Kisaraportti: Münchenin maraton 2015

Täältä tulee aikasta pitkä raportti Münchenistä - koittakaa kestää ja lukea loppuun saakka ;)

Viimeinen maratonille valmistava viikko meni treenien suhteen aika rauhallisesti. Tiistaina kävin juoksemassa Hannan järjestämän kevyen, n. 1,5 tunnin polkulenkin. Torstai-illalla lähdimme siskojeni kanssa Saksaan ja perjantai- ja lauantaiaamuna juoksin superkevyet aamulenkit, yhteensä n. 8 km verran. Perjantaina ja lauantaina tuli tosin käveltyä niin paljon, että ainakin jalkapohjat olivat lauantai-iltana todella kipeät. Muuten kropassa oli vahva fiilis: hiilaritankkaus oli ollut reilu, yöt oli nukuttu hyvin ja jalat tuntuivat sunnuntaiaamuna reippailta.

Heräsin sunnuntaiaamuna puoli kahdeksan aikoihin. Luotin perinteiseen kisa-aamiaiseeni, joten sekoitin vanhan kunnon pussipuuron kuumaan veteen ja nautin sen lisäksi banaanin. Hotellin aamiaispöydästä haukkasin sen lisäksi miniannoksen munakasta, jotta saisin myös proteiinia. Kisa-aamun sää oli juoksun kannalta melko optimaalinen joskin asuvalinta oli vaikea. Ilma oli pilvinen ja suht tyyni, lämpöä oli 8 astetta. Päädyin juoksemaan 2xu:n kompressiotrikoilla sekä teknisellä pitkähihaisella t-paidalla, jonka olin ostanut kisaexposta edellisenä päivänä. Jalkaan vedin Adidas Adizero Adios Boostit.



Saavuimme kisan lähtöpaikalle eli olympiapuistoon puoli kymmenen aikoihin. Oma lähtöni oli klo 10:10, joten ehdin vielä hyvin käydä vessassa ja valmistautua henkisesti 42 kilometrin juoksuun. Juoksijat oli jaettu tavoiteajan mukaan kolmeen eri ryhmään, jotka lähtivät kukin eri aikaan. Nopein ryhmä lähti klo 10, toinen ryhmä klo 10:10 ja kolmas 10:20, jolloin lähti myös maratonviesti. 10:40 lähti vielä 10 km juoksijat, puolimaraton taas starttasi maratonreitin puolivälistä klo 13:30. Aika paljon eri matkoja siis samoissa kisoissa, mutta järjestelyt sujuivat hienosti!

Tunnelma ennen lähtölaukausta oli huikea. Juontaja osasi ottaa ohjat haltuunsa ja sai juoksijat lämmiteltyä ennen starttia, musiikki pauhasi kovaa ja lähtölaukauksen ampuivat ilmoille juoksijoiden yhteisen lähtölaskennan päätteeksi pari perinteisiin saksalaisiin vaatteisiin pukeutunutta miestä. Fiilis lähteä taittamaan 42 kilometrin matkaa ei olisi voinut olla parempi.

Kuva täältä

Kilometrit 1-6: Mukavaa reipasta menoa

Kuva täältä

Lähtö ei sujunut kuitenkaan kovin sulavasti. Taas kerran niin iso ihmismassa vyöryi yhtaikaa lähtöviivan yli, että alku meni melkeinpä kävellen. Tällä kertaa jopa ihmisten ohittelu oli vaikeaa, sillä juoksijoita oli yksinkertaisesti niin paljon. Eka kilometri siis meni multa vähän hitaampaa vauhtia, mitä olin lähtenyt tavoittelemaan: 5:26 min/km. Suunnitelmanani oli siis juosta 5:20 min/km tahtia niin kauan, kuin se vaan hyvältä tuntuu - välillä myös kovempaa, jos vauhtia ja voimia tuntuu riittävän. Seuraavat kilometrit menivätkin sitten siinä mukavassa kisaflowssa, kun juoksu tuntuu kulkevan kuin itsestään, aika rientävän ja maisemat vaihtuvan tiuhaan tahtiin kisatunnelmaa fiilistellessä, muita juoksijoita ohitellessa ja omaa vauhtia ja paikkaansa etsiskellessä. Kilometrit 2-6 menivätkin siis kevyesti tahdein 5:06 / 5:10 / 5:12 / 5:14 / 5:10. Jossain vaiheessa havahduin siihen, että jo puoli tuntia oli juostu, ja nappasin ekan geelin.

Kilometrit 7-14: Vauhdin tasaantumista

Kartta löytyy tämän linkin takaa

Kuuden kilometrin jälkeen reitti lähti kulkemaan kaduilta kohti puistoa. Puistoissa on sinänsä kiva juosta, mutta itse saan kisafiiliksestä eniten irti paikoissa, joissa kisareitin varrelle on kertynyt paljon kannustajia ja ihmisiä tai juoksumaisemat muuten ovat vaihtelevia ja mielenkiintoisia. Kisoissa tykkään siis eniten keskustaosuuksista ja nähtävyyksien ohittamisesta. Osasin aavistaa jo etukäteen, että puisto-osuus tulisi olemaan itselleni vähän puuduttava. Olin toisaalta tyytyväinen, että osuus tuli vastaan jo maratonin alkutaipaleella. Onneksi puistoonkin oli eksynyt jonkin verran ihmisiä kannustamaan juoksijoita, ja musiikkiesityskin siellä muistaakseni oli. Jossain vaiheessa puistoreitillä nappasin puolikkaan banaanin ja vettä, jossain vaiheessa imaisin toisen geelini. Yritin saada energiaa n. 20-30 minuutin välein. Vettä olin hörpännyt tähän mennessä muutaman kerran. Tavoitteenani oli pitää vauhti 5:20 min/km paikkeilla läpi puisto-osuuden. 14 kilometriin saakka meno tuntuikin kevyeltä ja vauhti pysyi melko vaivattomasti tavoitetta korkeampana. Kilometrit 7-14 taittuivat tahtiin 5:17 / 5:14 / 5:17 / 5:12 / 5:17 / 5:17 / 5:17 / 5:22. 14 kilometrin kohdalla oli tarjolla GU:n geeli - siispä otin siitä energiat talteen vesilasin kera ja huomasin, että puisto-osio oli lopuillaan ja edessä kohosi ylämäki.

Kilometrit 15-20: Pieni notkahdus vauhdissa

Reitti oli 14 kilometriin saakka ollut hyvin tasaista, mutta pian sen jälkeen edessä kohosi ylämäki. Mäki ei ollut mikään järin suuri, mutta tuntui kyllä jaloissa ihan erilailla kuin aikaisempi tasainen maasto. Mäen jälkeen 5:20 min/km tahti rupesi tuntumaan aika kovalta. Veikkasin, että pystyisin juoksemaan tuota vauhtia vielä 15 kilometriä, mutta 27 kilometriä kuulosti liian pitkältä matkalta. Vauhti ei sinänsä tuntunut kuntoni kannalta ylivoimaiselta: sykkeeni pysyi siinä 170 hujakoilla. Mutta jalkani olivat ruvenneet särkemään. Erityisesti lonkissani tuntui vähän ikävältä ja tiesin, ettei tunne ainakaan paranisi loppua kohden. Yritin pitää vauhdin vielä mahdollisimman lähellä 5:20 min/km, mutten hermostunut pienestä notkahduksesta: kuuntelin kroppaani ja sallin pienen hidastamisen sen signaalien mukaan. Jossain vaiheessa 3:45 jänikset tulivat rinnalleni, ja roikuin niiden vauhdissa maratonin puoliväliin saakka. Kilometrien 15-20 tahdit olivat 5:24 / 5:25 / 5:26 / 5:16 / 5:17 / 5:17.

Kilometrit 21-29: Päätös hidastamisesta

"Nyt lasketaan vauhtia!"

Kannustusjoukkoni eli siskoni olivat päättäneet tulla seuraamaan matkaani 21 ja 30 kilometrin kohdille. Siskojen kohtaaminen ensimmäisen kerran vasta kisan puolivälissä oli sinänsä helpottavaa, sillä tajusi, että puolet jo mennyt. Yleensä olen nähnyt kannustusjoukkoni ensimmäistä kertaa jo 10 kilometrin paikkeilla ja silloin ajatus siitä, että vasta neljäsosa juostu, tuntuu aika puuduttavalta. Nyt siis tavallaan "yllätyin" siitä, että puolivälissä matkaa jo ollaan. Kelloni näytti 21 kilometrin kohdalla 1:51. Samalla vauhdilla siis pääsisin suunnilleen loppuaikaan 3:43. Oli aika tehdä päätös. Yrittäisinkö sinnitellä 3:45 jänisten matkassa ja saavuttaa alle 3:45 aika, joka kuitenkin olisi lähes kymmenen minuuttia ennätysaikaani huonompi, vai hidastaisinko suosiolla hieman liian kovalta tuntuvaa vauhtia rennommaksi, yrittäisin nauttia kisasta ja tyytyä hieman huonompaan aikaan? Päätös ei tuntunut tuossa vaiheessa kisaa oikeastaan edes vaikealta. Jalkojani oli ruvennut sattumaan yhä enemmän. Tiesin, että pakottamalla ne nopeampaan vauhtiin, mikä niille tuntui sopivan, en välttämättä pääsisi edes maaliin saakka. Seinä nousisi varmasti jossain kohtaa vastaan. Jaloissani ei ole ollut vastaavanlaisia kipuja aikaisemmissa kisoissa: niissä vauhdin ylläpito on ollut kunnosta kiinni. Nyt siis tein päätöksen ja huikkasin siskoilleni hidastavani vauhtia. Päästin jänikset karkuun ja jatkoin matkan taittamista omaa tahtiani. Se tuntui oikeastaan aika helpottavalta, ja huomasin sykkeenikin hieman laskevan, kun en enää yrittänyt pitää yllä tiettyä vauhtia. Kipu tuntui pahenevan vähitellen, mutta yritin kiinnittää huomiota kaikkeen muuhun, kuten juoksuympäristöön, muihin juoksijoihin, kannustajiin ja musiikkiin. Nappasin 20 minuutin välein energiaa, joko oman geelin tai banaanin. Hörppäsin vettä melkein jokaisella stopilla. Kilometrit tuntuivat pitkiltä ja puuduttavilta. Onneksi keskusta lähestyi - tiesin, että viimeiset 12 kilometriä taittuisivat Münchenin sydämessä ja olympiapuiston liepeillä. Vauhtini olivat 5:25 / 5:21 / 5:32 / 5:24 / 5:28 / 5:21 / 5:25 / 5:27 / 5:17.

Kilometrit 30-38: Kipu yltyy, vauhti hiipuu

30 kilometrin kohdalla näin jälleen siskoni. Huikkasin heille tällä kertaa, että joka paikkaan sattuu. Hidastan vauhtia vielä entisestään. He huusivat perääni, että maalissa nähdään. Siinä vaiheessa tajusin olevani jo voiton puolella. Kilometrit 20-30 olivat olleet puuduttavaa puurtamista, mutta edessä oli vielä se vaikein osuus. 12 jäljellä olevaa kilometriä ei siis kuulostanut mitenkään helpolta, vaikka reilusti yli puolivälin jo olinkin. Ja kipu jaloissani oli yltynyt todella pahaksi. Jokainen askel tuntui pahentavan vihlovaa kipua kummassakin lonkassani, myös jalkapohjani olivat todella kipeät - yritin juosta pehmeällä alustalla aina kun mahdollista, muttei sekään tuntunut auttavan. Tässä vaiheessa en enää ajatellut lopullista aikaani mitenkään, halusin vaan päästä maaliin. 32 kilometrin kohdilla aikaa oli taittunut n. 2:51 - laskin, että jos vauhti putoaisi 6:00 min/km, pääsisin silti maaliin alle neljän tunnin aikaan. Yritin silti pitää vauhdin 5:30 kieppeillä, sillä hitaampi vauhti ei tuntunut auttavan lainkaan. Kipu yltyi joka kerta, kun jalkani tärähti maata vasten - oli vauhtini sitten kova tai hidas. 30 kilometrin paikkeilla tein jotain, mitä en ole ikinä ennen maratonilla tehnyt: pysähdyin juomaan lasillisen vettä. Otin muutaman kävelyaskeleen ja huomasin, ettei kävely satu. Niinpä uusi taktiikkani oli pysähtyä jokaiselle tankkauspisteelle venyttämään jalkojani ja ottamaan edes pari kävelyaskelta, joiden voimin jaksaisin taas juosta aina seuraavalle tankkauspisteelle asti. Kilometreillä 30-38 pysähdyin siis kolme kertaa. Jalkani tuntuivat pysähdyksissä tönköiltä, mutta kipu oli niissä päälimmäinen tunne. Juoksun jatkaminen pysähdyksen jälkeen oli henkisesti raskasta, mutta fyysisesti jopa hieman helpottavaa, sillä kipu hellitti edes hetkeksi. Kisatunnelma ja ihmiset reitin varrella antoivat voimaa jatkaa matkaa. Puisto-osuudella olisin todennäköisesti pistänyt kävelyksi. En enää miettinyt tankkausta vaan napsin suuhuni tankkauspisteiltä mitä sattui. Pitkältä tuntuvat kilometrit 30-38 taittuivat vauhtiin 5:24 / 5:26 / 5:42 / 5:24 / 5:45 / 5:28 / 5:37 / 5:30 / 5:41.

Kilometrit 39-42,2: Kohti taisteluvoittoa

Tällä kertaa minun maratonini alkoi 35 kilometrin jälkeen. En olisi uskonut, että aivan maratonin viime hetkillä tie voisi nousta pystyyn. Maratonin viimeinen kuudesosa oli ylivoimaisesti vaikein ikinä, mutta vaikeudet kärjistyivät jossain 39-40 kilometrin paikkeilla, kun vasemman jalkani kipu tuntuikin yhtäkkiä lonkan ja jalkapohjan lisäksi myös takareidessä, pohkeessa ja polven sivussa. Pysähdyin aikeenani venyttää takareittäni, kun koko vasen jalka alkoi yllättäen krampata. Kramppauksen kohtaa on ainakin vaikea paikantaa, sillä kipu ja paine tuntui sekä takareidessä että pohkeessa. Jouduin istumaan hetkeksi alas katukivetykselle. Heti istuttuani kramppi kuitenkin onneksi aukesi. Venytin jalkaani vielä puunvartta vasten ja jatkoin varovasti matkaa. Jalka oli yhä kipeä. Joka ikinen askel pahensi kipua molemmissa lonkissani. Kävelin kymmenen metriä, hölkkäsin sata. Tällä kaavalla jatkoin johonkin 40-41 kilometrin paikkeille saakka. Siinä vaiheessa korkea olympiapuiston torni jo näkyi, musiikki olympiastadionilta voimistui ja kannustusjoukot reitin varrella lisääntyivät. Jalkoihin sattui, mutten voinut enää pysähtyä. Sinnittelin viimeiset 1,5 kilometriä liikkeellä - päätin vähät välittää kivusta ja juosta maaliin. Stadionille saapuminen oli yksi elämäni hienoimmista hetkistä. Sisäänkäynnin läpi juostessa diskovalot vilkkuivat ja musiikki pauhasi. Stadionilla juostiin vielä 300 metriä. 100 metriä ennen maalia kuulin, kun siskoni huusivat nimeäni. Sain siitä vielä lisää voimaa ja jaksoin puristaa lopun niin kovaa kuin vaan pääsin. Maaliviivalla kipu unohtui ja päälimmäinen tunne oli helpotus. Vikat kilometrit taittuivat aikaan 5:52 / 6:13 / 5:45 / 5:36 - viimeiset parisataa metriä (sykemittarin mukaan 470 m) vähän reippaammin 5:01 min/km tahtia.

 

Maalisuoran kuvat napattu täältä. Sivulta löytyy myös video loppusuoralta, sitä ja näitä kuvia katsellessa muistuu mieleen se uskomaton fiilis maaliviivalla :) Melkein tekisi mieli pistää pari kuvaa tilaukseen ;)

Hoipertelin vähän sivummalle ja tirautin yllätyksekseni muutaman kyyneleenkin. Olin maalissa liikuttuneempi kuin yhdenkään aikaisemman juoksuni jälkeen. Maalin saavuttaminen tuntui ensimmäistä kertaa ikinä erityisen suurelta saavutukselta. Niin monta kertaa mielessä kävi luovuttaminen ja kävelyksi pistäminen. Maaliin pääseminen oli sellaisen tuskan ja taistelun takana, jota en ole ikinä ennen kohdannut. Tunsin todella ylittäneeni itseni. Yhtäkkiä tajusin, etten ollut edes katsonut lopullista aikaani vaan pysäyttänyt sykemittarin siihen vilkaisematta. Se näytti 3:50:23 - lopulliseksi ajaksi selvisi myöhemmin 3:50:19. Aika ei hetkauttanut suuntaan tai toiseen. Se tuntui aivan toissijaiselta. Lähinnä ehkä ihmettelin, miten se neljä tuntia alittui kaikesta kävelystä ja kivusta huolimatta. Aika ei tuntunut lainkaan pettymykseltä.

Maalissa ihailin upeaa mitaliani, harhailin sinne tänne, haukkasin omena- ja raparperipiirakkaa vehnäjauhoista piittaamatta, hamstrasin ilmaisia smoothieita ja fiilistelin kisatunnelmaa. Mielessä pyöri niin monia ajatuksia, etten oikein saanut niistä kaikista kiinni. Lähinnä olin onnellinen. En analysoinut juoksuani lainkaan. Ihmettelin vaan, miten pääsin maaliin. Olo oli epätodellinen. Aikani maalialueella pyörittyäni lähdin etsimään siskojani ja suihkutiloja.



Tähän väliin voisin käydä läpi lyhyesti kisan statistiikkaa. Aikani oli siis 3:50:19, keskivauhti 10,99 km/h = 5:27 min/km. Keskisykkeeni oli 168 ja maksimisykkeeni 175. Virallisen tulossivun mukaan olin ilmeisesti naisjuoksijoista 244. ja omassa sarjassani 63. Viikko ennen kisaa tapahtumaan oli ilmoittautunut peräti 23 000 juoksijaa - en tosin tiedä, kuinka suuri osa näistä oli kokonaisen maratonin juoksijoita. Luvuilla ei kuitenkaan ole mitään merkitystä.

Olen yhä edelleen vähän ymmälläni sunnuntaista. Olen nyt kuitenkin muutaman päivän miettinyt juoksuani tarkemmin. Kuntooni en ole tällä hetkellä tyytyväinen - se on selvää. Tiesin, että maratonista tulisi vaikea, sillä juoksu on tuntunut vaikealta niin pitkään. Olen kuitenkin iloinen, että pystyin tälläkin kunnolla juoksemaan maratonin - ja vielä ihan kelpo aikaan. Tarkempia syitä kehnolle juoksulle ja kivuille olisi varmaan syytä miettiä, mutta toisaalta se tuntuu turhalta. Päälimmäinen syy huonolle kunnolle on aina huono treenaaminen ja riittämätön valmistautuminen. Lonkkani varmaan tulivat kipeiksi, koska lantioni painui alas, mikä taas johtuu riittämättömästä kunnosta. Jalkapohjien kipeytymisen uskon johtuvan ainakin osittain kengistäni. Adidas Adizero Adios Boosteissa on melko ohut pohja. Se ei välttämättä sovi omalle jalalleni näin pitkällä matkalla. Huomasin, että myös koko päivän kävely samoilla kengillä sai jalkapohjani tosi kipeiksi. Ehkä jatkossa käytänkin pitkillä matkoilla paksupohjaisempia / vaimennetumpia kenkiä. Pääsyy vaikealle juoksulle kuitenkin on laskenut kunto - erityisesti peruskunto. Sen kehittämiseen aion keskittyä talvella.

Energiakarkitkin päässeet kuvaan ;)

Olisinko voinut tehdä jotain toisin, paremmin? En usko, että hitaampi vauhti kisan alussa olisi auttanut. Veikkaan, että jalkani olisivat kipeytyneet samalla tavalla ennen pitkää. Tankkaus ennen kisaa ja sen aikana meni nappiin. Valmistautumiset olivat muutenkin kunnossa. Ensi kerralla haluan asettua lähtöviivalle itsevarmempana ja luottavaisena omasta kunnostani - silloin juokseminenkin on varmasti paljon mukavampaa. Kaiken kaikkiaan, olosuhteet huomioon ottaen, olen kuitenkin erittäin tyytyväinen juoksuuni. Vaikeuksien kautta voittoon!

Kisajärjestelyistä vielä muutama sana. Münchenin maraton oli kallis, mutta joka euron arvoinen. Reitti oli kiva ja monipuolinen, huoltopisteillä oli paljon työntekijöitä ja niillä tarjottiin useita eri energianlähteitä (GU:n geelit maininnan arvoisia!), olympiastadionin maalialue oli aivan vertaansa vailla ja maalissa sai hienon mitalin. Kisaexpokin oli kattava ja järjestettiin kätevästi samalla alueella, josta maraton lähti liikkeelle ja johon se päättyi. Myös suihkutilat oli järjestetty kätevästi olympiapuiston uimahalliin. Näissä isoissa kansainvälisissä juoksutapahtumissa vaan on sitä jotakin.

Vikalla kymmenellä kilometrillä mietin, että miksi ihmeessä pitää harrastaa tätä lajia. Kiduttaa itseään kerta toisensa jälkeen. Viedä itsensä oman kestävyytensä äärirajoille, pitkälle mukavuusalueen ulkopuolelle. Kävi mielessä taas muutamaan otteeseen, että todella vihaan tätä lajia. Mutta maalissa se kaikki unohtuu. Siinä on koko juoksun idea. Kipua ei voi välttää, juoksu ei ole aina helppoa, mutta lopussa kaiken tuskan arvoista. Yksi ehdottomasti suurimmista motivaattoreistani ovat nämä ihmiset. Ne tuntemattomat kannattajat kisareitin varrella. Ne puolitutut, jotka kirjoittavat rohkaisevia kommentteja ja jakavat vinkkejään sosiaalisessa mediassa. Ja tietysti ne läheiset, jotka aina vaan jaksavat kuunnella tätä hössötystäni niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin juoksusta. Erityiskiitos jälleen siskoilleni Maijulle ja Liinulle kannustuksesta ja tuesta - arvostan sitä ihan älyttömästi. Ja isot kiitokset teille kaikille, jotka jaksatte olla kiinnostuneita juoksustani ja kommentoida näitä höpötyksiäni. Juoksuyhteisön tuen avulla jaksaa painaa taas eteenpäin :)

Tavoitteena tavoitteiden hylkääminen?

Maraton lähestyy! Päätin kirjoitella vähän sekavia ajatuksia liittyen Müncheniin asettamiini tavoitteisiin. Ajatukset tosiaan tuntuvat poukkoilevan vähän sinne tänne, ehkä saan ne kirjoittamalla jonkinlaiseen järjestykseen.

Olenkin jo kertonut, kuinka juoksu on viime aikoina tuntunut vähän vaikealta, jalat raskailta ja sykkeet korkeilta. Kuntoni on selvästi laskenut sitten viime vuoden. Sen huomaa paitsi treenistatistiikasta (sykkeet korkeammalla kuin viime vuonna samanvauhtisilla lenkeillä) myös fiiliksestä lenkeillä. Erityisesti vauhtikestävyystreenit ovat tuntuneet jaloissa tosi kovilta ja pitkien lenkkien jäljiltä koko kroppa on todella rikki. Palautuminen kestää kauan ja kilometrimäärät ovat auttamatta jääneet viime vuodesta.

Syitäkin tähän pohdin jo jokin aika sitten - kirjoituksen löydät täältä. Olen yksinkertaisesti treenannut aivan väärin. En ole pitänyt huolta peruskestävyydestäni vaan olettanut, että se pysyy yllä, ja voin vetää vähän kovempia treenejä niiden "tyhjien" kilometrien - eli kevyiden lenkkien - sijaan. Olen ihan tietoisesti nostanut lenkkivauhtiani, mutten ole tajunnut, etten ole vielä valmis niin koviin vauhteihin. En myöskään sitä, että kevyettäkin treeniä pitää treeniviikkoon sisältyä. Myös ns. peruskestävyyslenkkini ovat olleet liian kovia - sykkeet nousseet liian korkealle ja palautuminen ollut hidasta.

Olen myös jollain tavalla vähän hellittänyt sitä tiukkapipoista otettani, joka mulla viime vuonna Australiassa treenaamisen kanssa oli. Noudatin esimerkiksi valmistautumisvinkkejä maratonille todella oppikirjamaisesti. Erityisesti tämä näkyi syömisessäni, jonka suhteen olin erittäin kurinalainen ja tarkka. En herkutellut, juonut kofeiinia tai alkoholia lainkaan. Laskin tarkkaan, että saan varmasti juuri oikean verran hiilareita ja proteiinia ja tarpeeksi niukasti rasvaa. Elämäni Ausseissa oli jotenkin aika leppoisaa. Olin oman arkeni herra - oli mulla tietysti kavereitakin, mutta enimmäkseen viihdyin yksin ja keskityin treenaamiseen ja opiskeluun. Suomessa elämä on ainakin tuplasti stressaavampaa. Maratoniin valmistautuminenkin on käynyt vähän niinkuin siinä kaiken muun sivussa.  Painokin on viime vuodesta noussut muutaman kilon, mikä osaltaan vaikuttaa juoksun keveyteen. Kaikki viittaa siihen, että kuntoni on vähän repsahtanut. Valmistautumiseni maratoniin tällä kertaa on yksinkertaisesti riittämätön.

Riittämätön? Riittämätön mihin? Riittämätön maratonin juoksemiseen? Tuskinpa sentään. Ja maratoniahan minä olen menossa juoksemaan: reissun päätarkoituksena on juosta 42,2 kilometriä, ei juosta vaikkapa 3 tuntia 36 minuuttia. Tiedän pystyväni tälläkin kunnolla juoksemaan maratonin. Mutta miksen voi vain tyytyä siihen? Miksi päässäni kaikuu sana "riittämätön", vaikka kaiken järjen mukaan 42,2 kilometrin juoksu on saavutettavissa?

Taas olen saman ongelman edessä: vaadin itseltäni aivan liikaa. Jossain sisälläni huutaa se kunnianhimoinen jatkuvasti ennätyksiään parantanut ja itsensä ylittänyt aloitteleva juoksija, joka olin vuosi sitten. Se juoksija oli tottunut huimaan kehitykseen ja parannukseen: sen juoksijan elämään ei muuta juuri mahtunutkaan kuin juoksu ja maratoniin treenaaminen. Nyt olen kuitenkin erilainen. Kulunut vuosi on ollut tosi erilainen - siihen on mahtunut niin paljon kaikkea muutakin kuin juoksua. Ylä- ja alamäkiä. Ei enää pelkästään sitä samaa juoksun ja kehityksen huumaa, jota pari ensimmäistä juoksuvuottani oli. Elämäni muutenkin on muuttunut siitä ajasta, kun asuin yksin ja keskityin pelkkään itseeni ja juoksuharrastukseeni. Nykyiseen elämääni kuuluu mm. enemmän opiskelua, avomies, töitä ja kummityttö. Muu elämä vie paljon aikaa, ja toisaalta ihan hyvä niin. Pitäähän elämään muutakin kuulua kuin pelkkä harrastus.

Eilen kävin juoksemassa kevyen lenkin. En seurannut lainkaan vauhtiani tai sykkeitäni: juoksin ja nautin siitä. Keskityin pelkkään juoksemiseen ja saavutin sellaisen juoksuflown, johon en ole yltänyt pitkään aikaan. Unohdin juoksevani. Askel tuntui kevyeltä ja juoksu mukavalta. Juoksin siihen saakka, kunnes juoksu ei enää ollut kevyttä: sitten lopetin ja kävelin kotiin. En yrittänyt juosta väkisin vaan juoksin pelkästä rakkaudesta juoksuun. Näitä lenkkejä on ollut aivan liian harvoin viime aikoina. Rupesin miettimään, olenko ikuinen suorittaja, jolle oman itsensä ylittäminen tarkoittaa aina tiettyä aikaa, matkaa tai vauhtia. Miksen enää nauti juoksusta tällä tavoin niin usein? Ainoat kiksit tulevat siitä, kun nipistän ennätyksestäni pari minuuttia tai juoksen tonnin vetoja ennätysvauhtiin. Tietysti on motivoivaa huomata kehittyvänsä, mutta eikö matkan pitäisi olla päämäärää tärkeämpi?

Ajatukseni ovat selkeästi lähteneet rönsyilemään suuntaan jos toiseen siitä, kun aloitin tämän kirjoituksen. Tarkoitushan oli miettiä tavoitteita Müncheniin. No, tämän "pienen" alustuksen jälkeen heitän itselleni tavoitteen - oikeastaan haasteen - Müncheniin: juosta sitä vauhtia, mikä tuntuu hyvältä. Tunnen itseni sen verran hyvin, että tämä tavoite on mulle vaikea. Kisatilanteessa käyn pääni sisällä taistelua itseni kanssa: siellä juoksee kaksi Katjua numerolaput rinnassaan ja kilpailevat siitä, juostako väkisin ennätysvauhtia vai fiksusti kevyempää vauhtia, jolla varmasti pääsisi ainakin perille. Toisin sanoen olen jonkinsorttinen kaikki tai ei mitään -persoona: ennätysjuoksu tai pettymys omaan suoritukseen.

Miksen voisi olla tyytyväinen siihen, että (jos) ylipäätään pääsen maratonilta maaliin? 42 kilometrin juokseminen ei ole helppoa tai siinä onnistuminen itsestään selvää. En usko, että maaliviivalla tulee pettynyt fiilis - oli se aika sitten 3:35, 3:50 tai vaikka 4:20. Maaliin selviäminen on jo itsessään saavutus - tietyn ajan saavuttaminen vaan plussaa ja hienosäätöä. En myöskään usko olevani yhtään sen tyytyväisempi 3:45 alitukseen kuin kymmenen minuuttia huonompaan aikaan - miksi siis yrittää väkisin juosta kovempaa kuin mihin tällä hetkellä pystyn?

Miksi kisatilannetta ei voi ottaa ikinä iisisti?

Tavoitteena siis juosta ilman aikatavoitetta? Taas itseäni toistaen totean tuntevani itseni kuitenkin sen verran hyvin, etten usko pystyväni tuohon. Pakko olla jokin tavoitevauhti ja suunnitelma, jonka mukaan lähden 42 kilometriä kaatamaan - muuten vauhdinjako menee helposti pieleen. Toisaalta tuntuisi hölmöltä lähteä hölköttelemään sattumanvaraista kevyttä vauhtia. Olenkin miettinyt lähteväni juoksemaan n. 11,3 km/h (5:20 min/km) vauhtia, jota muutan suuntaan tai toiseen tarpeen mukaan matkan aikana. Kaikista hirveintä olisi hyytyä kesken matkan. Päätavoite olisi siis päästä juosten maaliin.

Periaatteessa siis haastan itseni olemaan tyytyväinen mihin tahansa aikaan. Käytännössä lähden kuitenkin tavoittelemaan 3:45 alitusta. Tällä hetkellä itseluottamus maratonin suhteen on kuitenkin melko matalalla, saapa nähdä, kuinka käy. Jos ja (toivottavasti) kun ylitän maaliviivan, olen jo ylittänyt itseni.

Seuraavalle maratonille ilmottu!

Vihdoin ja viimein sain ilmoittauduttua seuraavalle maratonilleni. Olenkin jo maininnut, että hinku maralle olisi taas kova, ja pientä matkakuumettakin on jo havaittavissa. Siispä halusin ehdottomasti kisaamaan johonkin ulkomaille. Muita kriteerejä oli tietysti sopiva viikonloppu ilman muita esteitä, uusi kaupunki, opiskelijabudjetin lennot ja muut matkakulut sekä yleiset kisajärjestelyt, kuten kisareitti (en halunnut juosta samaa reittiä tuplana, kuten useissa tapahtumissa juostaan). Mynextrun-sivustoa aikani selattua päädyin valitsemaan....

Kuva täältä

Münchenin maratonin!!! En ole koskaan käynyt Münchenissä, mutta se on sopivan matkan ja halpojen lentojen päässä. Suurkaupungissa riittää tehtävää ja nähtävää koko viikonlopuksi, ja Saksan hintatasokin osuu sopivasti opiskelijabudjettiin. Saksassa on lokakuussa lämpimämpää kuin Suomessa, todennäköisesti aika hyvä juoksusää. Kisa vaikutti tapahtumana kivalta ja kisareitti vaihtelevalta. Ainut miinus oli se varsinainen osallistumismaksu. Perusmaksu oli 85 €, mutta sen lisäksi piti maksaa aikachipin lainaamisesta 6 € (omaa kun mulla ei ole) ja kisapaidasta jopa 35 € - yleensä se kuuluu hintaan! Se raha, mikä lennoissa ja ruuassa säästetään, menikin siis mukavasti varsinaiseen osallistumiseen. Aika mälsää, mutta päätin nyt kerrankin panostaa. Ei näitä maratoneja kuitenkaan ihan joka päivä tule juostua. Odotukset tapahtumaa kohtaan ovat kyllä tuon hinnan takia aika korkealla!

Maraton juostaan siis sunnuntaina 11.10. Matkaan lähden siskojeni kanssa, todennäköisesti torstaina tai perjantaina. Enää vajaat kuusi viikkoa starttiin, jaiks! Tuntuu, etten ole ihan hirveästi ehtinyt vielä valmistautumaan kisaan. Yleensä olen tähdännyt katseen tulevaan maratoniin jo kymmenisen viikkoa ennen kisaa. Nyt pitää vaan luottaa omaan peruskuntoon - ihmeitä ei saa näin lyhyessä ajassa aikaan. Ilmoittautumisen yhteydessä kyseltiin myös tavoiteaikaa. Saatoin hieman yliarvioida kuntoni, kun syötin kenttään 3:40. Ihan noin kovassa kunnossa en ole, mutta saahan sitä tavoitteita olla. Todellisuudessa uskon yltäväni parhaimmillaan 3:45 pintaan. Saa nähdä, kuinka treenaaminenkin lähtee tästä pyörimään.

Münchenin maratoni tulee olemaan neljäs juoksemani maratoni (olettaen, että selviän maaliin saakka). Ensimmäiseni juoksin Kööpenhaminassa toukokuussa 2014, tuosta kisasta voit lukea lisää täältä. Köpiksen kisa oli mukava ja leppoisa - ensimmäinen maraton taittui aikaan 3:58 ja risat. Toinen maratonini oli Melbournessa lokakuussa 2014, (kisaraportti löytyy tämän linkin takaa) tuolloin kuntoni oli huipussaan ja juoksin ennätykseni 3:36:24. Kolmannen maratonini juoksin viime maaliskuussa Barcelonassa (lue raportti täältä) pari minuuttia Melbournea huonommin.

Vaikea sanoa, missä kunnossa olen nyt. Treenien perusteella on turha odottaa samanlaista suoritusta kuin Melbournessa tai Barcelonassa. Todellinen kuntoni selviää varmaankin vasta varsinaisena kisapäivänä. Joka tapauksessa, nyt on jotenkin helpottunut olo, kun ilmoittautuminen on nyt vihdoin tehty pitkän pähkäilyn jälkeen. Enää ei ole perääntymistä! Yritän nyt olla turhaan murehtimatta aikaa ja keskittyä ajattelemaan sitä nautintoa, minkä maratonin juoksemisesta saan. Müncheniin tutustuminen juoksuvinkkelistä kuulostaa myös aika hyvältä. Enää vajaat kuusi viikkoa ja pitäisi pystyä juoksemaan maratoni... ehkä käännänkin asian positiiviseksi ja ajattelen, että enää vajaat kuusi viikkoa ja pääsen juoksemaan maratonin :)

Starttaako joku muu Münchenissä? Onko kokemuksia tästä kisasta? Oletko itse suuntaamassa vielä kisamatkalle johonkin tänä vuonna?

Ryhtiä treenaamiseen

Kuva täältä

Koko kulunut kesä on mennyt treenien suhteen melko rauhallisesti. Ehkäpä juuri siksi juokseminen onkin tuntunut viime aikoina vähän tahmealta. Kehitystä ei ole ollut havaittavissa pitkiin aikoihin. Vuosi sitten treenasin kovemmin ja kurinalaisemmin. Myös ruokatottumukseni olivat täysin erilaiset. Söin melko terveellisesti ja noudatin aika tarkkaa ruokavaliota ja -rytmiä. Kesällä olen repsahtanut ja herkutellut oikeastaan päivittäin. Olen saanut pari lisäkiloa, jotka ainakin itse huomaan ja jotka varmaan osaltaan taas hidastavat juoksuvauhtia. Olo on vähän "lössähtänyt".

Tällä viikolla mulla kuitenkin alkaa arki. Työt alkavat jo torstaina ja koulu parin viikon päästä. Säännöllinen työ ja koulu rytmittävät elämää jotenkin ihanasti - tuovat siihen ryhtiä. On helpompi syödä säännöllisesti ja terveellisesti ja treenata tarkoituksenmukaisesti. Kesällä olen treenannut vailla päämäärää, juossut lähinnä kevyitä lenkkejä ja tehnyt kaiken aina fiiliksen mukaan. En ole puskenut itseäni mukavuusalueen ulkopuolelle tai tehnyt monipuolisia juoksutreenejä lähes lainkaan.

Arkirytmi kuitenkin muuttaa kaiken. Aika treenaamiseen tulee olemaan kortilla - siispä kaikki treenipäivät tulee käyttää fiksusti. Todennäköisesti tulen treenaamaan ajallisesti vähemmän kuin kesällä, mutta tehokkaammin. Näin ollen myös kunnollisia lepopäiviä tulee enemmän ja palautuminen on tehokkaampaa. Juoksen vähemmän tyhjiä kilometrejä, hidasta hölkkää vaan kilometrien takia. Palautteluhölkät teen lyhyinä ja kevyinä.

Siinä siis suunnitelmia syksylle. Treenaamiseni tulee muuttumaan. Treenaan 1-2 kertaa viikossa vauhti- tai maksimikestävyyttä, kerran viikossa juoksen pitkän lenkin ja 1-2 kertaa viikossa n. tunnin peruskestävyysalueella - mielellään ainakin toisen niistä reipasvauhtisena. Salillakin saatan käydä kerran viikossa.

Kuva täältä

Treenaamisen muutokselle on syynsä. Olen nyt lukenut niin paljon tarinoita Helsinki City Marathonilta, että mua puri maratonkärpänen ja kunnolla. Kaikki ne koskettavat kertomukset 42 kilometrin taisteluista ja maaliviivan ylittämisestä kaiken sen jälkeen saivat muistelemaan omia maratoneja ja sitä fiilistä, jonka niistä olen aina saanut. Aloin jo selailemaan tulevan syksyn maratontarjontaa, ja muutamia kivoja vaihtoehtoja löysinkin. Niistä kirjoittelen enemmän myöhemmin. Kivaa kuitenkin treenata, kun on jokin tavoite. Se motivoi ihan suunnattomasti. Haluan juosta maratonin ja haluan kehittyä. Vuoden takaiseen kuntoon on vielä pitkä matka enkä jaksa uskoa saavuttavani sitä tämän syksyn aikana, mutta kaikkeni teen. Motivaatio on korkealla, nyt treenataan!

Kuka muu aikoo vielä juosta maratonin syksyllä?

Kisaraportti: Barcelonan maraton 2015

Barcelonan reissusta on kotiuduttu - aika siis kirjoittaa pientä yhteenvetoa viikonlopusta!

Kisa starttasi sunnuntaina klo 8:30. Kannustusjoukkoni vähän valittelivat aikaista herätystä, mutta Melbournen aamuseiskan lähtöön nähden 8:30 oli itelleni luksusta. Heräsin 6:40 vetämään aamupalaksi toimivaksi havaitun kisa-aamiaiseni puuron + banaanin ja reilua tuntia myöhemmin suuntasin kisapaikalle. Hotellimme sijaitsi starttipaikasta n. 20 minuutin kävelymatkan päässä, joten matkalla sai hyvin tehtyä pientä alkuverkkaa.

Aamu oli auringosta huolimatta yllättävän kolea - n. +6 astetta, joten viluisena päädyin juoksemaan pitkähihaisella teknisellä paidalla sekä kompressiotrikoilla. Aurinko porotti koko juoksun ajan pilvettömältä taivaalta ja lähestulkoon kaikki muut olivat valinneet ylleen kevyet kesävarusteet. Sää oli kuitenkin viileä, joten liian kuuma ei tullut.

Lähtöä odoteltiin tiiviissä tunnelmissa sankan väkijoukon keskellä. Ja huhhuh sitä maratoonikansaa. Vaikea arvioida sitä porukan määrää, mutta juoksijoita oli paljon. Näin jälkeenpäin olen lukenut yhdestä lähteestä 19 000 ilmoittautuneesta ja toisesta yhteydestä 15 500 maaliin tulleesta (maratonin omilta sivuilta ei oikein tahdo löytyä tilastoja, joten tietojeni luotettavuudesta en mene takuuseen :D). Anyway, siinä keskellä valtavaa ihmismassaa huikeaa lähtölaukausseremoniaa seuratessa melkein unohti, mihin oli ryhtymässä. N. seitsemän minuuttia kärkijuoksijoiden pinkaistua matkaan olin kuitenkin jo siirtynyt lähtöviivalle ja valmiina kisaan.

Siellä sitä heilutaan väkijoukon keskellä!

0-5 km: taktiikan hiomista

En ollut laatinut mitään tarkkaa vauhdinjakosuunnitelmaa tai strategiaa näihin kisoihin - halusin tehdä lopulliset päätökset vasta startin jälkeen juoksufiiliksen pohjalta. Tuntemus jaloissa ja kropassa olikin todella hyvä - jouduin myös oikeasti tulkitsemaan kropan viestejä, sillä sykemittari alkoi toimia vasta 3-4 km juoksun jälkeen - ja erityisesti alamäissä vauhti kohosi helposti yli 12 km/h (5 min/km). Tiesinkin reitin koostuvan lähinnä pitkistä loivista nousuista ja laskuista, joten päätin nostaa alamäkiosuuksissa kytkintä ja antaa painovoiman viedä ja vastaavasti juosta ylämäkiosuudet hyvällä fiiliksellä ilman stressiä vauhdista.

5-15 km: vauhdin huumaa ja fiilistelyä

Huomasinkin vauhdin nousevan ehkä turhankin herkästi sinne 12 km/h tuntumaan - usein jopa yli - joten jouduin jarruttelemaan vauhtia. Tiesin, etten kestäisi loppuun asti samaa tahtia. Tai että loppujuoksu tulisi ainakin olemaan täyttä tuskaa, ja Barcelonan maratonin päätavoitteenahan mulla oli nauttiminen. 12 km kohdilla näin kannustusjoukkoni (perheeni), ja vilkaisin kelloa ensimmäisen kerran. Täydessä flow-tilassa olin pinkonut 12 km tunnin sisään. Auts! En halunnut Melbournen maratonin huonon vauhdinjaon toistuvan, joten aloin tietoisesti asteittain hidastaa vauhtia. Ei muuten oo todellakaan helppoa, kun porukka ympärillä vetää mukaansa juoksemaan sitä 12 km/h!

Reitti oli todella kiva ja monipuolinen!

15-22 km: ekat puuduttavat hetket

Yritykseni vauhdin pudottamisesta eivät oikein toimineet, vaan juoksutahti pysyi tiukasti siinä 5 min/km tuntumassa. Vauhti sinänsä ei tuntunut tässä vaiheessa pahalta, mutta tiesin sen kostautuvan. Ekat 18 kilometriä kisareitti pujotteli kuuluisia nähtävyyksiä, mutta 18-22 kilometrin kohdalla oli eka meno-paluu-osuus. Ne ovat ainakin mulle joka kerta puuduttavia. Ahdistaa nähdä vastaantulijat ja tietää, että itsellä on vielä käännöskohta edessä. Onneksi tämän suoran aikana tuli vastaan kisan puoliväli, jonka ylitin ajassa 1:47:35 - hitusen olin siis saanut hidastettua vauhtia. Laskin, ettei vauhti saisi juurikaan laskea, jos kaipailisi uutta ennätystä - hylkäsin ajatuksen lähes samantien. Päätin olla katsomatta kelloa ja keskittyä vain juoksuun ja sopivan vauhdin ylläpitoon.

22-31 km: voimanlähteitä

Pian ekan edestakaisen suoran jälkeen tuli toinen samanmoinen suora: 2,5 km yhteen suuntaan ja sama takaisin. Suoralta ei kaiken lisäksi löytynyt juurikaan varjoja. Tuossa vaiheessa olin varma, että tää on itelleni kisan vaikein osuus, jonka jälkeen rupee helpottamaan. Onneksi tällä osuudella näin taas kannustusjoukkoni, joista sain voimaa :) Lisäksi käytin hyväksi kaikki tankkauspisteet: nappasin mukaan aina pari banaaninpuolikasta tai appelsiinilohkoa. Vettä join myös runsaasti. En halunnut tehdä samaa virhettä kuin Melbournessa vaan pitää hiilarivarastot täynnä. Yllättäen selvisin suoran toiseen päähän kivuttomammin kuin olin ajatellut, ja matka jatkui taas.

29 km kohdalla yllättävän kevein askelin!

31-40 km: vaikeudet alkavat

Sitä sanotaan, että maraton alkaa vasta 30 km jälkeen. Tämän kisan kohdalla se piti ainakin omalla kohdallani paikkansa. Luulin toisen edestakaisen suoran olevan kisan kovin osuus, mutta jalkojeni kunto vain paheni loppua kohti. 30 km jälkeen ne olivat kuin puupökkelöt. Ihmettelen, kuinka sain pidettyä yhä yllä n. 5:15 min/km tahtia. Vauhti tuntui paljon hitaammalta mitä se olikaan. Jalat liikkuivat automaattisesti, mutta kipu oli jo kova. Laskin jo kilometrejä loppuun, enkä juurikaan nautiskellut enää menosta. Halusin vain nopeasti maaliin. En halunnut hidastaa tai pysähtyä, sillä en olisi varmana saanut enää lyijynpainoisia jalkojani liikkeelle. Reitin varrelle kertyneistä ihmisistä sain jälleen voimaa. Kannustusjoukkoni huusivat 35 km kohdalla "enää 7 km!!!". Ei tuntunut lohdulliselta. Onneksi maisemat olivat 30-40 km kohdilla vaihtelevat: reitti kulki rantaa pitkin ja pujotteli läpi vanhan kaupungin.

40-42,2 km: elämäni vaikeimmat 2,2 km

Olin luullut, etten ikinä voisi olla niin kuollut, etten paria kilometriä jaksaisi juosta. 40 kilometrin kohdalla tajusin olevani väärässä. Jalkani olivat niin rikki, että yhä ihmettelen, miten selvisin maaliin asti. En laskenut enää kilometrejä vaan metrejä. Hammasta purren sain pidettyä vauhdinkin jopa kohtalaisen kovana vikat kilometrit. Kävin päässäni jatkuvaa taistelua kävelyn ja juoksemisen välillä. Olin jo todella lähellä pysähtyä, mutta väkisin jatkoin loppuun asti. Yleensä loppusuoralla vedän vielä viimeisen spurtin, mutta nyt ei kyllä riittänyt mehuja enää mihinkään. Kello pysähtyi aikaan 3:38:21 - ja yhtäkään ylimääräistä metriä en olisi pystynyt juoksemaan. Maaliviivan jälkeen halusin vaan kaatua maahan, mutta tärisevin polvin vaapuin pois maaliin saapuvien juoksijoiden edestä. Ihme kyllä, istuin ekan kerran alas vasta 1,5 h maaliviivan jälkeen.

Statistiikkaa lyhyesti: vauhti 11,6 km/h, tahti 5:11 min/km (vaihteluväli 4:52-5:33), KS 160, MS 175, sijoitus 5373., 23-34 v naisista 82. Juoksijoiden määrä jäi epäselväksi, mutta naisia oli tällä kertaa mukana "ennätyksellisen paljon" eli 17% - mielestäni yllättävän pieni luku!






Muutamia sanoja juoksusta. Alussa innostuin juoksemaan taas liian kovaa, ja se kostautui lopun tuskaisella fiiliksellä. Varsinaiset vaikeudet alkoivat kuitenkin vasta 30 kilometrin jälkeen ja vauhdinjakoni oli tasaisempi kuin Melbournessa (eka puolikas 1:47:35 ja toinen 1:50:47). Kuntoni suhteen ei tuntunut taaskaan olevan ongelmaa, mutta jaloista loppui taas puhti. En oikein tiedä, mikä tähän on syynä: lihasvoima, maitohapon sietokyky vai hiilarivarastot, mutta samaan ongelmaan törmäsin Melbournessa. Treenattavaa riittää tämän suhteen. Vaikka aikani olikin kovempi, mitä ajattelin, katsoin kelloa koko kisan aikana kolme kertaa: 12, 21,1 ja 32 km kohdalla. En siis stressannut ajasta lainkaan, vaan pyrin juoksemaan sopivalta tuntuvaa, tasaista vauhtia - se riitti tällä kertaa yllättävän hyvään aikaan :)






Kävi myös mielessä, että puolikas on kyllä niin täysin eri matka kuin kokonainen maraton. 21 km jälkeen jaloissa ei tunnu vielä juuri mitään. Ajattelinkin, että seuraavaksi voisi testata siipiään puolikkaalla. Siihen treenaaminenkin voisi olla kivaa vaihtelua :) Kypsyttelen ajatusta lähipäivinä ja kerron myöhemmin suunnitelmistani!

Ennen maratonia järjestettiin isot urheilumessut

Loppuun vielä hehkutus upeista kisajärjestelyistä!!! Barcelonassa juoksijoita oli paljon. Maraton oli iso tapahtuma ja sitä mainostettiin paljon. Maraton expo oli myös huikean iso ja kattava - siinä sivussa järjestettiin suuret parin päivän kestävät urheilumessut. Juoksijoita hemmoteltiin myös pasta partyilla ja breakfast runilla, jotka jätin itse kylläkin väliin. Reitin tankkauspisteet olivat kattavat: tarjolla oli tasaisin välimatkoin vesi- ja poweradepulloja (!!), hedelmäpaloja, pähkinöitä ja energiageelejä. Reitti itsessään oli kiva ja kiersi lähellä keskustaa, mikä mahdollisti sen helpon seuraamisen. Reitin varrelle olikin kertynyt runsaasti ihmisiä: tienvarret olivat koko matkan ajan täynnä kannustavia katsojia ja tunnelma oli huikea! Reitillä oli jopa 41 ohjelmapistettä, joilla tanssittiin tai musisoitiin espanjalaiseen tapaan. Katsojille jaettiin karttoja, joihin oli merkitty ohjelmapisteiden lisäksi etappien välisiä kävelymatkoja ja -aikoja. Kilometrietapit oli merkattu reitin varrelle selkeästi ja mukana oli myös muutama mailimerkintä! Maalissa käteen lykättiin mitali ja poweradepullo sekä tarjoiltiin rajaton määrä hedelmiä ja pähkinöitä.

Kaiken kaikkiaan tapahtuma oli todella hyvin järjestetty ja ihan mahtava. Suosittelen kaikille oikein lämpimästi :) Sunnuntaille osui vielä kaiken lisäksi melko täydellinen juoksusää - olosuhteet olivat kohdallaan. Omaan suoritukseeni olen oikein tyytyväinen. Uutta ennätystä lähdetään ehkä tavoittelemaan sitten ensi kerralla!



Maratonin jälkeen kävelin aika runsaasti. Se toimi luultavasti hyvänä palautteluna, sillä nyt jalat tuntuvat palautuneen paremmin kuin Melbournen ja Köpiksen jälkeen. Huomenna voisi mennä jopa testaamaan pikku lenkkiä :) Vuoden 2015 kisakausi startattu hymyssä suin - tästä on hyvä jatkaa!