Kisaraportti: Vuosaarijuoksu 2015

Viime aikoina vk-treenit ovat olleet melkoista myrkkyä ja tuntuneet vaikeilta. Erityisesti ne tasavauhtiset. Loppupeleissä uskon, että kyse on omasta pääkopastani: on henkisesti haastavaa lähteä tuosta vain juoksemaan esim. 40 minuuttia kovaa vauhtia, omilla äärirajoillaan ilman kirittäjää, maalia tai sen kummempaa motivaattoria, kuin tietysti oma kehittyminen. En nauti kovan vauhdin ylläpitämisestä pitkään. Tuskaahan se on, vaikka lenkin jälkeen toki onkin hyvä fiilis.

Olen vähän "huijannut" itseäni vk-lenkeillä ja pysähtynyt niillä aina välillä muutamia kertoja, kun jalat eivät vain ole enää jaksaneet. Olen luovuttanut liian aikaisin tai pysäyttänyt kellon siinä pelossa, että vauhti putoaa liikaa, jos en niin tee. Tämä "liikaa" tulee ehkä siitä, että vertaan vauhtejani viime vuoden vauhteihin. Mietin, miten saisin tuon viikon vk-treenin helpommaksi ja myöskin vähän pidemmäksi - nyt kun se on ollut korkeintaan 40 minuutin mittainen. Salla vinkkasikin mulle, että kannattaa juosta silloin tällöin 5-10 km kisoissa, joissa vauhtia on helpompi ylläpitää ja samalla tulee nautittua kisatunnelmasta sekä kerättyä sitä arvokasta kisakokemusta.

Olen juossut kympin vain kerran, Paavo Nurmi Marathonissa 2013. Silloin olin vasta juoksutaipaleeni alussa, mutta kehittynyt lyhyessä ajassa todella paljon. Tuolloin juoksinkin lähinnä pelkästään alle 12 kilometrin lenkkejä, joten nopeuteni oli huipussaan. Kymppi taipui aikaan, johon en usko enää pääseväni millään: 46:01. Noihin kisoihin olinkin kyllä treenannut ja valmistautunut - silti vauhti tuntuu itselleni aika hurjalta.

Kymppiin tai ylipäätään puolikasta lyhyempään matkaan osallistuminen on ollut mulle korkean kynnyksen takana. Olen ehkä ajatellut, että kaiken järjen mukaan kuntoni pitäisi olla nyt paaaaaljon parempi kuin silloin pari vuotta sitten, vasta juoksuharrastukseni alkutaipaleella. Olen ottanut liikaa paineita omasta ennätyksestäni ja sen rikkomisesta. Kynnys on estänyt osallistumisen "lyhyille" matkoille. Itseensä pettymisen tunne on pelottanut.

Nyt kuitenkin päätin, että on aika vihdoinkin ylittää tuo kynnys. Siispä ilmoittauduin perjantai-iltana lauantaille Vuosaarijuoksuun 1/4 maratonille. Tällä viikolla juoksu ei taas ole kulkenut kovin kehuttavasti, ja vielä perjantainakin jalkani tuntuivat aika tukkoisilta, vaikka pidinkin torstaina lepopäivän. Päätin ottaa osaa kisaan siitä huolimatta. Ilman sen kummempia valmistautumisia tai tavoitteita. Yritin ajatella kisaa enemmänkin treeninä kuin kisana, jossa olisi pakko tehdä oma ennätys ja juosta täysillä.

Herätessäni lauantaina fiilis ei ollut kyllä yhtään samanlainen kuin kisa-aamuna yleensä. En ollut tankannut sen kummemmin tai pitänyt lepoa. Perjantai-iltana kävimme Kissojen yössä Korkeasaaressa, jossa tuli käveltyä koko ilta. Kävin myös lenkillä, vaikka jalat olivat jo valmiiksi vähän jumissa. Yleensä ennen kisoja jalat tuntuvat tosi freeseiltä ja hinkuvat juoksemaan. Nyt jalat tuntuivat vähän tukkoisilta ja pohkeet kipeiltä. Rullailin niitä hetken, nautin perinteisen kisa-aamiaisen ja suuntasin Vuosaareen kisan lähtöpaikalle.



Vaikka olinkin yrittänyt omaksua rennon "meni miten meni" -asenteen, olin silti stressannut kisaa jonkin verran ja nukkunut huonosti. Näin jopa unta, jossa saavuin kisapaikalle viime tipassa ja lähdin juoksemaan lähtöviivalta reittiä väärään suuntaan, ja tajusin tämän vasta parin kilsan jälkeen, kun kannattajat rupesivat nauramaan mulle reitin varrella. Tämän kauhuskenaarion halusin välttää, joten saavuin paikalle hyvissä ajoin ;) Oli lämmin (vuodenaikaan nähden jopa kuuma) päivä, mikä oli houkuttanut Vuosaaren urheilukentälle rutkasti porukkaa. Melkein jo sain kisafiiliksestä kiinni ennen starttia, mutta alkulämmön aikana jalat tuntuivat niin painavilta, että fiilis meni samantien. Tiesin, ettei juoksu tulisi olemaan helppo.

Ennen starttia mietin vielä tavoitteitani. Ilman sen kummempaa valmistautumista puolimaratonin vauhti tuntui realistiselta tavoitteelta. Jos olen jaksanut juosta 21,1 kilometriä n. 12,2 km/h, jaksaisin varmasti juosta puolet lyhyemmän matkan samaa vauhtia ilman valmistautumista. Valmistautumalla pystyisin ehkä juoksemaan sen kovempaa, mutta tähän päivään puolimaratonin vauhti tuntui ihan hyvältä tavoitteelta. Toisaalta 12 km/h ylläpitäminen on tuntunut vk-lenkeillä viime aikoina tosi haastavalta, joten tiesin sen olevan kovan työn takana - kyseessä oli kuitenkin periaatteessa ihan tavanomainen treenipäivä. En tiennyt, kuinka paljon kisatilanne voisi vaikuttaa asiaan.

Ennen kisaa vielä hymyilytti...

No, kisa starttasi ja ensimmäiset pari kilometriä olivatkin lähinnä loivaa alamäkeä. Eiköhän vauhtini sitten kiihtynytkin heti kisan alussa liian kovaksi. Ekat pari kilsaa menivät tahtiin 4:50 / 4:51 min/km. Pari ekaa kilsaa kuljettiin kohti Vuosaaren rantaa, kauniin puiston läpi ja metroaseman ohi. Rantaa pitkin juostiin ensin myötätuuleen länttä kohti. Myötätuuli siivitti vauhtiani vieläkin kovemmaksi. Kolmannen kilometrin tahti olikin jo 4:47. 3 km kohdalla tuli käännös, ja reitti lähti kulkemaan rantaa pitkin takaisin. Kaunista rantaa pitkin juostiin 4,5 kilometrin paikkeille. Neljäskin kilometri meni vielä vauhtia 4:51 min/km, mutta oli vastatuulen takia jo huomattavasti haastavampaa. Tässä vaiheessa olisin tarvinnut tasaista reittiä tai jopa pientä alamäkeä, jotta olisin saanut tasattua hengitykseni ja pidettyä vauhdin alle 5 min/km, mutta ei.

Kuva otettu Vuosaarijuoksun facebook-sivuilta

4,5 kilometrin kohdalla alkoi kisan alamäki - tai siis ylämäki. Reitti johti rannasta metsään. En ollut mitenkään tutustunut reittiin etukäteen, joten mitään tietoa tulevasta ei ollut. Metsäpolulla edessä kohosi yllättäen keskijyrkkä ylämäki. Ja jalkani olivat jo valmiiksi aika puhki. Juoksin mäen huipulle hammasta purren - vauhtini laski mäessä rutkasti ja viidennen kilometrin tahti putosikin edellisistä reippaasti: 5:06. Ylämäkeä seurasi toki alamäki - hetken hengähdys jaloilleni, mutta se ei riittänyt. Ylämäki söi jaloistani kaikki voimat. Ne olivat aivan täysin tukossa ja loppu. Yksi ainut mäki veti ne niin hapoille, ettei paluuta alle 5 min/km tahtiin enää ollut. Metsäosuus muutenkin oli haastava. Sinänsä tykkään juosta pehmeällä ja vaihtelevalla metsäpolulla ja Vuosaaren luontopolku oli myös tosi kaunis juoksuympäristö, muttei kovin ihanteellinen vauhtikestävyyteen tai kisoihin. Onneksi metsäosuus ei kestänyt kovin kauaa, 6 kilometrin paikkeilla palattiin takaisin tielle.

Seuraavaksi oli vuorossa Vuotien ylitys siltaa pitkin. Sillan jälkeen oli juomapiste. En ajatellut pysähtyväni juomaan näin lyhyellä matkalla, mutta jalat olivat siinä kunnossa, että arvelin pienenkin pysähdyksen antavan niille voimaa. Siispä pysähdyin hörppäämään vettä. En ole kertaakaan pysähtynyt kisoissa - hörppään vedet ja urheilujuomat aina vauhdissa, mutta nyt tuo pienikin stoppi auttoi. Pysähtyessä huomasi kyllä, kuinka velttoina jalat olivat. Ja matkaa oli jäljellä vielä vajaat neljä kilometriä! Maratonilla 4 km tuntuu lyhyeltä matkalta, mutta nyt se tuntui tosi pitkältä. Miten voikaan olla noin rikki 7 kilometrin juoksun jälkeen? Ihan käsittämätöntä.

Kartta napattu täältä

Olin jo hylännyt kaikki vauhtitavoitteet. 5 min/km tuntui tukkoisilla jaloilla aivan ylivoimaiselta tavoitteelta. Niinpä siis sen ylämäen jälkeen kilometritahdit sen kun laskivat. Kuudennen ja seitsemännen kilometrin tahdit olivat 5:06 ja 5:10 min/km. 7,5 kilometrin kohdalla reitti johti puistoon, jossa heitettiin n. 1,5 kilometrin lenkki. Ja siellä se kohosi jälleen: ylämäki. Jalkani olivat niin älyttömän poikki, että pysähdyin n. 5-10 sekunniksi tekemään pohkeilleni pikavenytykset koivun runkoa vasten ennen mäkeen suuntaamista. Tässä vaiheessa viiden hengen porukka, jonka kyydissä olin lähestulkoon alusta asti roikkunut, karkasi. Pieni stoppi oli kuitenkin oikea ratkaisu, sillä sen avulla jaksoin spurtata mäen ylös. Alamäessä taas rentoutin jalkani ja annoin niiden rullata vapaasti voimia keräillen. Kilometrien 8-9 tahdit putosivat entisestään 5:13 ja 5:14 min/km.

9 kilometrin jälkeen oli jäljellä enää 1,55 km. Sekin tuntui tosin pitkältä matkalta. Tosi hirveä tunne, kun vauhti vaan hiljenee hiljenemistään ja kaikki voima katoaa jaloista. Maratoneilla ja puolikkailla olen aina onnistunut pitämään suunnilleen saman vauhdin kasassa alusta loppuun saakka, mutta 1/4 maratonilla vauhti laskee näin hurjasti? Ei kuulosta loogiselta. Ennen kymppiä kuulin jo kentän kuulutukset ja heti kympin kyltin jälkeen reitti jo kaarsikin urheilukentälle. Viimeiset 400 metriä juostiin rataa pitkin. Siinä sain vielä revittyä jaloistani viimeiset voimat ja hieman nostettua vauhtiani. 10. kilometrin tahti jäi hitaimmaksi, 5:16, mutta vikat 550 metriä sain puristettua 4:45 min/km tahtia. Maalissa rojahdin maahan kuin maratonin jälkeen. Oikein hävettää, kuinka koville voi 10,55 kilometriä ottaa.

Ekaa kertaa ikinä kisan jälkeen oli vähän pettynyt fiilis

Lopullinen aikani oli 52:37 ja sijoitukseni naisissa 8/91(?). Vauhtini oli 4:59 min/km = 12,03 km/h. Menihän se 5 min/km kuitenkin sentään rikki, vaikka juoksu niin katastrofaalinen olikin. Paremmalla vauhdinjaolla olisin päässyt maaliin todennäköisesti samaan aikaan mutta paljon mukavammalla fiiliksellä. Kova alku kostautui ja vauhti putosi aivan kokonaan lopussa. Ylämäen jälkeen ei ollut enää toivoakaan saavuttaa alle 5 min/km tahtia. Puolimaratonin vauhdista jäätiin auttamatta ja paljon. Aikaan en ollut maaliin tullessa lainkaan tyytyväinen. En tiedä, onko syynä huonoon vauhtiin olematon valmistautuminen, tukkoiset jalat, huono vauhdinjako, haastava reitti vai yksinkertaisesti kehno kunto. Miten juoksu voi tuntua näin vaikealta, vaikka treenaan melko paljon?

Näin yön yli nukuttuani ja kisaa (vielä vähän) lisää analysoituani olen ihan tyytyväinen suoritukseeni. Ensinnäkin, ylitin sen iänikuisen kisakynnykseni. Nyt kynnys osallistua tämänkaltaisiin kisoihin ilman sen suurempia valmistautumisia on paljon pienempi. Tästä voi vaan parantaa! Toiseksi, opin, ettei aina voi tehdä ennätystään ja juoksu ei aina tunnu hyvältä. "Huono" juoksu auttaa tunnistamaan hyvän ja onnistuneen juoksun. Kolmanneksi, juoksu ei missään nimessä ollut turha. Sain siitä kisakokemusta ja hyvän vauhtikestävyystreenin. Lisäksi sain taisteltua niin henkisesti kuin fyysisestikin läpi vaikean juoksun. Haluaisin juosta jatkossa enemmänkin tämänkaltaisia juoksuja, joihin voisi osallistua vailla sen kummempia tavoitteita tai valmistautumisia. Tällainen juoksu kerran tai pari kuussa, niin kunto kohoaisi ihan varmasti. Sitä paitsi, juoksukilpailut ovat kivoja! Tunnelma on mahtava ja se numerolappu rinnassa auttaa jatkamaan läpi vaikeuksien ihan eri tavalla kuin tavallisella lenkillä. Nyt itse asiassa olenkin jo selaillut kisatarjontaa, jos sitä vaikka juoksisi vielä jonkun alle kympin matkan treeninä ennen maratonia :)

Vielä muutama sana varsinaisesta Vuosaarijuoksusta. Reitti oli todella kaunis ja monipuolinen. Oli asfalttia, hiekkaa ja polkua. Kuljettiin asuinalueella, rannassa, metsässä ja puistossa - reitti ohitti jopa metroaseman. Kaikki maaliviivan ylittäneet kuulutettiin. Maalissa sai mitalin, palautusjuomaa, banaanin ja proteiinipatukan. Lisäksi kaikki osallistujat saivat Vuosaarijuoksu-kortin, jolla saa rutkasti erilaisia etuja Vuosaarijuoksun sponsoreilta, kuten ilmaisen uintikerran jossain Helsingin uimahalleista, lounastarjouksia eri ravintoloissa jne. Hinta, 35 euroa (jälki-ilmo 40 €) oli tosin mielestäni aika kallis. Täytyykin siis hyödyntää kaikki Vuosaarijuoksu-etukortin edut, jotta saadaan rahoille vastinetta ;)

Huh tulipahan kirjoitettua aikamoisen pitkä analyysi näinkin pienestä kisasta. Oli näköjään enemmän pohdittavaa kuin tajusinkaan. Kisakynnys on taas madaltunut, ei muuta kuin uusia kisoja odottamaan!

Kotiseuturakkautta

Muutin Helsinkiin nelisen vuotta sitten opintojen perässä, mutta alunperin olen kotoisin sadan kilometrin matkan takaa Salosta. Salo on n. 54 000 ihmisen asuttama kaupunki Lounais-Suomessa - viime aikoina kaupunki on ollut julkisuudessa lähinnä negatiivisen taloustilanteen ja työttömyyden takia. Ensin lopetettiin Nokia ja nyt Microsoftin työntekijät saivat lähtöpassit. Toivottavasti Salo saataisiin vielä jaloilleen!!

Joka tapauksessa, käyn Salossa melko usein. Olen pikkukaupungin tyttöjä ja kaipaan maaseudun rauhaa aika ajoin. Salossa on myös mielestäni monipuoliset liikuntamahdollisuudet. Olenkin jo aikaisemmissa kirjoituksissani ylistänyt Salon uimahallia. Myös Salon urheilupuistossa riittää tilaa treenata: löytyy yleisurheilukenttä, suuret nurmialueet futaajille, tenniskenttiä ja -halli, squash-halli, pari koripallokenttää, Salohalli kuntosaleineen, golfkenttä, ratsastusalue, jäähalleja kaksin kappalein sekä tietysti se uimahalli. Kaikki nämä kätevästi samalla alueella. Salossa on myös ihania lenkkimaastoja ja lukuisia reittejä maaseutumaisemineen :)

Nyt vietin Salossa pitkästä aikaa "jopa" viisi päivää ja rakastuin kotiini taas uudelleen. Erityisesti rakastan metsää. Olen varttunut paikassa, joka lasketaan Salonkin tasolla landeksi, vaikka meiltä kymmenessä minuutissa kaupunkiin ajaakin. Lapsuudenkotini sijaitsee metsän ja pellon laidassa. Koko lapsuuteni vietin leikkien kotimetsässäni siskojeni ja serkkujeni kanssa. Järjestimme "Suuri Seikkailu" -kilpailuja, rakensimme majoja ja lumilinnoja, kiipeilimme puissa sekä teimme joka talvi takapihan metsään pitkän ja hurjan extreme-pulkkamäen, joka päättyi aina ojaan. Metsästä olemme aina keränneet sieniä ja mustikoita. Polkujakin riittää, joten niillä olen aina vähintäänkin kävellyt - nykyään yhä enemmän juossut.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän opin rakastamaan metsää ja nauttimaan siitä. Kuulostaa varmasti kliseiseltä, mutta metsässä pystyn rentoutumaan ja unohtamaan kaiken stressin ja murheet. Viime aikoina olen ollut stressaantunut ilman kunnon syytä. En ole saanut oikein nukuttua, joka paikkaa on kolottanut, mieli on ollut maassa eikä treenikään ole sujunut. Lepääminenkin on tuntunut vaikealta ja pysähtyminen ollut mahdotonta. Mutta Saloon tultuani suuntasin heti metsään. Kävin metsässä joka päivä tällä viikolla. Maanantaina olin sienestämässä kolme tuntia. Tiistaina kävin reilun parin tunnin metsähölkällä / -kävelyllä äitini kanssa. Keskiviikkona lähdin parin-kolmen tunnin metsäkävelylle ilman mitään sen tarkempaa päämäärää tai tarkoitusta. Tänäänkin poikkesin metsässä aamulenkkini yhteydessä.

Ja metsän - erityisesti kotimetsän - vaikutus olotilaani on valtava. Olen voinut niin paljon paremmin viime päivinä. Nukkunut hyvin, ollut paremmalla tuulella ja virkeämpi. Stressini on kadonnut. Joskus tekee erittäin hyvää poistua hektisen suurkaupungin hälinästä rauhallisempaan paikkaan. On Helsingissäkin puistoja ja pieniä metsiä, mutten voi verrata niitä kotiini, jossa koskemattomaan luontoon pääsee omalta kotiovelta. "Meidän" metsäämme ei edes pääse julkista tietä pitkin - vain meidän tontiltamme - joten marjanpoimijoista tai sienestäjistäkään ei ole tietoakaan.

Omasta mielestäni mikään ei ole niin ihanaa kuin lähteä yksin keskelle luonnon rauhaa nauttimaan hiljaisuudesta sekä ihanan vehreästä ja kauniista metsästä. Huomasin, että metsässä myös mielikuvitukseni alkaa laukata ihan eri tavalla kuin missään muualla. Metsä on ainakin itselleni luovuuden lähde. Metsässä saavutan jonkinlaisen flow-tilan: aika katoaa, ajatukseni karkaavat ties mihin ja mieli on metsäreissun jäljiltä niin tyyni. Kliseinen sanonta "sielu lepää" pitää kyllä tässä yhteydessä paikkaansa.

En varmastikaan osaisi arvostaa metsää samalla tavalla, jos en olisi siellä koko ikääni viettänyt. En olekaan aina osannut sitä arvostaa: kyllä teini-ikäisenä välillä ärsytti asua niin kaukana muista luokkakavereista, jotka asuivat taajamassa lähempänä kaupunkia. "Keskellä metsää" asuessani "jouduin" leikkimään aina siskojeni kanssa, minkä takia meidän välillemme tosin syntyikin vahva side ja olemme hyviä ystäviä yhä edelleen. Teini-ikäisenä myöskään metsä ei ympäristönä kiinnostanut - olisi pitänyt päästä kaupungille tai futiskentälle joka päivä. Vasta sitten, kun kotimetsään pääseminen (ja rakkaiden siskojen näkeminen) päivittäin ei ole enää itsestään selvää, arvostus sitä kohtaan syntyy. Jos siihen ei ole ikinä syntynytkään minkäänlaista kiintymyssuhdetta, tuskin sitä osaa ikinä myöskään kaivata.

Ja miksi kirjoitan näistä asioista juoksublogiini? Koska henkinen hyvinvointi on eräs urheilun - ja yleisen hyvinvoinnin - peruspilareita. Tajusin, että koti muodostaa ison osan henkistä hyvinvointiani. Kotikulmilla käyminen on todella terapeuttista. Salossa mulla ei ole aikatauluja ja metsässä aika pysähtyy. Nyt suuntaan Helsinkiin kuin uudestisyntyneenä. Stressi jäi johonkin metsän perukoille - nyt olen taas levännyt ja hyvinvoiva. Myös Helsinki on kotini, mutta Salo tulee aina olemaan mulle aivan erityinen paikka, lapsuudenkotini. Oma erityinen paikkani :)



Missä itse rentoudut? Onko sulle syntynyt side johonkin paikkaan, josta saat voimaa?

Motivaatiovinkkejä!

Nämä kotikulmien maisemat todella motivoivat juoksemaan!

Viime viikolla kirjoittelin motivaation puutteesta. Jäin mietiskelemään, mistä tuo huono treenifiilis oikein johtuu ja mikä siihen auttaisi.

Sattumalta saamassani Juoksuaika-lehdessä oli pieni juttu juoksijan motivaatiosta. Artikkelissa puhuttiin juurikin samoista ongelmista, joiden kanssa viime viikolla painin. Jokaisella on joskus ongelmia motivaation kanssa - sekä kokeneilla että aloittelevilla juoksijoilla. Motivaatiopulaan syy löytyy omasta pääkopasta, totta kai. Lukemani jutun pohjalta keräsin ajatuksia siitä, kuinka motivaation puutteesta pääsisi yli. Mietin motivaatiota lähinnä omasta näkökulmastani ja siitä, mitkä jutut pitävät sitä yllä juuri omalla kohdallani :)

1. Aseta monipuolisia ja realistisia tavoitteita

Treenin tavoite on ainakin itselleni yksi motivaation syntymisen edellytyksistä. Tavoitteella en nyt tarkoita välttämättä mitään tiettyä aikaa, jonka haluaa kisoissa alittaa tai kilomäärää, jonka haluaa treenin seurauksena pudottaa. Tavoite voi olla vaikkapa yleinen hyvinvoinnin tunne tai terveellisempi elämä. Juoksuajassa neuvotaan asettamaan monipuolisia tavoitteita: aikatavoitteiden lisäksi voi tähdätä myös vaikkapa tunnetavoitteisiin.

Itse olen kuitenkin ihminen, joka tarvitsee jonkin konkreettisen päämäärän, johon tähdätä. Koko juoksuharrastukseni alkoi siitä, että halusin pudottaa muutaman kilon: laihdutus oli ensimmäinen tavoitteeni. Kun jäin koukkuun juoksuun, asetin aina vaan uusia tavoitteita: kymppi, puolikas ja maraton. Nyt tavoitteeni keskittyvät omien ennätysteni rikkomiseen. Itsensä ylittäminen ja konkreettisten tulosten huomaaminen motivoivat.

On kuitenkin ymmärrettävä, että kehitys ei ole lineaarista ja omaa ennätystään ei voi aina rikkoa. Siksi motivaation uupuessa kannattaakin kääntää katse tavoitteisiin ja niiden taustalle. Juoksuaika-lehden jutussa muistutetaan, että tavoitteiden ja oman arvopohjan tulisi kohdata, jotta motivaatio säilyy.

Tavoitteiden tulee olla myös sopivan vaativia: ei liian korkealla mutta kuitenkin haastavalla tasolla. Liian matalat tai korkeat tavoitteet eivät motivoi. Pitkäkestoisen motivaation taustalla ovat pienet maalit ja niiden saavuttaminen, itsensä ylittäminen askel askeleelta. Näin pettymyksistä ja takaiskuistakin pääsee yli - täytyy ymmärtää, etteivät ne poissulje kehittymistä ja tavoitteiden saavuttamista.

Kuva täältä

2. Laadi suunnitelmia

Suunnittelu on omiaan motivoimaan. Tiedän, että monia ahdistaa treeniohjelman laatiminen tai treenien tilastointi ja tarkastelu: heistä on motivoivampaa treenata spontaanisti silloin kun siltä tuntuu. Omassa kalenterissani löytyy tilaa näillekin ajanjaksoille - lähinnä kisojen jälkeen. Välillä on piristävää olla miettimättä sen kummemmin, milloin vetää minkäkinlaisen treenin. Tykkään kuitenkin kirjata treenini ylös kalenteriin, erityisesti pari kuukautta ennen kisoja. Treeniohjelma motivoi itseäni ihan suunnattomasti ja saa myös liikkeelle päivinä, jolloin ei muuten kiinnostaisi lähteä lenkille. Ja lenkin jälkeen ei tosiaan ikinä kaduta, että tuli lähdettyä ;)

Kuva täältä

3. Treenaa monipuolisesti

Juoksuajassakin muistutetaan, että yksi tavallisimmista motivaation laannuttajista on liian yksipuolinen harjoittelu. Olisi tylsää treenata joka viikko samalla tavalla - silloin ei myöskään synny kehitystä ja motivaatio laskee entisestään. Myös palautumiset ja kevyemmät treenijaksot ovat elintärkeitä motivaation ylläpitäjiä. Lepopäivät saavat kaipaamaan lenkkipolulle: tän huomaa etenkin silloin, kun sairastuu tai loukkaantuu.

Välillä kannattaa lähteä lenkillekin ilman sykemittaria tai sen tarkempia tavoitteita vauhdin suhteen ja nauttia juoksemisesta itsestään. Näin juoksemisesta ei tule pakkopullaa ja mielenkiinto sitä kohtaan säilyy! Ja tulee tehtyä myös kevyempiä treenejä.

Itse nyt ennen kisoja treenaan lähinnä maratonia ajatellen tarkoituksenmukaisesti erilaisia juoksutreenejä monipuolisesti, esimerkiksi pitkiksiä, PK- ja VK-treenejä, mutta kisakauden ulkopuolella treeniohjelmani on paljon löyhempi ja sisältää monipuolisempaa urheilua. Futistreenit, suunnistus, soutu ja trampoliinihyppely esimerkiksi ovat kesän kivoja "oheistreenejä" ja vaihtelua pelkästä juoksemisesta. Ne myös kehittävät ihan eri lihasryhmiä ja tukevat monipuolista treenaamista :) Uusien lajien testaaminen on hauskaa!!

Välillä on kiva testata ihan uusia lajeja :)

4. Palkitse itsesi

Myös palkinto määränpäässä motivoi. Palkinto voi olla sisäinen tai ulkoinen - katselen tässä samalla tätä kirjoittaessani Rakas, sinusta on tullut pullukka -sarjaa, joka on hyvä esimerkki ulkoisesta motivaattorista eli kymppitonnista ;) Tosin siinäkin todellinen palkinto on varmasti "pullukan" parempi fiilis ja terveellinen elämäntapa.

Itelleni palkinto merkitsee lähinnä kehitystä ja sitä oloa, minkä liikunnasta saan. Se kuuluisa lenkin jälkeinen fiilis on itsessään jo niin uskomaton, että yleensä riittää palkinnokseni. Joskus palkitsen itseni myös ulkoisesti. Saatan vaikka miettiä että okei, lenkin jälkeen voin hyvällä omallatunnolla täyttää hiilarivarastoni karkilla ;) Herkuttelu ei tunnu fyysisesti eikä henkisesti niin pahalta, kun on treenannut sitä ennen.

Laihduttaessani palkintoni oli selkeästi kivempi kroppa. Yksinkertaista: treeni johtaa mieluisampaan ulkonäköön. Jälkeenpäin ajatellen merkittävämpää oli kuitenkin se uusi terveellinen elämä ja hyvä olo, jonka juokseminen toi tullessaan.

Henkilökohtainen lempparipalkintoni lenkin jälkeen! Kuva täältä

5. Muistele ja kuvittele

Motivaatiota voi hakea muistelemalla onnistuneita treenejä ja niitä hetkiä, kun on saavuttanut tavoitteensa tai ylittänyt itsensä. Itse tykkään selailla vanhoja blogikirjoituksiani ja iloisia maratonin jälkeisiä kuvia. Myös Heiaheia-tilastojen selailu on uskomattoman motivoivaa: on kiva nähdä, kuinka paljon juoksuvauhti on noussut tai keskisyke laskenut vaikkapa vuoden takaisesta tilanteesta.

Tasmaniassa kävin yhden kurssin urheilupsykologiaa, ja siellä kävimme läpi erilaisia mielikuvaharjoituksia, joita voi käyttää motivaation lisäämiseen ja rentoutumiseen. Voi esimerkiksi kuvitella, millainen tunne tavoitteen täytyttyä syntyy. Juoksussa - ja urheilussa yleensäkin - on todella paljon kiinni omasta päästä.

Optimaalisessa treenissä syntyy flow-elämys: treenaaminen tuntuu nautinnolliselta, sujuu vaivattomasti ja vie ajan- ja paikantajun. Juoksuajan jutussa kuitenkin muistutetaan, että flow-tilaa ei synny läheskään aina. Sen saavuttaminen vaatii usein uudenlaisen haasteen tai tavoitteen, joka on kyllin korkealla tasolla. Menneitä flow-tunteita muistellessa syntyy motivaatio uusien kokemiseen :) Treeni-flow ei kuitenkaan tule päättämällä tai suunnittelemalla, mutta ilman treenaamista sitä ei ainakaan saavuta ;)

Heiaheiasta näen hyvin, kuinka juoksumääräni ovat vuosien saatossa vaihdelleet

6. Löydä oma juttusi: seura, sää, luonto, musiikki, uusi kaupunki, uudet lenkkivaatteet...

Yllä vain muutamia omista ulkoisista motivaattoreistani. Löydä omasi! On varmaan tullut jo aika selväksi, että oma ykköseni on sää: rakastan ulkoilua ja aurinkoa. Aurinkoisena päivänä ei vain voi jäädä sisälle. Lenkkikaveri ja luonto tulevat hyvinä kakkosina :) Pienet asiat saavat yleensä lähtemään lenkille.

Eilisen motivaattorista ei ole epäselvyyttä. Aurinko!!!! <3 Kevät tulee!!!

7. Nauti ilmaisesta terapiasta

Kuten jo sanoin, lenkin jälkeen harvemmin harmittaa. Viimeistään ekan kilometrin jälkeen unohtaa kaikki ne huonot fiilikset, joita ennen lenkkiä on saattanut olla. Itselläni lenkki toimii terapiana. Se auttaa stressiin, kiukkuun, masennukseen - kaikkiin huonoihin tunteisiin. Jos en pääse juoksemaan, olen väsynyt ja ärtynyt. Lenkillä unohdan kaiken muun ja keskityn vain juoksemiseen. Pelkästään se henkinen hyvänolontunne, jonka juostessa saan, motivoi juoksemaan.

Kuva täältä

Kyllähän näitä motivaation lähteitä löytyy, kun vaan jaksaa etsiä. Näillä ohjeilla motivaatio sunnuntaihinkin varmasti löytyy ;) Mikä motivoi sinua treenaamaan? Kärsitkö usein motivaatiopulasta?

Treeniviikko 10: Menikö se jo? Huomenna 42,2 km???

Viime hetken tunnelmia sekä miniviikkokatsaus Melbournesta! "Treeniviikko" 10 on nyt siis ohi ja huomenna koittaa se päivä, jota ajatellen on nyt painettu kymmenen viikkoa. Jotenkin en edes ole ehtinyt ajatella koko maratonia. Henkinen valmistautuminen on kiireiden takia jäänyt olemattomaksi. Ehkä lähtöviivalla tajuan, mitä oon tekemässä.

Tämän viikon treenit jäivät vähäisemmiksi mitä olin alun perin suunnitellut. Päädyin tähän kiireisen aikataulun sekä kipeiden lihasten takia. Juoksin maanantaina tunnin lenkin kevyellä, reilun 10 km tuntivauhdilla, ja tänään Melbournen ihanissa puistomaisemissa 40 minuutin superkevyen lenkin alle 10 km/h. Tarkempia lukemia en nyt tässä vaiheessa saa kaivettua mistään, eikä se ole tarkoituksenmukaistakaan.

Kevyttä aamulenkkeilyä Melbournen keskustan aivan ihanissa puistomaisemissa 

Alkuviikosta vielä painavat ja kipeät jalat tuntuivat tänään neljän lepopäivän jälkeen huomattavasti kevyemmiltä, vaikka retkipatjalla nukkuminen ja monen tunnin vaellukset eivät niille hyvää tehneetkään. Tunnen kuitenkin olevani ihan ok kunnossa. En tiedä, riittääkö se tavoitteeni saavuttamiseen. Jotenkin olen ollut kuluneen viikon aikana henkisesti niin kaukana maratonista, etten ole saanut prosessoitua koko suoritusta. Olen niin sanotusti hieman hukassa.

Yksi asia on varmaa: tankattu ainakin on. Kolmen päivän armoton hiilaritankkaus on nyt takana, ja jaloissa ainakin tuntuu olevan puhtia. Muuhun en sitten olekaan oikeastaan keskittynyt. Kisareitin vilkaisin läpi. Se on melko tasainen muutamaa pientä mäkeä lukuun ottamatta. Haastavin osuus tulee todennäköisesti olemaan 15-30 kilometrin kohdalla, jolloin juostaan pitkää suoraa ensin yhteen suuntaan ja sitten takaisin. Varmasti turhauttavaa ja raskasta sekä henkisesti että fyysisesti.

Tänään kävin lähtöpaikalla hakemassa kisapakettini. Ostin siinä ohessa spontaanisti myös lenkkarit. Lähtöön on nyt kymmenen tuntia, mutten tunnu olevani valmistautunut kisaan lainkaan. Paniikki alkaa hiipiä hotellihuoneeseeni...

Kisaexpotunnelmia!

En ole vielä edes pakannut kamoja huomiseksi tai miettinyt aamun tarkkaa tankkaussuunnitelmaa. Unohdin ostaa kinesioteipin ja aurinkorasvan. En ole luonut soittolistaa, jonka tahtiin juosta, ladannut iPodiani tai sykemittariani, venytellyt kipeitä jalkojani enkä laatinut kunnollista vauhdinjakosuunnitelmaa. Apua, en ole valmis tähän!!!

Nyt on lopetettava kirjoittaminen ja aloitettava keskittyminen. Kunhan saan itseni kisapaikalle ajoissa juoksuvaatteissa ja jotain mahanpohjalla, olen jo päässyt pitkälle. Sen jälkeen on vain juostava.

Kehityskoukussa: Voiko jatkuva edistyminen johtaa pakkomielteeseen?

Eräs viime viikon avainsanoista oli edistyminen: juoksuvauhdissani oli huomattavissa selkeää nousua ja juoksu tuntui mukavalta ja kevyeltä. Oikeastaan edistymistä on tapahtunut joka viikko, ekasta treeniviikosta aina viidennen loppuun asti. Tämä tietysti lämmittää mieltä ja motivoi jatkamaan. Tuntuu, että treeniohjelma toimii ja sitä kaivattua kehitystä tapahtuu - ideaalitilanne siis.

Koska kehitystä on tapahtunut tasaiseen tahtiin nyt viiden treeniviikon ajan, siihen on jo tottunut ja näin ollen sen odottaa jatkuvan yhä edelleen myös seuraavina treeniviikkoina. Mutta mitä tehdä, kun juoksuvauhti odottamatta putoaakin? Kun kehityksen sijasta otetaankin yllättäen takapakkia? Kun vielä edellisellä viikolla juoksu tuntui niin helpolta, mutta yhtäkkiä joutuukin taistelemaan saavuttaakseen saman juoksuvauhdin - ja onnistuakseen tässä nostamaan sykkeet aivan liian korkeille lukemille?

Näin minulle kävi tällä viikolla. Olen vetänyt kuudennen treeniviikon alkuun treenin joka päivä. Maanantaina ja tiistaina peruskestävyystreenit, tänään vauhtikestävyystreenin. PK-treeneillä sain vauhtini kyllä ihan mukavalle tasolle, mutta vaivoin ja korkeiden sykkeiden kustannuksella. Esimerkiksi maanantaina juoksin 45 minuuttia 10,95 kilometrin tuntivauhdilla, samanlainen treeni, kuin pari viikkoa sitten. Silloin tosin vauhtini oli hieman kovempi (11,01 km/h) ja sykkeeni huomattavasti matalammalla: keskisyke 142, nyt 155, maksimisyke 160, nyt 172. Tuntemuksen pohjalta olinkin määritellyt tuon parin viikon takaisen treenin itse asiassa kevyeksi PK-treeniksi, mutta pari päivää sitten juoksemani treeni ei todellakaan tuntunut kevyeltä. Tämän päivän VK-treeni oli viimeinen pisara: jouduin tekemään valtavasti töitä, että sain vauhdin pysymään 11,73 km/h, ja sykkeet paukkuivat samoissa lukemissa kuin viime viikolla, vaikka tuolloin vauhti oli huomattavasti kovempi (12,29 km/h). Juoksu tuntui tällä kertaa niin vaivalloiselta. Toki voin syyttää tästä esimerkiksi ikävää tuulta, joka puhalsi 7 m/s, mutta ei sekään kokonaan tätä hidastunutta vauhtia ja korkeita sykkeitä riitä selittämään.

Juoksu on kaikkea muuta kuin yksinkertainen laji. Sitä ensin luulee, että se on helppoa: sen kun juoksee niin paljon ja niin kovaa kuin jaksaa, ja kehitystä ei voi olla huomaamatta. Mutta kun oikeasti alkaa treenaamaan sitä juoksemista, huomaa oman pääkopan valtavan roolin harjoittelussa. Jos tavoitteena on kovempi juoksuvauhti ja omien ennätysten rikkominen, eikä esimerkiksi laihdutus, ei varmana motivoi lähteä lenkille, jos edistystä ei kovasta treenistä huolimatta näy eikä kuulu. Sama pätee tietysti kaikkiin lajeihin, mutta juoksussa edistyksen (toisinaan valitettavasti) näkee heti treenin jälkeen - kiitos armottoman sykemittarin, joka kertoo tuntivauhdin ja sykkeet. Yleensä ne kulkevat käsi kädessä sen fiiliksen kanssa, joka lenkin jälkeen on, ja jota pitäisi tarkastella sykemittarin lukemia enemmän.

Kun tuntuu, että jumittaa vauhdin kanssa paikallaan, ei tulisi vaipua epätoivoon. Edistyminen ei ikinä ole lineaarista, ja juoksuun vaikuttavat monet asiat. Ehkä en ollut vielä palautunut viime viikon treeneistä? Ehkä en ole tankannut tarkoituksenmukaisesti? Ehkä en ole nukkunut riittävästi? Syitä voi olla useita, ja todennäköisesti nämä muutamat heikot treenit ovat vain väliaikainen seuraus jostain edellämainituista tai muista syistä.

Kun aloin kirjoittaa tätä postausta ja miettiä viimeaikaisia tuntemuksiani, tuli mieleeni ylikunnon vaara. Ylikunnollahan tarkoitetaan elimistön ylirasitustilaa, joka on vaarana, kun treenaaminen on rasittanut elimistöä niin paljon, ettei se ole pystynyt palautumaan kunnolla. Tämän seurauksena sen suorituskyky laskee: sykkeet ovat korkealla, treenaaminen tuntuu vaikealta ja edistystä ei tapahdu. Lisäksi oireina voi olla esim. masentuneisuutta, univaikeuksia, kuumeilua, hikoilua, lihaskipuja, muutoksia ruokavaliossa jne - oireita laidasta laitaan siis. Tällä hetkellä olen koulun takia hieman stressaantunut ja kärsin univaikeuksista. Viime yönä heräsin aamuneljältä pistävään selkäkipuun. Sykkeeni ovat korkealla, ruokahaluni kasvanut (???) ja jalkani turrat. Treenaaminen tuntuu vaikealta. Nämä oireet voisivat olla merkki enteilevästä ylikunnosta.

Tai sitten heikentynyt suorituskykyni on seurausta kaikista edellämainituista oireista, jotka johtuvat lähinnä stressistä. Pitää muistaa, että tätä heikompaa fiilistä on jatkunut nyt vasta muutama päivä. Silti ylikunnon mahdollisuus kannattaa pitää mielessä. Joka tapauksessa, avain kaikkeen on tällä hetkellä lepo sekä kevyet treenit ja oman kropan kuunteleminen. Vaikka edistyminen tuntuu hyvältä, juoksuvauhdin nostaminen ei ole treenin perimmäinen tarkoitus. Siksipä koitan päästä eroon pakkomielteisestä edistyksen seuraamisesta ja keskittyä matalampiin sykkeisiin ja hyvään fiilikseen. Nyt olen innostunut vetämään vain kohtalaisen kovia treenejä, vaikka iso osa treeneistä tulisi olla myös sitä kevyttä, palauttelevaa treenaamista. Ylikuntoa en halua - siispä on aika painaa kevyesti jarrua. Joskus on otettava askel taaksepäin ennen kuin voi taas jatkaa eteenpäin.

Opettele olemaan armollinen itsellesi

Kulunut viikko täällä Tasmaniassa ei ole varsinaisesti mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Olen ollut jostain syystä tosi kiireinen ja stressaantunut jatkuvasti: tarkemmin ajatellen ilman varsinaista syytä. Joo, onhan mulla muutama essee tässä työn alla, minkä lisäksi pitäisi päivitellä kahta blogia, kirjoittaa pikku sanomalehtijuttua, ylläpitää sosiaalisia suhteita niin näihin ihmisiin täällä kuin myös koti-Suomeen, nähdä ja kokea asioita Tasmaniassa sekä treenata, totta kai. Kuulostaa sinänsä paljolta, mutta tähän olen tottunut: suoriutumaan kaikesta ohjelmasta, jonka olen väkisin tunkenut kalenteriini. Aikaa lepäämiseen ei vain ole, sillä kaikki aika tulee käyttää tehokkaasti, ja lepääminenhän ei ole tehokasta ajankäyttöä - right?

Tällä asenteella oon painanut läpi jollen koko elämäni niin ainakin muutaman viime vuoden siitä. Olen ikuinen kaikki tai ei mitään -tyyppinen suorittaja, joka näkee jokaisen hetken ja tilanteen mahdollisuutena jollekin hyödylliselle aktiviteetille. Aina välillä tulee kuitenkin niitä hetkiä, kun tehoja ei vain löydy suunniteltua määrää. Opiskelua varten varattu ilta, jonka aikana saa kirjoitettua esseetä vain vaivaiset 50 sanaa. Kovaksi treeniksi suunniteltu lenkki päivänä, jona jalat ovat kipeät ja voimattomat. Hauska, rentouttava päiväretki ystävien kanssa valvotun yön jälkeen väsyneenä ja mahdollisimman epäsosiaalisena. Kaikki edellä mainitut tilanteet ovat todellisia esimerkkejä kuluneesta viikostani. Ne, sekä monet muut vastaavanlaiset tilanteet yhteenlaskettuna saivat aikaan tänään pienoisen hermoromahduksen, kun palasin kotiin patikointiretkeltä Maria Islandilta viiden tunnin yöunien ja kofeiinin avulla 16 valvotun tunnin jälkeen illan ohjelmassa vielä opiskelua ja penkkiurheilua. Siinä uupumuksen ja kiukun kyyneleitä nieleskellessä päätin, että nyt on tehtävä jotain.

En varmasti ole ainut näiden asioiden kanssa silloin tällöin taisteleva. Syytän osaksi ilmiöstä nyky-yhteiskuntaa, jossa tehokas suoriutuminen ja menestyminen tuntuvat merkkaavan arvosi ihmisenä. Mitä enemmän teet, sitä parempi olet. Paljon, nopeasti, voimakkaasti, tehokkaasti - siinä tämän hetken arvostetut trendit. Jotkut ihmiset tosin nauttivat täydestä kalenterista ja siitä, että on jatkuvasti jotain tekemistä laidasta laitaan: itse kuulun tähän kastiin. Mutta missä menee mukavan kiireen ja stressin raja? Mitkä asiat ovat tärkeimpiä aktiivisen elämän keskiössä: mihin voin vaikuttaa pitääkseni stressiahdistuksen aisoissa kiireisen arjen keskellä?

1. Joustoa treeniohjelmaan

Jos olen merkinnyt kalenteriin pitkän lenkin perjantaille, pidän siitä yleensä kiinni väkisin, vaikka kaksin käsin. Vaikka veto olisi poissa tai jalat hapoilla edellisestä treenistä. Tämän sijaan pitäisi antaa itselleen lupa kuunnella omaa kroppaa ja muuttaa treeniohjelmaa mahdollisesti sen mukaan: vastaavasti kevyeksi suunnitellun treenin voi vaihtaa kovemmaksi, jos jalat sitä janoavat. Tällä viikolla treenaaminen on kuitenkin pitänyt minut järjissäni: välillä tuntuu, että pää räjähtää, kun yrittää puurtaa monta tuntia kouluhommia (joiden suhteen tunnun olevan itselleni aivan liian ankara täällä: kurssit läpäisisi vähemmälläkin työmäärällä). Fyysinen aherrus rentouttaa, nollaa aivot ja antaa muuta ajateltavaa - siitä on muodostunut minulle elintärkeä rutiini näiden parin vuoden aikana.

2. Ravinto on tärkeä, muttei kaikki kaikessa

Tämä ravinto aiheuttaa aina päänvaivaa. Sen vaikutus sekä treenaamiseeni että yleiseen olotilaani on valtava. Siksi minun onkin välillä tosi vaikea säädellä sitä "oikeaa" ravinnonsaantia: toisinaan yritän syödä mahdollisimman terveellisesti ja kiellän itseltäni kaikki herkut, sillä olen huomannut niiden huonon vaikutuksen juoksuuni. Tämä useimmiten päättyy jonkin ajan kuluttua armottomaan ylilyöntiin mässäilyn suhteen tai herkkujen korvaamiseen ylisuurella määrällä jotain terveellistä: ei hyvä. Jos taas en katso yhtään, mitä pistän suuhuni, saattaa ruokavalioni välillä estää koko treenaamisen tai aiheuttaa muuten pahaa oloa (herkkä vatsa, buu!). Tällä hetkellä ongelmanani on kofeiini: vasta tänään tajusin, kuinka paljon litkin kahvia ja light-kokiksia pitkin päivää. Ja sitten vielä ihmettelen, miksi kärsin univaikeuksista!! Pitäisi siis kuunnella kroppaa tässäkin asiassa: mikä on hyväksi ja mikä ei. Ja sallia itselleen myös herkuttelu aina silloin tällöin hetkinä, jolloin se ei pilaa treeniä. Olen yrittänyt pitää ruokapäiväkirjaa tässä pari viikkoa selvittääkseni, mikä ruokavaliossani oikein mättää. Tällä hetkellä näyttää siltä, että tasapaino on kaiken A ja O.

3. Lepo on osa treenaamista

Olen kärsinyt nyt viikon ajan univaikeuksista ja turhaan yrittänyt lievittää niitä melatoniinilla. Ei sitäkään saisi joka ilta napsia. Olen kai yrittänyt käyttää vuorokauteni mahdollisimman tehokkaasti hyväkseni lisäämällä tehokkaita työtunteja yöunien kustannuksella. Vaikutus olotilaani on valtava. Olen äreä, stressaantunut ja flunssainen. En tiedä, johtuvatko univaikeudet stressistä vai stressi univaikeuksista, mutta niiden välillä on kiistaton yhteys. Aivoni käyvät ylikierroksilla jatkuvasti: miettivät, mitä pitäisi tehdä tänään, huomenna, ylihuomenna, ensi viikolla, kuukauden päästä jne. Tässä hetkessä eläminen on tällä viikolla tuntunut erityisen hankalalta.

Levon ja unen tulisikin olla osa treeniohjelmaani. Kun tarkemmin ajattelee, niin miksipä ei: merkinnät "rentoutuminen, 2 h" ja "päikkärit, 1 h" näyttäisivät aika kivalta kalenterissani. Ihannetilannehan (= normaali tilanne) olisi, ettei lepohetkiä tarvitsisi suunnitella etukäteen, vaan ne kuuluisivat itsestäänselvyyksinä osaksi päivärytmiä. Mennyt viikko vain tuntuu osoittavan, että tällä hetkellä minun täytyy oikeasti järjestää kalenteriini tilaa rentoutumiselle, jotta siitä todella tulee osa arkipäivääni.

On aika kuunnella itseään, ja se alkaa nyt. Olen täällä puolella maailmaa vain puoli vuotta: en halua palaa loppuun sen aikana. Nauttiminen on nyt kaikkein tärkeintä: tavoitteena on nauttia sekä treenaamisesta että lepäämisestä. Ei mennä hampaat irvessä päivinä, joina ei huvita. Silloin on OK vain levätä. Sama koskee kouluhommia: kunhan ne aloittaa ajoissa, ei tarvitse stressata, jos jonain iltana leffa tai herkuttelu kavereiden kanssa tuntuu paremmalta vaihtoehdolta.

Maria Islandilta palattuani vedin syvään henkeä, söin suklaapatukan, join teetä, kuuntelin Coldplayta ja vedin parin tunnin päikkärit, joiden jälkeen nautin pari tuntia penkkiurheilusta, sylkäisin nämä ajatukseni sen enempää miettimättä tänne blogiini ja suuntasin takaisin nukkumaan. Herätyskello jääköön asettamatta huomiselle. Päivän opetus: älä ruoski itseäsi, sinäkin olet vain ihminen.

Treeniviikko 1: Taotaan nyt kun rauta on kuumaa!

Eka treeniviikko takana ja ihan mahtavat fiilikset. Motivaatio on huipussaan, askel tuntuu kevyeltä, mieli virkeältä ja juoksu vaivattomalta. Ja koska treenaaminen tosiaan tuntui niin hyvältä viime viikolla, päätin lisätä alkuperäiseen treeniohjelmaani yhden kevyen pienen palauttelulenkin ja yhden intervallitreenin päiville, joiden oli tarkoitus olla lepopäiviä. En tiedä, oliko tää järkevä veto, mutta kun energiaa ja motivaatiota tuntui riittävän... Tulevina viikkoina fiilis saattaa olla eri - otetaan nyt siis tästä tilanteesta kaikki irti!

Tässä ekan treeniviikon saldo:

Maanantai:
PK 50 min, 9 km, keskisyke 153, maks.syke 171, 10,80 km/h

Tiistai:
PK 60 min + minuutin vedot (5 kpl) 10 min välein, 10,63 km, keskisyke 138, maks.syke 171, 10,63 km/h

Keskiviikko:
VK 50 min, 9,9 km, keskisyke 160, maks.syke 173, 11,87 km/h
VK-treenin alku- ja loppuverkat 25 min, 4,2 km, keskisyke 145, maks.syke 164, 10,08 km/h

Torstai:
Kevyt palauttelulenkki 25 min, 4 km, keskisyke 124, maks.syke 141, 9,59 km/h

Perjantai:
Pitkä PK 105 min, 18,12 km, keskisyke 150, maks.syke 167, 10,35 km/h

Lauantai:
Funrun 60 min, 9,75 km, keskisyke 126, maks.syke 152, 9,75 km/h

Sunnuntai:
MK 15 min, 6 x 150 m mäkijuoksua + palautellen alas (1,9 km), keskisyke 156, maks.syke 180
MK-treenin alku- ja loppuverkat 24 min, 4,4 km, keskisyke 147, maks.syke 164, 11 km/h

Lisäksi 3,5 h venyttelyjä, puolisen tuntia lihaskuntoa ja reilut pari tuntia chilliä pyöräilyä.

Viikon kilometrisaldo: 72 km. Ihan jees!

Viikon "funrun" oli tauko koko päivän kestäneestä esseen kirjoittamisesta tunti ennen auringonlaskua. Tarkoituksena oli hölkötellä kauniissa maaseutumaisemissa, kuunnella hyvää musiikkia ja antaa aivoille raitista ilmaa - vilkaisematta kertaakaan sykemittaria. Toimi hyvin ja sykkeet pysyivät aisoissa!

Pari seikkaa täytyy kuitenkin pitää mielessä. Ensinnäkin, kun treenaaminen tuntuu hyvältä, on vaarana ylikunto. Lepopäivät ovat myös tärkeitä kehityksen kannalta. Treenaamisen tulee olla vaihtelevaa: joka päivä ei voi mennä sata lasissa vaikka kuinka kovin haluaisi. Pitää muistaa levätä, nukkua, syödä ja keskittyä muihinkin asioihin. Joskus omaa treenaamista kannattaa siis tarkastella järkevästi, jottei ylitä omia rajojaan pelkän hyvän fiiliksen turvin.

Toinen asia, joka on tällä viikolla jyskyttänyt tuolla aivojeni perukoilla jatkuvasti, on se juoksijan polvi. Kun se on kerran onnistunut pilaamaan parin kuukauden treenit, sitä ei todellakaan halua uudestaan. Juoksijan polvihan osui kohdalleni keväällä, kun maratonitreeniohjelmani johdosta lisäsin juoksemistani aika radikaalisti enkä kokemattomuudestani johtuen osannut aavistaa sen seurauksia. Siksi oon nyt uuden treeniohjelman alussa koko ajan varpaillani ja pelkään pahinta. Kevään jälkeen olen kuitenkin onneksi oppinut monia asioita kantapään kautta ja ottanut niistä selvää, ja sen pohjalta pystyn suunnittelemaan ja tarkastelemaan treenaamistani paremmin tällä kertaa.

Ennen lenkkiä, sen aikana ja sen jälkeen koitan tunnistaa mahdollista kipua polven ulkosyrjässä - ikään kuin olisin varma, että se väistämättä iskee jossain vaiheessa. Ehkä tämän pelon takia oonkin venytellyt ja putkirullaillut tällä viikolla aktiivisesti: jopa 3,5 h yhteensä. Olen turvautunut myös muihin ennaltaehkäiseviin poppakonsteihin: ostin kinesioteippiä ja teippasin varmuudeksi molemmat polveni (lämmittää kivasti IT-jännettä ja reiden ulkosyrjän lihaksia sekä luo turvallisuuden tunnetta: todellisesta tehosta en tosin ole varma...) ja hankin myös uudet juoksukengät, jotteivät lenkkareiden kuluneet vaimennukset koituisi tällä kertaa kohtalokseni (uusista kengistäni lisää tuonnempana!). Tällä kertaa olen siis ainakin tiedostanut polven tilanteen ja varautunut pahimpaan.

"Sijoitin" putkirullaan: maksoi 8 AUD = n. 5,5 €

Tutut ja turvalliset kinesioteippaukset tehoavat ainakin pääkoppaan

Tältä viikolta odotan suunnilleen samanlaista treenisaldoa kuin edeltävältä viikolta, tehokkaampaa VK-treeniä sekä henkistä keskittymistä - ei pelkästään treenaamisen vaan myös lepäämisen suhteen. Näillä tavoitteilla kohti treeniviikkoa nro 2!

Katjun ja vauhtikestävyystreenin viha-rakkaussuhde

Kun en treenaa treeniohjelman mukaan tai tiettyä tavoitetta silmällä pitäen, treenini tehot vaihtelevat aina todella kevyen ja hieman reippaamman tuntemuksen välillä. Silloin tällöin saatan käydä vetäisemässä intervallitreenin, mutten ikinä vauhtikestävyystreenejä. VK-lenkit häätävät minut todellakin pois mukavuusalueeltani - ehkä siksi välttelen niitä. On niin paljon helpompaa juosta kolme tuntia putkeen semmoista kevyttä, mukavaa 10 kilometrin tuntivauhtia matalilla sykkeillä kuin 45 minuuttia verenmaku suussa, sykkeet pilvissä ja jalat hapoilla - niin kovaa kuin suinkin pystyy (pysyen toki sykkeen sallimissa rajoissa). VK-treeni on jotenkin henkilökohtaisesti mulle vielä maksimikestävyystreeniäkin epämiellyttävämpi kokemus. Tilanteesta entistäkin pahemman tekee tieto VK-treenin elintärkeydestä juoksuvauhdin nostamisen kannalta.

Nyt treeniohjelmani sisältää yhden VK-lenkin joka viikko. Ja kun puhun VK-lenkistä, tarkoitan tasavauhtista lenkkiä, jolloin syke pysyttelee ylhäällä koko treenin ajan, lähellä anaerobista kynnystä. Sisällytän vauhtikestävyyttä tosin myös PK-treeneihini silloin tällöin tehden kovempia vetoja muutaman kerran kesken lenkin. Varsinaista intervallitreeniä käytän lähinnä, kun haluan kehittää maksimikestävyyttäni. Täältä löydät kattavasti lisätietoa VK-harjoittelusta, erilaisista treeneistä ja sykealueista.

VK-treenin avulla pyrin saamaan nostettua peruskestävyysvauhtiani ja sitä kautta myös kisavauhtiani. Tavoitteena on, että kovempi juoksuvauhti alkaa tuntuta helpolta ja vaivattomalta. Että kroppani tottuu kovempaan juoksuvauhtiin, ja siitä tuleekin lopulta osa mukavuusaluettani.

Ei näiden polkujen läpi voi vaan pyyhältää pysähtymättä kertaakaan.

Keskiviikkona olikin sitten aika ekalle VK-treenille. Suunnittelin etukäteen, minne juoksisin, jottei tarvitsisi matkan aikana pysähtyä miettimään suuntaa. Tasavauhtinen VK-lenkki menettää merkityksensä, jos vauhti pysäytetään kesken treenin ja sykkeet päästetään laskemaan - tavoitteena on nimenomaan sykkeiden ja vauhdin kurinalainen pitäminen korkealla. Alku- ja loppulämmittely ovat VK-treenissä hyvin tärkeitä, joten aloitin varsinaisen treenin kymmenen minuutin alkulämmön jälkeen. No mutta, kuinkas sitten kävikään? Olin tehnyt typerän virheen ja suunnitellut reittini kartan pohjalta kiertämään toiselta puolelta jokea alueella, jolla en ollut vielä ikinä ennen juossut. Eiköhän tämä kartalla ihan normaalilta jalkakäytävältä näyttänyt reitti ollutkin sitten aivan ihana lenkkipolku keskellä upeaa tasmanialaista luonnonpuistoa? Lenkkiympäristö oli kerrassaan niin kaunis, että oli ihan pakko pysähtyä muutamaan otteeseen napsaisemaan pari kuvaa ja ihailemaan maisemia. Lisäksi "polku" muuttui välillä liukkaaksi puualustaksi, mikä teki kovasta juoksemisesta vaikeaa.

Äskeiset jorinat tiivistettynä: VK-treenini ei mennyt suunnitelmieni mukaan. Voin toki syyttää tästä esimerkiksi reittivalintaa (pitäisi valita tuttu, tasainen ja "tylsä" reitti, joka ei houkuttele pysähtymään) ja kännykkää (se pitäisi jättää kotiin VK-lenkin ajaksi, jottei tule houkutuksia pysähtyä tarkistamaan viestejä, ottamaan kuvia jne), mutta oikea syyllinen epäonnistuneelle treenille löytyy peiliin katsomalla. Kuten tuossa linkkaamassani artikkelissakin sanotaan, vauhtikestävyydessä on kyse myös henkisestä sitkeydestä. Omalla kohdallani pysähtyminen kesken VK-lenkin ei tunnu olevan kunnosta kiinni, vaan omasta pääkopasta. Jossain aivojen perukoilla jyskyttää pelko siitä, että nyt mennään liian kovaa, ollaan poistuttu mukavuusalueelta ja seuraukset ovat pahoja. En tiedä, mikä tähän auttaisi. Ehkä pitäisi koittaa aloittaa vaikka siitä 30 minuutin VK-treenistä ja siirtyä vähitellen pidempään matkaan. Tai sitten sallia itselleen hippusen hitaampi vauhti, jotta aivotkin pysyvät matkassa mukana.

Tältä sen sykekäyrän pitäisi näyttää... Aikaa liikkeellä: 50 min, yhteensä: 51 min - minuutin pysähdys varmaankin liikennevaloissa tossa 35 min paikkeilla

Tältä se keskiviikkona näytti. Aikaa liikkeellä: 50 min, yhteensä: 60 min. Pysähdykset veivät siis yhteensä jopa 10 min, mikä näkyy sykekäyrässä. Ei näin!

Keskiviikon treenistä itseeni pettyneenä päätin vetää tänään sunnuntaitreeniksi maksimikestävyystreenin mäkijuoksun muodossa - ikään kuin korvatakseni sillä osittain keskiviikon treenin. Erilaisten mäkijuoksujen toteuttaminen täällä epätasaisessa Launcestonissa on superhelppoa - mäkiä kyllä löytyy joka lähtöön ja aivan nurkan takaa. Valitsin tämänpäiväiseksi treenipaikaksi keskijyrkän, n. 150 m pitkän mäen, jonka juoksin lämmittelylenkin jälkeen kuusi kertaa ylös ja palautellen hölkäten/kävellen alas. Loppuverkka päälle. Tällaisesta intervallityyppisestä sykkeen nostosta nautin paljon enemmän, kuin tasavauhtisesta VK-lenkistä, mutta tiedän sen olevan tarkoituksenmukaisempi treenimuoto maratonia ajatellen... Joka tapauksessa, intervallitreenin jäljiltä on nyt jalat sen verran hellinä, että tietää ainakin tehneensä jotain tänään!

Päivän treeniympäristö

Kovan intervallitreenin jälkeen kelpasi kyllä nautiskella maisemista, huhhuh!

Sykekäyrät intervallitreenissä

Vaikka VK-treeni aiheuttaakin mussa jotain ihan ihmeellisiä pelkoja, sen jälkeinen fiilis on voittamaton. Tuntee kyllä menneensä lujaa ja antaneensa kaikkensa. Seuraavana päivänä voi hyvällä omallatunnolla levätä ja ladata akkuja tulevaa treeniä varten. Ja mikään ei ole motivoivampaa kuin huomata, että vauhtikestävyys on parantunut: juoksuvauhti kasvanut ja sykkeet laskeneet. Seuraavalla kerralla keskityn paremmin tasavauhtiseen VK-lenkkiin ja sen sujuvuuteen ja yritän päihittää mieleni, joka pistää vastaan - se olkoon tavoite ensi viikolle!