vauhti tuntui ihan hyvältä tavoitteelta. Toisaalta 12 km/h ylläpitäminen on tuntunut vk-lenkeillä viime aikoina tosi haastavalta, joten tiesin sen olevan kovan työn takana - kyseessä oli kuitenkin periaatteessa ihan tavanomainen treenipäivä. En tiennyt, kuinka paljon kisatilanne voisi vaikuttaa asiaan.

Ennen kisaa vielä hymyilytti...

No, kisa starttasi ja ensimmäiset pari kilometriä olivatkin lähinnä loivaa alamäkeä. Eiköhän vauhtini sitten kiihtynytkin heti kisan alussa liian kovaksi. Ekat pari kilsaa menivät tahtiin 4:50 / 4:51 min/km. Pari ekaa kilsaa kuljettiin kohti Vuosaaren rantaa, kauniin puiston läpi ja metroaseman ohi. Rantaa pitkin juostiin ensin myötätuuleen länttä kohti. Myötätuuli siivitti vauhtiani vieläkin kovemmaksi. Kolmannen kilometrin tahti olikin jo 4:47. 3 km kohdalla tuli käännös, ja reitti lähti kulkemaan rantaa pitkin takaisin. Kaunista rantaa pitkin juostiin 4,5 kilometrin paikkeille. Neljäskin kilometri meni vielä vauhtia 4:51 min/km, mutta oli vastatuulen takia jo huomattavasti haastavampaa. Tässä vaiheessa olisin tarvinnut tasaista reittiä tai jopa pientä alamäkeä, jotta olisin saanut tasattua hengitykseni ja pidettyä vauhdin alle 5 min/km, mutta ei.

Kuva otettu Vuosaarijuoksun facebook-sivuilta

4,5 kilometrin kohdalla alkoi kisan alamäki - tai siis ylämäki. Reitti johti rannasta metsään. En ollut mitenkään tutustunut reittiin etukäteen, joten mitään tietoa tulevasta ei ollut. Metsäpolulla edessä kohosi yllättäen keskijyrkkä ylämäki. Ja jalkani olivat jo valmiiksi aika puhki. Juoksin mäen huipulle hammasta purren - vauhtini laski mäessä rutkasti ja viidennen kilometrin tahti putosikin edellisistä reippaasti: 5:06. Ylämäkeä seurasi toki alamäki - hetken hengähdys jaloilleni, mutta se ei riittänyt. Ylämäki söi jaloistani kaikki voimat. Ne olivat aivan täysin tukossa ja loppu. Yksi ainut mäki veti ne niin hapoille, ettei paluuta alle 5 min/km tahtiin enää ollut. Metsäosuus muutenkin oli haastava. Sinänsä tykkään juosta pehmeällä ja vaihtelevalla metsäpolulla ja Vuosaaren luontopolku oli myös tosi kaunis juoksuympäristö, muttei kovin ihanteellinen vauhtikestävyyteen tai kisoihin. Onneksi metsäosuus ei kestänyt kovin kauaa, 6 kilometrin paikkeilla palattiin takaisin tielle.

Seuraavaksi oli vuorossa Vuotien ylitys siltaa pitkin. Sillan jälkeen oli juomapiste. En ajatellut pysähtyväni juomaan näin lyhyellä matkalla, mutta jalat olivat siinä kunnossa, että arvelin pienenkin pysähdyksen antavan niille voimaa. Siispä pysähdyin hörppäämään vettä. En ole kertaakaan pysähtynyt kisoissa - hörppään vedet ja urheilujuomat aina vauhdissa, mutta nyt tuo pienikin stoppi auttoi. Pysähtyessä huomasi kyllä, kuinka velttoina jalat olivat. Ja matkaa oli jäljellä vielä vajaat neljä kilometriä! Maratonilla 4 km tuntuu lyhyeltä matkalta, mutta nyt se tuntui tosi pitkältä. Miten voikaan olla noin rikki 7 kilometrin juoksun jälkeen? Ihan käsittämätöntä.

Kartta napattu täältä

Olin jo hylännyt kaikki vauhtitavoitteet. 5 min/km tuntui tukkoisilla jaloilla aivan ylivoimaiselta tavoitteelta. Niinpä siis sen ylämäen jälkeen kilometritahdit sen kun laskivat. Kuudennen ja seitsemännen kilometrin tahdit olivat 5:06 ja 5:10 min/km. 7,5 kilometrin kohdalla reitti johti puistoon, jossa heitettiin n. 1,5 kilometrin lenkki. Ja siellä se kohosi jälleen: ylämäki. Jalkani olivat niin älyttömän poikki, että pysähdyin n. 5-10 sekunniksi tekemään pohkeilleni pikavenytykset koivun runkoa vasten ennen mäkeen suuntaamista. Tässä vaiheessa viiden hengen porukka, jonka kyydissä olin lähestulkoon alusta asti roikkunut, karkasi. Pieni stoppi oli kuitenkin oikea ratkaisu, sillä sen avulla jaksoin spurtata mäen ylös. Alamäessä taas rentoutin jalkani ja annoin niiden rullata vapaasti voimia keräillen. Kilometrien 8-9 tahdit putosivat entisestään 5:13 ja 5:14 min/km.

9 kilometrin jälkeen oli jäljellä enää 1,55 km. Sekin tuntui tosin pitkältä matkalta. Tosi hirveä tunne, kun vauhti vaan hiljenee hiljenemistään ja kaikki voima katoaa jaloista. Maratoneilla ja puolikkailla olen aina onnistunut pitämään suunnilleen saman vauhdin kasassa alusta loppuun saakka, mutta 1/4 maratonilla vauhti laskee näin hurjasti? Ei kuulosta loogiselta. Ennen kymppiä kuulin jo kentän kuulutukset ja heti kympin kyltin jälkeen reitti jo kaarsikin urheilukentälle. Viimeiset 400 metriä juostiin rataa pitkin. Siinä sain vielä revittyä jaloistani viimeiset voimat ja hieman nostettua vauhtiani. 10. kilometrin tahti jäi hitaimmaksi, 5:16, mutta vikat 550 metriä sain puristettua 4:45 min/km tahtia. Maalissa rojahdin maahan kuin maratonin jälkeen. Oikein hävettää, kuinka koville voi 10,55 kilometriä ottaa.

Ekaa kertaa ikinä kisan jälkeen oli vähän pettynyt fiilis

Lopullinen aikani oli 52:37 ja sijoitukseni naisissa 8/91(?). Vauhtini oli 4:59 min/km = 12,03 km/h. Menihän se 5 min/km kuitenkin sentään rikki, vaikka juoksu niin katastrofaalinen olikin. Paremmalla vauhdinjaolla olisin päässyt maaliin todennäköisesti samaan aikaan mutta paljon mukavammalla fiiliksellä. Kova alku kostautui ja vauhti putosi aivan kokonaan lopussa. Ylämäen jälkeen ei ollut enää toivoakaan saavuttaa alle 5 min/km tahtia. Puolimaratonin vauhdista jäätiin auttamatta ja paljon. Aikaan en ollut maaliin tullessa lainkaan tyytyväinen. En tiedä, onko syynä huonoon vauhtiin olematon valmistautuminen, tukkoiset jalat, huono vauhdinjako, haastava reitti vai yksinkertaisesti kehno kunto. Miten juoksu voi tuntua näin vaikealta, vaikka treenaan melko paljon?

Näin yön yli nukuttuani ja kisaa (vielä vähän) lisää analysoituani olen ihan tyytyväinen suoritukseeni. Ensinnäkin, ylitin sen iänikuisen kisakynnykseni. Nyt kynnys osallistua tämänkaltaisiin kisoihin ilman sen suurempia valmistautumisia on paljon pienempi. Tästä voi vaan parantaa! Toiseksi, opin, ettei aina voi tehdä ennätystään ja juoksu ei aina tunnu hyvältä. "Huono" juoksu auttaa tunnistamaan hyvän ja onnistuneen juoksun. Kolmanneksi, juoksu ei missään nimessä ollut turha. Sain siitä kisakokemusta ja hyvän vauhtikestävyystreenin. Lisäksi sain taisteltua niin henkisesti kuin fyysisestikin läpi vaikean juoksun. Haluaisin juosta jatkossa enemmänkin tämänkaltaisia juoksuja, joihin voisi osallistua vailla sen kummempia tavoitteita tai valmistautumisia. Tällainen juoksu kerran tai pari kuussa, niin kunto kohoaisi ihan varmasti. Sitä paitsi, juoksukilpailut ovat kivoja! Tunnelma on mahtava ja se numerolappu rinnassa auttaa jatkamaan läpi vaikeuksien ihan eri tavalla kuin tavallisella lenkillä. Nyt itse asiassa olenkin jo selaillut kisatarjontaa, jos sitä vaikka juoksisi vielä jonkun alle kympin matkan treeninä ennen maratonia :)

Vielä muutama sana varsinaisesta Vuosaarijuoksusta. Reitti oli todella kaunis ja monipuolinen. Oli asfalttia, hiekkaa ja polkua. Kuljettiin asuinalueella, rannassa, metsässä ja puistossa - reitti ohitti jopa metroaseman. Kaikki maaliviivan ylittäneet kuulutettiin. Maalissa sai mitalin, palautusjuomaa, banaanin ja proteiinipatukan. Lisäksi kaikki osallistujat saivat Vuosaarijuoksu-kortin, jolla saa rutkasti erilaisia etuja Vuosaarijuoksun sponsoreilta, kuten ilmaisen uintikerran jossain Helsingin uimahalleista, lounastarjouksia eri ravintoloissa jne. Hinta, 35 euroa (jälki-ilmo 40 €) oli tosin mielestäni aika kallis. Täytyykin siis hyödyntää kaikki Vuosaarijuoksu-etukortin edut, jotta saadaan rahoille vastinetta ;)

Huh tulipahan kirjoitettua aikamoisen pitkä analyysi näinkin pienestä kisasta. Oli näköjään enemmän pohdittavaa kuin tajusinkaan. Kisakynnys on taas madaltunut, ei muuta kuin uusia kisoja odottamaan!

Seuraavalle maratonille ilmottu!

Vihdoin ja viimein sain ilmoittauduttua seuraavalle maratonilleni. Olenkin jo maininnut, että hinku maralle olisi taas kova, ja pientä matkakuumettakin on jo havaittavissa. Siispä halusin ehdottomasti kisaamaan johonkin ulkomaille. Muita kriteerejä oli tietysti sopiva viikonloppu ilman muita esteitä, uusi kaupunki, opiskelijabudjetin lennot ja muut matkakulut sekä yleiset kisajärjestelyt, kuten kisareitti (en halunnut juosta samaa reittiä tuplana, kuten useissa tapahtumissa juostaan). Mynextrun-sivustoa aikani selattua päädyin valitsemaan....

Kuva täältä

Münchenin maratonin!!! En ole koskaan käynyt Münchenissä, mutta se on sopivan matkan ja halpojen lentojen päässä. Suurkaupungissa riittää tehtävää ja nähtävää koko viikonlopuksi, ja Saksan hintatasokin osuu sopivasti opiskelijabudjettiin. Saksassa on lokakuussa lämpimämpää kuin Suomessa, todennäköisesti aika hyvä juoksusää. Kisa vaikutti tapahtumana kivalta ja kisareitti vaihtelevalta. Ainut miinus oli se varsinainen osallistumismaksu. Perusmaksu oli 85 €, mutta sen lisäksi piti maksaa aikachipin lainaamisesta 6 € (omaa kun mulla ei ole) ja kisapaidasta jopa 35 € - yleensä se kuuluu hintaan! Se raha, mikä lennoissa ja ruuassa säästetään, menikin siis mukavasti varsinaiseen osallistumiseen. Aika mälsää, mutta päätin nyt kerrankin panostaa. Ei näitä maratoneja kuitenkaan ihan joka päivä tule juostua. Odotukset tapahtumaa kohtaan ovat kyllä tuon hinnan takia aika korkealla!

Maraton juostaan siis sunnuntaina 11.10. Matkaan lähden siskojeni kanssa, todennäköisesti torstaina tai perjantaina. Enää vajaat kuusi viikkoa starttiin, jaiks! Tuntuu, etten ole ihan hirveästi ehtinyt vielä valmistautumaan kisaan. Yleensä olen tähdännyt katseen tulevaan maratoniin jo kymmenisen viikkoa ennen kisaa. Nyt pitää vaan luottaa omaan peruskuntoon - ihmeitä ei saa näin lyhyessä ajassa aikaan. Ilmoittautumisen yhteydessä kyseltiin myös tavoiteaikaa. Saatoin hieman yliarvioida kuntoni, kun syötin kenttään 3:40. Ihan noin kovassa kunnossa en ole, mutta saahan sitä tavoitteita olla. Todellisuudessa uskon yltäväni parhaimmillaan 3:45 pintaan. Saa nähdä, kuinka treenaaminenkin lähtee tästä pyörimään.

Münchenin maratoni tulee olemaan neljäs juoksemani maratoni (olettaen, että selviän maaliin saakka). Ensimmäiseni juoksin Kööpenhaminassa toukokuussa 2014, tuosta kisasta voit lukea lisää täältä. Köpiksen kisa oli mukava ja leppoisa - ensimmäinen maraton taittui aikaan 3:58 ja risat. Toinen maratonini oli Melbournessa lokakuussa 2014, (kisaraportti löytyy tämän linkin takaa) tuolloin kuntoni oli huipussaan ja juoksin ennätykseni 3:36:24. Kolmannen maratonini juoksin viime maaliskuussa Barcelonassa (lue raportti täältä) pari minuuttia Melbournea huonommin.

Vaikea sanoa, missä kunnossa olen nyt. Treenien perusteella on turha odottaa samanlaista suoritusta kuin Melbournessa tai Barcelonassa. Todellinen kuntoni selviää varmaankin vasta varsinaisena kisapäivänä. Joka tapauksessa, nyt on jotenkin helpottunut olo, kun ilmoittautuminen on nyt vihdoin tehty pitkän pähkäilyn jälkeen. Enää ei ole perääntymistä! Yritän nyt olla turhaan murehtimatta aikaa ja keskittyä ajattelemaan sitä nautintoa, minkä maratonin juoksemisesta saan. Müncheniin tutustuminen juoksuvinkkelistä kuulostaa myös aika hyvältä. Enää vajaat kuusi viikkoa ja pitäisi pystyä juoksemaan maratoni... ehkä käännänkin asian positiiviseksi ja ajattelen, että enää vajaat kuusi viikkoa ja pääsen juoksemaan maratonin :)

Starttaako joku muu Münchenissä? Onko kokemuksia tästä kisasta? Oletko itse suuntaamassa vielä kisamatkalle johonkin tänä vuonna?

Kisaraportti: Paavo Nurmi Marathon 2015, puolimaraton

Eilen siis juoksin elämäni kolmannen puolikkaan, tällä kertaa Turussa Paavo Nurmi Marathon -tapahtumassa. Fiiliksistäni ja odotuksistani voit lukea täältä. Ennätystä lähdin kisasta hakemaan, mutta osasin odottaa melko samanlaisia lukemia kuin viime puolikkaaltani: siitä kun on vain kuusi viikkoa aikaa ja silloinkin annoin kisassa kaikkeni. Kuudessa viikossa ei kehitystä ehdi juuri tapahtua, joten arvelin lähinnä hyvän reitin tai sääolosuhteiden tms ulkoisten tekijöiden avulla yltäväni ennätykseeni.

Aamupalaksi söin 9 aikoihin kaurapuuroa, banaanin ja kauraleivän sekä vettä ja kahvia. Aamulla vatsa oli, kenties jännityksestä, tosi kipeä. Onneksi startti oli vasta 12.30, joten se ehti kuin ehtikin rauhottua ennen lähtöä :) Tosi ikävää, että vatsa kipeytyi taas, vaikka kiinnitin tarkkaan huomiota ruokavaliooni ennen kisaa. Pitää kai olla jatkossa vielä tarkempi.

Matkalla Turkuun hörpin vielä vettä ja söin banaanin ja Elovena-suklaakaurajuoman n. kaksi tuntia ennen starttia. Tämän jälkeen en syönyt enää mitään. Vettä hörppäsin vikan kerran n. 11 aikoihin.

Kisapaikalla hain toimistosta kisapaketin ja kävin moikkaamassa HeartBeat-blogin Jenniä, jonka kanssa sovittiin treffit ennen starttia. Olipa hauska nähdä tätä blogikansaa vaihteeksi myös livenä :) Kuulumisten vaihtaminen ja yhdessä hermoilu auttoi jännitykseen. Jenni juoksi kympin ja pääsikin hienosti tavoitteeseensa, hyvä Jenni!

Ja sitten siitä säästä. Kuten perjantai-iltana valittelin, kisapäiväksi oli luvattu yllättäen kylmää, tuulista ja sateista säätä. Ennustus kuitenkin muuttui lauantaiaamuna. Salossa aurinko porotti kirkkaalta taivaalta ja Forecan ennuste lupasi taas sitä 19 astetta ja puolipilvistä. Siispä siihen sokeana luottaen pakkasin mukaani pelkät shortsit ja juoksutopin. Turussa auringosta ei kuitenkaan ollut taas tietoakaan, vaan sää oli pilvinen, hieman tuulinen ja sateinen. Sinänsä ihan kiva juoksusää, eipä ainakaan ollut liian kuuma ja ilma oli raikasta, mutta meikäläinen siellä taas vilukissana hytisi kananlihalla ennen lähtölaukausta. Topin sentään vaihdoin kisapaketin t-paitaan, joka suojasi edes hieman paremmin kylmältä viimalta. Tuli ainakin halu pinkaista nopeasti liikkeelle heti lähdössä!

Aurinko paistoi aamulla vielä pilvettömältä taivaalta

Ja niinpä pinkaisinkin - ehkä vähän turhankin kovaa. Ekat kolme kilsaa menivät 4:48 min/km tahtia ja seuraavat kaksi tätäkin kovempaa. Tavoitehan oli se 4:53 min/km, joten reilusti sitä reippaampaa mentiin alkuun. Muutaman kilsan juoksin Vauhtisammakon Elinan kanssa samaa matkaa, siinä vaihdettiin muutama sana, kunnes tämä pinkaisi menemään menojaan - tähtäsi meinaan 1:40 tuntumaan. Ehkä vähän tyhmänä sinnittelin hänen vauhdissaan siihen viiteen kilsaan saakka. Niinpä vauhdinjakoni oli alkuun ihan liian kova, mikä tiesi vaikeuksia jatkoa ajatellen. Jalat olivat aika hapoilla jo viiden kilsan jälkeen Ruissalonsillalla. Vaikka sinänsä matka Ruissalonsillalle menikin tuossa hujauksessa - no aika nopeastihan se ihan oikeastikin meni, sillä vitosen väliaikani oli 23:16.

Vauhtisammakon juoksukoulu hoiti kisan jänispalvelun :)

Ruissalonsillan jälkeen alkoi n. 5 kilometrin osuus Ruissalon toiseen päähän ja takaisin. Reitti juostiin asfalttipäällysteistä autotietä pitkin. Olin udellut pari vuotta sitten puolikkaan Paavo Nurmessa juosseelta kaveriltani Annilta reitin tasaisuudesta ja tämä vakuutti Ruissalo-osuuden olevan hyvin tasainen paria loivaa mäkeä lukuun ottamatta. No, Anni taisi muistaa väärin tai sitten meillä on eri käsitykset tasaisesta reitistä :D Etenkin Ruissalo-osuuden ekat viisi kilsaa olivat täynnä puuduttavia, pitkiä nousuja (ja laskuja vastapainoksi, totta kai). Eiväthän ne kovin jyrkkiä olleet, mutta saivat mun jalat ainakin tosi hapoille. Vedin ne ylös hammasta purren yrittäen ylläpitää vähintään 12 km/h vauhtia (se suunnittelemani 12,3 km/h tuntui välillä aivan ylivoimaiselta) ja annoin alamäissä vauhdin taas kiihtyä niin kovaksi kuin jalat sallivat. Yhtä kilometriä lukuun ottamatta sain pidettyä vauhtini kilometri toisensa jälkeen yli 12 km/h vauhdissa (5 min/km). Ruissalon suora ei tuntunutkaan niin pitkältä, vaan kääntöpaikka tuli nopeasti vastaan. U-käännös ja ei muuta kun takaisin Turkua kohti. Kympin kohdalla oma kello näytti 48:30 - hyvässä vauhdissa siis oltiin. Ehkä vähän turhankin hyvässä - tiesin, etten jaksaisi toista osuutta samaa vauhtia.

Reittikartta napattu täältä

Paluumatka Ruissalosta oli vähän ristiriitainen. Tasaisella ja alamäissä jaloissa tuntui riittävän vielä voimaa, mutta ylämäet olivat täyttä tuskaa. Välillä sisuunnuin ja jaksoin juosta vähän kovemmalla tahdilla jonkin matkaa - toisinaan vauhtini taas hyytyi joksikin aikaa. Juoksin kilometri kerrallaan: sykemittarini laskee kierrosaikoja aina kilometrin välein, joten ajattelin jokaista kilometriä omana suorituksenaan. Yritin pitää vauhdin jokaisella kilometrillä vähintään siinä 12,3 km/h (4:53) tuntumassa, mutta välillä se lipsahti väkisin 12,2 km/h (4:55) paikkeille. Matka takaisin Ruissalosta Turkuun tuntui sekin yllättävän lyhyeltä: kai rentouttavalla maalaismaisemalla oli osuutta asiaan ;) Sillan näkyessä sain juoksuseuraa peltoaitauksen lampaista, jotka kirmasivat kisareitin suuntaisesti juoksijoiden rinnalla - hauska näky!

Noin 13 km kohdalla hörppäsin tokaa kertaa vettä tankkauspisteeltä. Pian tämän jälkeen avasin energiageelipussini ja imaisin siitä pikkuisen. Paljoa en uskaltanut ottaa, sillä pelkäsin mahani ärtyvän. Sen sijaan nappasin 15 km huoltopisteeltä mukaani tutun ja turvallisen hiilarilähteeni: banaanin. Näillä energioilla toivoin selviäväni maaliin saakka. 15 kilometrin kohdilla katsahdin myös kellooni toisen kerran: vajaat 1:13 juostu. Laskin, että vähintään 12 km/h tahtia ylläpitämällä pääsen nipin napin enkkaani. Sitä en muuten tajua, että oma kelloni näytti 15 km kohdalla 1:12:49, mutta virallinen kisa-aikani on tässä kohdassa 1:14:16, vaikka omaan kellooni tuli täyteen 15 km aika lailla samoihin aikoihin kuin kisareitillä 15 km kyltti. Joko siis kyltti tai ajanmittauspiste oli väärässä paikassa, tai sitten oma kelloni sekoili. Joka tapauksessa, ei kannata alkaa laskea, millaista minimivauhtia ylläpitämällä voit saavuttaa ennätyksesi. Jos olisin tyytynyt juoksemaan vain 12 km/h siinä uskossa, että se riittää laskujeni mukaan ennätykseeni, ei olisi ennätystä tullut. Onneksi pinnistin vikat kuusi kilsaa niin kovaa kuin pystyin, joten vauhtini pysyi yli 12 km/h loppuun asti.



Mulle kisan vaikeimmat hetket olivat kilometrit 16-21. Hoin päässäni, että viisi kilsaa jaksat näin kovaa vaikka mikä olisi. Neljä kilsaa menee aina. Kolme kilsaa tätä vauhtia - piece of cake. Kaksi kilsaa eli viisi kierrosta urheilukentällä. Yksi kilsa eli matka kotoa lähikaupalle ja takaisin. Näitä mantroja toistelemalla en hyytynyt vaikka olisi tehnyt mieli kaatua maahan jo monen monta kertaa. Onneksi reitti Ruissalonsillalta takaisin lähtöpaikalle kulki suurimmaksi osaksi joenvartta pitkin, oli tasainen ja meni nopeasti. Joenvarrelle oli taas kertynyt paljon katsojia, joita Ruissalossa ei juurikaan ollut. Katsojista sai voimaa ja tsemppiä. Maali näkyi jo joen toisella puolella - sekin kannusti jaksamaan loppuun asti. 19 kilometrin paikkeilla näin tienlaidassa perheeni, joka oli seurannut matkaani kännykkäsovelluksen kautta ja tiesi siis missä kohdassa odottaa ja milloin. Olin tuossa vaiheessa niin rikki, etten jaksanut edes hymyillä heille, saatikka sitten vastata kannustushuutoihin. Ennen maaliintuloa näin myös tätini ja kaverini - loppusuoralla havahduin vielä toisenkin kaverini kannustushuutoihin. Oman nimen kuulemisesta saa kyllä huikeat lisätsempit :)

Oikeastaan kisani pahin osuus oli juurikin maalisuora. Kun olin ylittänyt viimeisen sillan, jäljellä oli enää vaivaiset 500 metriä. Mutta miten pitkältä toi matka tuntuikaan! Etenkin, kun en ollut varma oman kelloni GPS:n tarkkuudesta. Sillan jälkeen maali häämötti jossain kaukana ja juoksin menemään niin kovaa, kun jaloistani vain pääsin, tavoitteena jälleen ylläpitää sama vauhti, sillä loppuspurtista ei ollut toivoakaan. Omassa kellossa tuli 21 kilometriä täyteen, mutta maali oli vielä kaukana. Turhauttavaa! Vikan parinsadan metrin aikana mietin, että miksei se puolikas voi vaan loppua siihen 21 km kohdalle :D Tai vaikka jo 20 km paikkeille. Tuo vika kilometri tuntuu aina niin hirveältä. En olisi kyllä pystynyt ylläpitämään juoksutahtiani enää yhtäkään kilometriä, kun lopultakin ylitin maaliviivan. Oman kelloni mittari näytti 21,24 km ja kello vähän maaliintuloni jälkeen 1:43:20. Olin vähän hämmentynyt ajasta, sillä en ollut katsonut kelloa 15 km jälkeen ja tuolloisten laskujeni perusteella odotin 1:43 alitusta. Vielä hämmentyneempi olin, kun viralliseksi kisa-ajakseni oli kirjattu 1:43:25. Myöhemmin mulle kuitenkin selvisi, että nettoaikani oli 1:43:12. Joka tapauksessa, laskuni menivät pieleen. Ei siis ikinä kannata alkaa tehdä minkäänlaisia laskutoimituksia kesken kisan vaan juosta loppuun saakka kelloon vilkaisematta niin kovaa, kuin vaan pystyy. Keskivauhdikseni siis tuli lopulta n. 12,27 km/h eli 4:53 min/km. Keskisyke oli 171 ja maksimisyke 180.





Hetken jalkojani lepuutettuani suuntasin hakemaan mitalin ja kisa-alueen herkkupalkinnot (juoksutapahtumien paras osuus ;)) Ehdin vähän myös sulatella tulostani. Tähtäsin enkkaani: se tuli. Paransin ennätystäni 45 sekunnilla. Edistystä sekin, I guess? Mutta sen jälkeen, kun on parantanut maratonaikaa kertaheitolla 22 minuuttia, tällaiset pienet minuutin parannukset tuntuvat kuitenkin olemattomilta. Olen tyytyväinen juoksuuni, mutta haluan ehdottomasti juosta vielä kovempaa. Tämän hetken kuntooni nähden aikani on kuitenkin hyvä. Annoin kaikkeni enkä olisi pystynyt parempaan. En usko, että edes tasaisemmasta vauhdinjaosta olisi ollut apua. Mitään totaalihyytymistähän ei kovasta alusta huolimatta kuitenkaan tapahtunut.

Näiden herkkujen lisäksi maalissa tarjottiin kahvia ja pullaa sekä kurkkua ja tomaattia!

No mitä tästä eteenpäin? Aina kisojen jälkeen olen niin puhtia ja motivaatiota täynnä, että janoan jo seuraavia kisoja ja itseni ylittämisen tunnetta. Haluan todella kehittyä. Haluan todella juosta taas kisoissa mahdollisimman pian. Mutta yksi asia mun olisi opittava: aina ei voi tehdä ennätystään. Vähitellen alan tajuamaan, etten voi vaatia itseltäni niin paljon. Voin antaa kisoissa kaikkeni, mutta se ei aina riitä uuteen ennätykseen. Itsensä voi kuitenkin ylittää niin monella muullakin tavalla. Kellotaulu on vain yksi mittari kisoissa. Nytkin oikeastaan mut teki paljon onnellisemmaksi se tunne, että jaksan pistää kroppani koville, pystyn siihen, mikä etukäteen tuntuu tosi haastavalta, nautin juoksemisesta oman kestävyyden äärirajoilla, saavutan flow-tilan, jossa kaikki muu unohtuu ja jalat pinkovat menemään kuin itsestään... Ja se kisatunnelma! Siitä todellakin nautin!! Ne tuntemattomat katsojat, jotka kannustavat vieraita juoksijoita, ja ne tuntemattomat kanssakilpailijat, jotka tsemppaavat ja ryhtyvät rupattelemaan vieraiden kisatoveriensa kanssa kesken matkan. Ja kaikki ne rakkaat ihmiset, jotka jaksavat vaivautua katsomaan kun meikäläinen juoksee... Jep, kyllä loppupeleissä juoksussa merkitsevät ihan muut asiat kuin itse loppuaika. <3

Loppuilta sujui  mökillä perinteisissä tunnelmissa jättiläismäisen irtokarkkipussin äärellä seuraavia kisoja suunnitellen :)