Launcestonin lenkkipolut

Kuten joku vaihtoblogistani saattoikin jo lukea, jätin eilen Tasmanian taakseni ja otin suunnaksi Uuden-Seelannin. Tätä postausta siis viimeistelen tällä hetkellä Aucklandissa backpackers-hotellissa. Nyt, kun Launcestonin lenkkipolut ovat vielä tuoreessa muistissa, haluan vähän fiilistellä niitä: tulihan niitä tallattua tässä 4,5 kuukauden aikana ihan kiitettävästi - n. tuhannen kilsan verran! Tässä postauksessa siis muutamia lempparilenkkimaisemiani Launcestonista.

1. Yliopiston ympäristö

Kampusalueen lenkkipolkuja

Asuin kampuksella, joten lenkkini lähti aina liikkeelle yliopistoalueelta. Koko kampuksen kiertävä tie oli valitettavasti vain 1,5 km pitkä, mutta yliopiston ympäristö muuten oli oikein kivaa lenkkialuetta. Yliopisto sijaitsi joen varrella korkealla, joten maisemat olivat hulppeat. Erityisesti tykkäsin juosta auringonlaskun aikoihin (kunnes kuulin, että pahamaineiset lähiöt kampuksen ympärillä ovat pimeän tullen vaarallisia hah!), jolloin näkymät mäen päältä alas joelle olivat mahtavat. Tulen muutenkin kaipaamaan tasmanialaista taivasta. Sitä hetkeä, kun aurinko on juuri laskemassa ja kaikki muuttuu pinkiksi. Meillä Suomessa se on sininen hetki, täällä punainen.

Maisemia yliopiston lähettyviltä

2. Joki ja satama

Yliopistolta pääsi pariakin eri reittiä pitkin alas Launcestonin satamaan - molemmat reitit kulkivat joenvartta pitkin. Tunnelmallinen pikku satama ravintoloineen ja kahviloineen oli ehdoton lempipaikkani Launcestonissa. Lenkkeilin usein satama-alueella. Veden äärellä on jotenkin niin kiva juosta! Juuri ennen lähtöäni kaupunki sai vihdoin valmiiksi myös uuden jalkakäytävän, joka kulki joenvartta pitkin satamasta kohti toista kampusaluetta. Ehdin tosin juosta sitä pitkin vain kaksi kertaa ennen lähtöäni.

3. Cataract Gorge ja Trevallyn

Cataract Gorgen juoksumahdollisuuksista kerroinkin blogissani jo aikaisemmin. Jyrkät nousut ja rappuset eivät olleet ihan tarkoituksenmukaisia maratontreenini kannalta, mutta sittemmin löysin ihan Gorgen lähistöltä Trevallyn-nimisen alueen, jossa oli paljon polkujuoksemiseen sopivia polkuja. Tykästyin siihen kovasti! Harmi vaan, että löysin senkin vasta niin myöhään. Olisi saanut vähän vaihtelua treenaamiseen!

4. Puistot ja polut

Heritage Forest

Mitään ihan valtavan suuria puistoalueita ei Launcestonin kaltaisessa pikkukaupungissa ole yleensä tarjolla: itse juoksin lähinnä Heritage Forestissa, joka oli monipuolinen puisto aivan yliopiston tuntumassa: ei kuitenkaan mikään kovin iso. Kaupungin puistot olivat myös tosi kauniita, mutta pieniä. Polkualueita (en nyt keksi niille parempaakaan nimeä tähän hätään :D) Launcestonissa kuitenkin riitti - siis yksinkertaisesti Tasmanialaista "metsikköä" (= räteikköä/puskaa), jonka halki kulki polku. Näitä tykkäsin kyllä juosta! Ja näiden polkujen varrella usein törmäsi jos jonkinlaisiin elukoihin: bongasin lenkeillä ainakin wallabin ja nokkasiilin. Ja paljon hulluja lintuja! Kuulin, että jotkut niistä voivat pesimisaikaan jopa hyökätä ihmisten kimppuun.

 

Vaikka näitä lenkkimaisemia on kiva muistella ja Launcestonissa oli paljon kivoja polkuja, olin rehellisesti sanoen kyllästynyt niihin jo ennen maratoniani. Olin kolunnut kaikki mahdolliset reitit aivan loppuun. Kaipasin vaihtelua - ei motivoinut lähteä juoksemaan aina samoihin maisemiin. Tänään kävin lenkillä Aucklandissa ja ai että, matkaa taittui yli 11 kilometriä ihan huomaamatta, kun keskittyi vain ihastelemaan uusia maisemia. Sillä, missä juoksee, siis todellakin on merkitystä - ainakin omalla kohdallani. Juokseminen tuntui niin hyvältä ja mukavalta tänään. Pitkästä aikaa motivaatio oli korkealla ja askel tuntui kevyeltä :) Ihan hyvä siis päästä uusiin maisemiin, ja koti-Suomen lenkkipolut ovat kyllä yllättävän monipuolisia! Niitä on oppinut tällä reissulla arvostamaan :)

Aucklandin lenkkimaisemia - kaikki keskustan tuntumassa!

Huomenna alkaa parin viikon roadtrip ympäri Uutta-Seelantia, joten saa nähdä, tutustunko sen eri osiin juosten vai patikoiden. Blogi tosin vaikenee todennäköisesti taas hetkeksi!

Pari sanaa vaelluksen ihanuudesta ja katsaus loppuvuoteen

Tämä blogi on viime aikoina elänyt hiljaiseloa, ja syykin on selvä. Vikat viikot täällä Tasmaniassa sisältävät niin paljon muuta ohjelmaa, ettei juoksemiseen ole aikaa - saatikka sitten siitä kirjoittamiseen. Vähän harmittaa nämä heikot juoksuviikot ja samalla huolestuttaa, laskeeko kuntoni huomattavasti niiden aikana.

Korvaavaasta "treenistä" ei onneksi ole ainakaan pulaa. Aikaisin tiistaiaamuna lähdimme tanskalaisen kaverini Katrinen kanssa Cradle Mountainin kansallispuistoon vaellusretkelle. Vaelsimme tiistaina yhteensä n. 6-7 tuntia, vietimme yön pienessä mökissä ja vaelsimme keskiviikkona kolme tuntia takaisin lähtöpaikkaamme. Sieltä suuntasimme Walls of Jerusalemin kansallispuistoon, jonka lähistöllä vietimme seuraavan yön. Eilinen päivä hurahtikin Walls of Jerusalemissa patikoidessa.

Cradle Mountainilla nousun puolivälissä

Ennen reissun alkua ajattelin, että eihän vaeltamisesta voi olla millään läheskään juoksun korvaajaksi. Otin varuiksi jopa juoksukamat mukaan retkellemme ajatuksenani vetää pikku lenkki vaellusten välissä. Olin todella väärässä. Tiistain vaellusreittimme johti meidät korkean vuoren huipulle ja sieltä erittäin vaikeakulkuista polkua takaisin vuoren juurelle: matkaa kertyi n. 11 kilometriä. Sykemittaria en ottanut mukaan, mutta arviolta keskisykkeet pysyivät kuuden tunnin ajan 140 paikkeilla. Ja jalat - ai että. Arviolta 13 kilon rinkka teki matkasta vieläkin haastavampaa. Seuraavan päivän "vain" kolmen tunnin vaellus kulki jälleen ensin korkean vuoren kautta pystysuoraa seinämää kettinkien avulla laskeutuen takaisin lähtöpaikkaamme. Voi veljet että oli kipeät jalat tuota vuorenrinnettä ylös kivutessa!!! Muistutti kovasti kunnon rankan bodypump-tunnin tuntemuksia.

Mutta ei siinä kaikki. Keskiviikon "kevyemmän" päivän jälkeen edessä oli torstai ja Walls of Jerusalem. Kartan perusteella emme osanneet aavistaa, että pelkkä varsinaiselle puistoalueelle pääseminen vaatisi yli kahden tunnin kapuamisen jälleen erittäin jyrkkää polkua ylös. Kiukun voimalla sitä sitten tarvottiin, ja perillä oltiin aivan loppu. Alkuperäisenä tarkoituksenamme oli jatkaa matkaa vielä varsinaiselle vuorelle, joka kohosi vielä korkeana edessämme (ei sen korkeutta voinut edes ymmärtää, sillä tuntui, että olimme nousseet autolla ja jalan jo pilvien korkeudelle....). Tämä ei tullut kuuloonkaan. Tärisevät jalat pakottivat lähtemään laskeutumaan takaisin autollemme. Jyrkkä alamäki kipeillä pohkeilla ei tosin sekään ole kovin nautinnollista. Päiviteltiin siinä Katrinen kanssa, että jos tämä reitti on maratoonarille ja cheerleadingin Tanskan mestarille näin paha, millainen kunto oikein vaaditaan, että siitä selviäisi kunnialla :D

Näkymät Walls of Jerusalemilla 2,5 tunnin kipuamisen jälkeen. Jalat eivät kestäneet huipulle asti!

Suunnitelmanani oli käydä lenkillä vähintäänkin tänään, sillä huomenna lähdemme uudelle kuuden päivän reissulle etelä- ja itä-Tasmaniaan. Jalkani olivat vaelluksesta kuitenkin niin kuolleet, että välipäivä olisi tehnyt varmaan hyvää huomista vaellusta ajatellen: silloin tähtäimessä Mt Wellingtonin valloitus. Päätin kuitenkin käydä heittämässä pienen seitsemän kilsan lenkin kauniin sään kunniaksi. Taisi jopa avata vähän jalkoja!

Vaikkei vaellus tietenkään aja samaa asiaa kuin juoksu, niin sitä kauan kaivattua lihaskuntotreeniä se ainakin sisälsi. Täällä kun treeniohjelmani ei ole juoksun lisäksi juurikaan muuta sisältänyt. Oli siis ihan hyvä pistää lihaksia vähän töihin :)

En tiedä, paljonko tulen tätä blogia tulevan parin kuukauden aikana kirjoittamaan. Huomenna lähden viiden päivän retkelle ympäri Tasmaniaa, ja ensi viikon lauantaina otan pariksi viikoksi suunnaksi Uuden-Seelannin, jossa aion viettää myös kiertolaiselämää reppureissaten - juokseminen saattaa siis olla hankalaa. Tämän jälkeen tiedossa ovatkin Australian suuret kaupungit ja Thaimaa, kotiin palaan 27.12. Niin paljon nähtävää ja tehtävää niin lyhyessä ajassa, huhhuh! Voi siis olla, että olen aktiivisempi tuolla toisen blogin puolella - jos sinnekään ehdin mitään kirjoittaa. Yksi asia on varmaa: juokseminen (ja bloggaaminen) jatkuu viimeistään näiden seikkailuviikkojen jälkeen :)

Kisaraportti: Melbournen maraton 2014

Noniin, nyt on lomat lomailtu ja pääsen vihdoinkin jakamaan ajatuksiani huikeasta parin viikon takaisesta kokemuksesta. Juoksin siis elämäni toisen maratonin Melbournessa 12.10.2014. Olin treenannut kisaa varten 10 viikon treeniohjelman avulla ja ensisijaisena tavoitteenani oli rikkoa maratonennätykseni, 3:58:43, jonka juoksin toukokuussa elämäni ensimmäisellä maratonilla Köpiksessä. Toisena tavoitteenani oli 3:45 alitus, johon uskoin pääseväni hyvän päivän sattuessa. Kunnostani en niinkään ollut huolissani, mutta vaihteleva fiilis jaloissa vähän aiheutti päänvaivaa. Muutamina viikkoina ennen maratonia ne olivat tuntuneet olevan ihan tukossa ja voimattomat. Toivoin vaan, että lepo ja tankkaus olisivat tehneet tehtävänsä ja jaloista löytyisi riittävästi voimaa.

Maraton starttasi jo aamuseiskalta - ja hyvä niin. Sunnuntaille oli nimittäin luvattu polttavan kuumaa säätä. Hassua, että lämpöasteet olivat koko edellisen viikon ajan pysytelleet siinä 20 asteen paikkeilla, mutta sunnuntaiksi oli tietysti luvattu yllättäen jopa 27 asteen hellettä. Maanantaista eteenpäin lämpötilan ennustettiin taas putoavan takaisin sinne 20 asteen lukemiin. Lämmin sunnuntai ei maratonareita kuitenkaan lannistanut. Aurinko tuntuisi polttavalta vasta keskipäivästä eteenpäin, mikä ainakin motivoi pääsemään maaliin niin pian kuin mahdollista.

Onneksi olimme bookanneet hotellin lähtöpaikan - Melbourne Cricket Groundin - läheltä, mikä helpotti aamutoimia suuresti. Heräsin 7,5 tunnin yöunien jälkeen klo 5:30, vedin aamupalaksi lasin vettä, kupin kahvia, pussipuuron jogurtilla sekä puolikkaan banaanin, ja suuntasin lähtöalueelle - yhä unenpöpperössä tosin. Fiilikseni ennen maratonia olivat ainakin Matiaksen mukaan jännittyneet: hypin ja tärisin, höpötin mitä sattuu sekä laulelin ja hyräilin ihan ihme biisejä. Yhtäkkiä huomasinkin olevani lähtöalueella muiden juoksijoiden kanssa odottamassa lähtölaukausta. Ai nyt pitäisi juosta reippaat 42 km? Auts.

Ekat 10 km: Herättelyä

Maratonin alku sujui kivasti upeaa auringonnousua ja kauniiseen sunnuntaiaamuun heräävää kaupunkia fiilistellessä. Vaikka matkan ekat 5 km juostiin aivan keskustan tuntumassa, ei reitin varrelle ollut vielä kertynyt juurikaan kannustajia. Viiden kilsan jälkeen reitti kiersi lenkin ison lammen ympäri puistomaisemissa. Kaupunki- ja luonnonmaisemien vaihtelua ihmetellessä aika meni nopeasti ja juoksuaskel tuntui kevyeltä.

Tiesin, että kisareitti olisi pääasiassa tasainen muutamia loivia nousuja ja laskuja lukuun ottamatta. Taktiikkaa miettiessä päätin, että loivissa alamäissä annan mäen viedä ja jalan kulkea niin kevyesti kuin se sattuu mukavalta tuntumaan, sillä ylämäkiosuuksissa vauhti taas tulisi hiipumaan väkisinkin. Alun loivassa laskussa vauhtini karkasikin jatkuvasti yli 12 km/h (5 min/km). Juoksu tuntui helpolta, joten en alkanut jarrutella, vaikka tavoitevauhtini oli paljon hitaampi. Ajattelin, että auringon noustessa ja kisan edetessä juoksuvauhti tulisi kuitenkin tippumaan: taotaan siis nyt, kun rauta on kuumaa. 10 kilometrin väliaikani olikin 49:41 (12,08 km/h / 4:58 min/km), vaikka tavoiteaikani kympin jälkeen oli 53 minuuttia.

Kilometrit 10-21: Lopun alkua

Noin 12 kilometrin kohdalla reitti suuntasi entistä kauemmas Melbournen keskustasta St. Kildaan pitkälle rantabulevardille. Olin jo etukäteen ohimennen karttaa tutkiessani huomioinut tuon pitkän suoran, mutta en tosiaankaan tajunnut, kuinka puuduttava se voisi olla. Kilometrit 12-17 juostiin rantakatua yhteen suuntaan, ja kilometrit 17-21 takaisin. Tämä jo itsessään oli turhauttavaa, mutta vasta alkusoittoa sille, mitä oli vielä edessä: reitti jatkui samaa suoraa rantakatua pitkin 25 kilometrin kohdalle ja sieltä vielä samaa reittiä takaisin aina 30 kilometrin kohdalle saakka. Siis suunnilleen puolet koko maratonista juostiin tuota puuduttavaa, tylsää, aurinkoista suoraa rantakatua pitkin ja vielä edestakaisin. 21 kilometrin kohdalla en osannut vielä aavistaa, kuinka uuvuttavalta bulevardin loppupätkä tulisi tuntumaan. Ehkä ihan hyvä niin.

Maratonin puolivälissä, 21 km kohdalla katsahdin sykemittarini aikalukemia: n. 1:44:30. Siinä pamahti rikki vuoden takainen puolikkaan enkkani. Tiesin, että nyt mennään liian kovaa. Sinänsä vauhti ei ollut tuohon hetkeen mennessä tuntunut liian kovalta, mutta tiesin, etten millään pystyisi pitää sitä yllä vielä toista samanmoista matkaa. Jalkojeni voimat olivat jo hälyttävän lopussa. Päätin suosiolla ruveta hidastamaan vauhtia vähitellen.

Kilometrit 21-30: Puuduttavaa, uuvuttavaa, turhauttavaa

Vauhtini hidastuikin puolivälin jälkeen niin, että kun se oli ekat 21 km ollut jatkuvasti vähintään 12 km/h = 5 min/km tai alle, jäi se koko loppumatkan ajaksi alle 12 km/h = yli 5 min/km. 30 kilometrin etapin hitaasti lähestyessä jalkani alkoivat painaa aina vain enemmän ja enemmän. Sain vauhdin kuitenkin pysymään kohtalaisena: keskitahtini vaihteli näillä kierroksilla 5:01 ja 5:09 min/km välillä.

Tämä osuus maratonista oli tällä kertaa ainakin henkisesti raskainta. Pitkä rantatie oli melko tylsä ja suora. Ihmiset eivät olleet vaivautuneet poistumaan keskustan tuntumasta seuraamaan maratonia rantabulevardille, mikä teki matkasta entistäkin tylsemmän. Aurinko oli jo kivunnut korkealle ja reitiltä ei juuri varjopaikkoja löytynyt. Lisäksi oli turhauttavaa nähdä vastaantulevat juoksijat, jotka olivat jo ohittaneet 25 kilometrin etapin u-käännöksen - itsellä kun se ja paluumatka samaa tietä pitkin oli vielä edessä. U-käännöksen jälkeen olo hieman helpotti, kun sai itse vuorostaan juosta hitaampia juoksijoita vastaan tietäen, että on jo ohittanut pahimman kohdan.

Kilometrit 30-40: Täyttä tuskaa

30 kilometrin paikkeilla reitti kaarsi vihdoin viimein takaisin kohti kaupunkia ja sain jättää ärsyttävän rantatien taakseni. Se antoi toki hieman lisävoimia, mutta voittajafiilis oli vielä kaukana. Jaloissani ei tuntunut olevan enää lainkaan voimia jäljellä. 12 km tuntui aivan ylivoimaiselta ajatukselta.



Olin huikannut kisan aikana muutaman kerran vettä ja pari kertaa urheilujuomaa. En uskaltanut läträtä urheilujuoman kanssa liikaa, sillä pelkäsin sen sekoittavan mahani. Kuten jo viime kerralla kerroin, tällä maratonilla tankkauspisteissä ei ollut tarjolla esim. hedelmiä tai muita energianlähteitä. Pelkäsin energiavarastojen hiipumista ja sen vaikutusta jalkoihini. Onneksi monet ihanat kannustajat halusivat auttaa juoksijoita paluumatkalla kaupunkiin: reitin varrelle oli kertynyt ihmisiä, jotka ojensivat juoksijoille karkkimatoja ja pieniä mehujäitä!! Energiavarastoni olivat jo aivan lopussa, kun nappasin pari karkkimatoa matkaani. Niiden sokeri antoi kummasti lisäenergiaa. Saattoi jopa pelastaa maratonini :)

Olin silti aivan loppu 30 kilometrin jälkeen. Aikaa oli tässä vaiheessa kertynyt aikalailla tasan 2,5 tuntia. Laskeskelin, että jos haluaisin alittaa 3:30, pitäisi juosta loppumatka 12,2 km/h (4:55 min/km). Hylkäsin tämän ajatuksen heti. Seuraavaksi laskin, että 10 km/h (6 min/km) vauhdilla yltäisin yhä helposti tavoitteeseeni: 3:45 alitukseen. 10,5 km/h (5:43 min/km) riittäisi 3:40 alitukseen, 3:35 alitus vaatisi väh. 11,3 km/h (5:19 min/km) vauhtia. Olin niin kuollut, että jo 11 km/h tuntui kovalta vauhdilta. Ajatuksissa käväisi jopa 3:35 alitus, mutta lähdin sitten kuitenkin pelaamaan varman päälle ja yrittämään 11 km/h (5:27 min/km) vauhdin ylläpitämistä loppumatkan ajaksi. Tahtini alkoi viimeisen tunnin aikana vähitellen hiipua (5:06-5:43 min/km) ja keskisykkeet nousta alun 160 tuntumasta 170 paikkeille. Jollain ihmeen tavalla sain kuitenkin ylläpidettyä jatkuvasti vähintään 10,5 km/h vauhtia.

N. 33 kilometrin kohdalla näin Matiaksen, joka juoksikin sitten seuranani radanvartta pitkin kilometrin ajan. En tosin pystynyt hänelle mitään puhumaan, sillä yhtään ylimääräistä energiaa ei ollut. Keskityin vaan pitämään jalat hyvässä liikkeessä. Tutut kasvot ja tsempit antoivat kuitenkin hurjasti henkistä voimaa jaksaa loppuun asti.

Viimeiset 2 kilometriä: Taistelua viime metreille saakka

Juoksu ei helpottanut yhtään 40 kilometrin kohdalla - päinvastoin. Jalkani eivät olisi jaksaneet enää metriäkään. Koko kroppani halusi vaan rojahtaa maahan loppupäiväksi. Kisan 2 viimeistä kilometriä olivat elämäni pisimmät. Niiden aikana punnittiin henkinen kuntoni. Hoin päässäni lukemiani treenimotivaattoreita, inspiroivia sananlaskuja ja viisauksia, joiden avulla jaksoin loppuun asti. Kai se on totta: kroppa jaksaa kyllä yllättävän pitkään, vaikka mieli pistäisikin vastaan.

Vikat kaksi kilometriä sain väkisin pidettyä yllä 5:21-5:22 min/km tahtia. 42 km etapin jälkeen olisin halunnut vetää älyttömän loppukirin kuten yleensä, pistää kaikki loputkin voimat peliin, mutta ei pystynyt. Kroppa oli niin loppu. Ja ihan radan loppumetreille oli vielä kaiken lisäksi lykätty ylämäki. Viimeiset 20 metriä vedin tuota ylämäkeä ylös niin kovaa kuin jaksoin, ja ohitinkin muutaman miehen. Maaliviivan ylitettyäni en voinut ajatella muuta, kuin pehmeää nurmikkoa. Kiitos. Eipä ole muuten ennen ollut noin heikkoa oloa. Tuli siinä pari ensihoitajaakin tsekkaamaan vointiani, kun kaaduin nurmimatolle. Ei ollut pyörtyminen kaukana, mutta 10 minuutin kuluttua olin jo tolpillani. Vasta tässä vaiheessa tajusin, mitä tuli tehtyä. Sykemittarini oli pysähtynyt näyttämään lukemia 3:36:27. Huhhuh! En ikinä olisi uskonut pystyväni juoksemaan elämäni toista maratonia tuohon aikaan. Parantamaan vajaan viiden kuukauden takaista ennätystäni yli 22 minuutilla.

Lopullinen nettoaikani oli siis 3:36:24. Kaikista 6443 juoksijasta olin sijalla 1436, 20-39-vuotiaista naisista 110/1130 ja kaikista 1981 maaliin selviytyneistä naisista 166. Oman sykemittarini mukaan keskivauhtini oli 11,8 km/h (5:06 min/km), keskisykkeeni 163 ja maksimisykkeeni 178. Todellinen vauhtini tosin on hieman hitaampi, sillä sykemittari heitti 250 metriä.

Loppupäivän fiilikset olivat kyllä huikeat. Kesti vähän aikaa tajuta, kuinka hyvin kisani oikeastaan meni. Todellakin ylitin itseni. Kaikki se kova työ ja treeni tuotti tulosta. Nyt saa olla ylpeä :)



Pieni analyysi vielä suorituksestani kokonaisuudessaan. Taktiikkani toimi periaatteessa hyvin. Matkan ensimmäisen puoliskon yli 12 km/h vauhti tuntui hyvältä. Jaloissa oli voimaa ja kuntoa tuntui riittävän. Hiilaritankkaus oli onnistunut. Tajusin, että tällä kunnolla saisin helposti juostua uuden puolikkaan enkankin. Puolivälin jälkeen meno alkoi kuitenkin hiipua. Ei merkittävästi: ensimmäinen puolisko meni n. 1:45 aikaan, toinen taas 1:51. Vauhti sinänsä ei laskenut paljoa, mutta fiilis todellakin laski. Juokseminen oli rehellisesti sanottuna tuskaa. Köpiksen maratonissa keskisykkeeni oli 152, nyt 163. Köpiksessä juoksu tuntui helpolta ja mukavalta. Koko matka tuntui menevän nopeammin, vaikka se kestikin yli 22 minuuttia pidempään. Sen saman fiiliksen haluaisin vielä saavuttaa tälläkin vauhdilla. Töitä on tehtävä, jos siihen haluaa yltää, mutta motivaatio on jälleen korkealla. Vauhdinjakoa pitää seuraavalla kerralla miettiä tarkemmin. Kai sekin helpottuu, kun pääsee treenaamaan vähän ahkerammin ja tuntemaan omaa kroppaansa paremmin. Vaikka olo maratonin jälkeen oli yksinkertaisesti kuollut, fiilis oli yhtä hyvä jollei jopa parempi kuin ekan maratonin jälkeen. Huomasi ainakin, että jotain on tullut tehtyä.

Vähän statistiikkaa kierros kierrokselta sekä koko reitin korkeus-, tahti- ja sykevaihtelut

Loppuun vielä pari sanaa Melbournen maratonista, joka on siis Australian suurin juoksutapahtuma ja sisältää myös useita muita matkoja kokonaisen maratonin lisäksi. Odotukseni tapahtumaa kohtaan olivat korkealla. Melbourne on todella kaunis ja upea kaupunki. Odotin ystävällisten australialaisten valtaavan kisareitin reunat ja pitävän kovaa mellakkaa kannustaen jokaista kilpailijaa. Katsojia ei kuitenkaan ihan hirveästi ollut, ainakaan rantareitillä, jolla niitä olisi todellakin tarvittu. Kööpenhaminassa kannustajia oli paljon enemmän. Köpiksen kisareitti kulkikin suurimmaksi aivan kantakaupungissa, mikä teki kisan seuraamisen helpoksi. Melbournessa suurin osa reitistä juostiin keskustan ulkopuolella: miksi?? Olisi ollut paljon mukavampaa juosta keskustan tuntumassa ja heittää vain pieni lenkki sinänsä kauniilla St Kildan rantabulevardilla puuduttavan 20 kilometrin sijaan. Olin vähän pettynyt myös kisajärjestelyihin. Tankkauspisteillä tarjoiltiin vain vettä ja urheilujuomaa, kisareitin varrella ei ollut minkäänlaista ohjelmaa tai musiikkia ja maalissa odotti vain mitali, lasi vettä ja hedelmä (kisapakettiin kuului paita, lippis ja hikipyyhe). Kööpenhaminassa reitin varrella oli paljon katsojia sekä useita viihde-esityksiä ja maalissa oli kunnon pullakahvitarjoilut ja paljon ilmaisia ruoka- ja juomanäytteitä sun muuta. Niin ja kukkia tietysti! Köpiksen maratoni oli myös opiskelijahintaan kolme kertaa halvempi kuin tämä Melbournen kisa.

Kisoissakin siis voi näköjään olla kovasti eroa. Kaikesta huolimatta Melbournen maraton oli uskomaton kokemus. Innolla odotan jo seuraavia kisoja. Nyt on lomat lomailtu ja aika aloittaa taas treenaaminen. Katsotaan, mihin tästä seuraavaksi suunnataan :)

Treeniviikko 9: Palauttelua kiireen keskellä

Kulunut viikko on ollut todella tapahtumarikas ja kiireinen. Siihen on mahtunut kolmen päivän kenttäretki tasmanialaisissa kansallispuistomaisemissa, monta lähestyvää essee-deadlinea sekä Tasmanian yliopiston opettajaopiskelijoiden juhlailta. Jo pelkästään nämä kaikki ovat saaneet ajatukseni hetkeksi pois juoksusta ja treenaamisesta - puhumattakaan sitten eilisestä illasta. Todella jännittävän ja uskomattoman jalkapalloiltapäivän päätteeksi poikaystäväni joukkue nousi Veikkausliigaan! Seurailin tilannetta tarkkaan täältä käsin HIFK:n twitter-tilin kautta, ja tuo huikea voitto varasti kyllä huomioni aivan täysin, enkä ole hirveästi omaan treenaamiseeni - tai mihinkään muuhunkaan - sen jälkeen pystynyt keskittymään. Urheilu herättää kyllä uskomattomia tunteita. Olen edelleen ymmälläni eilisestä.

Jos nyt kuitenkin edes tämän viimeisen treeniviikon ajan yritettäisiin keskittyä juoksemiseen ja treenaamiseen. Kulunut viikko oli siis toinen palautteleva viikkoni, jonka aikana oli tarkoitus juosta n. 40-60 km PK-vauhdilla, ja pisimmän lenkin piti olla n. 15 km / 1,5 h. Kenttäretkeni osui keskelle viikkoa, joten juoksin lenkkini ma, ti, la ja su. Sain siis muutaman päivän "lepoa" (vaeltaminen kuului jokaisen päivän ohjelmaan) ennen viikonloppua.

Tässä yhdeksännen treeniviikon treenit:

Maanantai:
Kisavauhtinen PK 60 min, 11,44 km, keskisyke 151, maks.syke 168, 11,44 km/h, 5:15/km

Tiistai:
Kevyt palautteleva lenkki 35 min, 5,78 km, keskisyke 136, maks.syke 162, 9,91 km/h, 6:04/km

Keskiviikko:
Lepo

Torstai:
Lepo

Perjantai:
Lepo

Lauantai:
PK 70 min, 13 km, keskisyke 151, maks.syke 166, 11,14 km/h, 5:24/km

Sunnuntai:
PK 90 min, 15,93 km, keskisyke 147, maks.syke 166, 10,62 km/h, 5:39/km

Lisäksi: n. 7 h vaeltamista, n. 3 h kävelyä ja n. 2 h venyttelyä

Juostu matka tältä viikolta: 46 km

Yhdeksäs treeniviikko kului retkeilyn merkeissä

Kulunut viikko oli aika sopiva. Kilometrejäkin kertyi juuri suunnitellun verran, ja kenttäretki piti huolen juoksun hölläämisestä. Patikointi ja vaeltaminen kuitenkin rasittavat jalkoja myös yllättävän paljon, joten viikonloppuna jalat eivät olleet niin vahvassa kunnossa kuin yleensä muutaman päivän levon jälkeen. Vähän huolestuttaa ensi viikon kenttäretki, jossa luvassa myös neljän tunnin vaellus...

Maratoniin on nyt siis viikko. Totta puhuen, en ole todellakaan ehtinyt ajatella koko maratonia muutamaan päivään. Ensi viikko on myös todella kiireinen: menen jälleen muutaman päivän kenttäretkelle, josta palattuani suuntaan suunnilleen suoraan lentokentälle ja Melbourneen. Melbournessa tapaan poikaystäväni perjantai-iltana, lauantai menee käytännön valmisteluissa ja kaupunkiin tutustuessa ja sunnuntaina onkin sitten jo se maraton. Haluan saada kaikki kouluhommat valmiiksi ennen kuin Matias tulee vieraakseni, joten maanantai ja tiistai sujuvatkin niiden parissa. Ja pakkaillessa - sekä leiriä että Melbournea varten. Vihaan kiirettä. Saa nähdä, miten selviän.

Eniten ensi viikossa pelottaa, kuinka saan nukuttua teltassa. Tällä viikolla ensimmäinen yö meni täysin penkin alle, ja sain kasaan 3 tuntia todella katkonaista unta. Toisena yönä nukahdin lopen uupuneena väkisinkin hyvissä ajoin ja nukuin sentään 7 tunnin yöunet. Unirytmini oli viime viikolla muutenkin tosi sekaisin, enkä saanut varmaan yhtenäkään yönä nukuttua sitä tavoittelemaani 8 tuntia. Väsymyksellä on valitettavan suuri vaikutus jalkojeni jaksamiseen. Toivotaan siis parasta. Melatoniinin ja teen avulla mennään...

Tämä oli nyt tämmöinen hieman kiireisempi postaus kuluneesta viikosta. Ensi viikolla vikat palauttelevat treenit ja se hiilaritankkaus, josta koitan ehtiä kirjoittelemaan ennen leirille lähtöä!

Australialaista ruokakulttuuria

Oikeanlainen ravinto on juoksijalle elintärkeä. Sen todellisen vaikutuksen juoksuun huomaa vasta, kun alkaa juosta aktiivisesti ja seurata edistymistään. Niin ainakin kävi itselleni.

Suhteeni ruokaan on ollut viime vuosina hieman monimutkainen. Pari vuotta sitten en välittänyt yhtään, mitä pistin suuhuni. Yhtäkkiä päätin alkaa pitää itsestäni parempaa huolta: syödä terveellisemmin, vähentää alkoholinkäyttöä, opetella nauttimaan elämän pienistä iloista, pudottaa muutama liikakilo ja ennen kaikkea liikkua. No, tämä varovainen päätös muuttui päättömäksi innostukseksi, kun jäin koukkuun juoksemiseen. Se muutti oikeastaan koko elämäni.

Nyt lähden tarinassa ihan harhateille, ravintoonhan tämän postauksen piti keskittyä. Niin, siis innostuin syömään terveellisesti, ja näiden parin vuoden aikana terveellisyyskriteerini ruuan suhteen ovat välillä menneet liiankin pitkälle: yhdessä vaiheessa, esimerkiksi, ruokavalioni oli karppauspainoitteinen. Tämä toimi juoksuharrastuksen kanssa hyvin laihdutusmielessä, tiettyyn pisteeseen asti. Kun viikossa rupesi kertymään aina vaan enemmän ja enemmän juostuja kilometrejä, kroppakin alkoi vaatia erilaista energiaa. Ihmettelin, miksei juoksu kulje ja jalat ovat jatkuvasti hapoilla. En tajunnut, että juoksija tarvitsee hiilareita.

Viime aikoina olen yrittänyt lisätä pasta- ja riisiruokia ruokavaliooni

Kärsin herkästä vatsasta, joka ei juuri tykkää pastasta tai leivästä. Ja pari vuotta sitten vähensin niiden syöntiä entisestään: siksi vatsani reagoi niihin nykyään entistäkin inhokkaammin. On siis pitänyt löytää muita hiilarinlähteitä ja testailla, mihin tämä valikoiva vatsani olisi tyytyväinen. Ja edelleen haluan syödä mahdollisimman terveellisesti. Silti suuri ongelmani on loppumaton makeanhimo. Ruokavaliossani on monia muitakin ongelmia, jotka tuottavat päänvaivaa lähestulkoon päivittäin. Kuten sanoin, suhteeni ruokaan on monimutkainen.

Siksi olen kehitellyt itselleni Suomessa tarkat ruokailurutiinit ja -rytmit, joita noudattamalla tiedän voivani hyvin sekä saavani tarpeeksi energiaa ja oikeassa suhteessa hiilareita ja proteiinia. Kun tiedän melko tarkalleen, mitä syön ja milloin syön, vatsan kanssa ei ole ongelmia ja lenkki kulkee. Mutta mitä tehdä, kun muuttaa toisen ruokakulttuurin piiriin? Kuinka korvata se pitkän testausprosessin jälkeen toimivaksi havaittu ruokavalio, kun uudessa asuinpaikassa ei myydäkään niitä tuttuja lähikaupan suomalaisia tuotteita?

Kattava aamiainen tai brunssi on tärkeä osa päivittäistä ruokarytmiäni

Tämän ylipitkän prologin saattelemana pääsen vihdoinkin postaukseni aiheeseen. Nyt, kun maratoninkin kannalta pitäisi kiinnittää huomiota ruokavalioon, ajattelin kirjoittaa postauksen tasmanialaisesta ruuasta: mikä on suomalaisen ja tasmanialaisen ruuan ero, miten korvata suomalaiset tuotteet, miltä juoksijan ruokavalion - erityisesti ennen maratonia - pitäisi näyttää?

Suomalaisten laatikkoruokien teko onnistuu myös tällä puolella maailmaa

Kun ensin saavuin Tasmaniaan, saatoin viettää tunteja ruokakaupassa tutkien kaikkia erilaisia tuotteita ja niiden ravintosisältöä. Tuhlasin ekoina viikkoina paljon rahaa ruokaan, sillä halusin testata uusia ruokia ja makuja. Kun arki lähtee pyörimään, sitä kuitenkin alkaa vähitellen ikävöidä tuttua ja turvallista, rehellistä suomalaista ruokaa. Niinpä olen nyt viime kuukausina yrittänyt eksoottisten kokeilujen sijaan löytää enemmänkin korvaavia tuotteita suomalaisille ruokatottumuksilleni.

Mistä proteiinia?

Suomessa en juurikaan syö lihatuotteita. Syön kyllä lihaa, jos sitä on tarjolla, mutta harvemmin itse kokkailen siitä mitään. Saan tarvittavat proteiinini pääasiassa maitotuotteista, lähinnä rahkasta ja raejuustosta. Syön maitorahkaa tai Sky-rahkoja päivittäin. Kuten monet paljon matkustelevat ovat saattaneet huomata, maitorahka on monessa kulttuurissa täysin vieras käsite. Niin myös Australiassa. Olen yrittänyt löytää sille vaikka mitä käännöksiä ja kysellyt sen perään usealta australialaiselta: kukaan ei ole koskaan rahkasta kuullutkaan. On siis täytynyt yrittää löytää korvaavia proteiininlähteitä.

Heitän usein puuron sekaan myös raejuustoa. Tässä puurossa lisäksi hunajaa, mansikoita ja granaattiomenaa 

Jonkinnäköistä raejuustoa täältä sentään onneksi löytyy! Olen totutellut lisäämään sitä jokaiseen ruokaan lisäämään proteiinia. Ravintosisällöltään eniten rahkaa muistuttava maitotuote on maustamaton rasvaton kreikkalainen jogurtti (60 kcal, 10g prot, 4g hiil), josta löytyy myös enemmän hiilareita ja vähemmän protskua sisältäviä herkkuversioita. Sillä olen lähinnä nyt korvannut skyrejä, jotka ovat ehdottomia lempparivälipalojani Suomessa.

Täkäläinen lempparini korvaamaan skyriä!

Lisäksi olen syönyt paljon keitettyjä kananmunia ja munakkaita. Liharuokaakin olen tehnyt pariin otteeseen: kunnon perinteistä makaroni- ja kaalilaatikkoa wallabinlihasta!! Oli vähän sitkeää, mutta maku samanlainen kuin tavallisessa sika-nauta-jauhelihassa :)

Valmistuu se kaalilaatikko wallabinlihastakin

Mistä hiilareita?

Kuten kevään ruokapostauksestani saattaakin päätellä, olen hulluna puuroon. Syön puuroa eri muodoissa joka ikinen aamu. Suuri huolenaiheeni tänne saapuessani oli, löytyisikö täältä aamupuuron korvaajaa. Olin vähällä jopa raahata omat puurohiutaleet toiselle puolelle maailmaa, mutta luojan kiitos tajusin jättää ne Suomeen. Puurohiutaleita täältä nimittäin löytyy: lähinnä makeita pikakaurahiutaleita aina hunajaisesta vaniljan kautta marjaisen makuiseen puuroon. Onneksi löytyy myös niitä aitoja yksinkertaisia isoja kaurahiutaleita, joista voi loihtia hieman ravinteikkaampia aamiaisia herkkupuuromössön sijaan. Sen lisäksi olen löytänyt riisihiutaleita taltuttamaan pahimman riisipuurohimon: puuroriisiä täällä nimittäin ei myydä. Kerran testasin kuitenkin riisipuuron tekoa risottoriisistä, ja onnekseni se toimi ihan puuroriisin tapaan. Nam! Uusin löydökseni oli mannasuurimopaketti. Mannaryynejä ilmeisesti myydään ihan perus supermarkettien terveysruokaosastolla: sitä käytetään täällä lähinnä leivonnassa korvaamaan perinteisempiä jauhoja. Suomessa mannapuuro on lempparipuuroani, joten oli ihan huippua saada sitä pitkästä aikaa.

 

Mannapuuroa ja mansikkaa ;)

Joulupuuroa syön ympäri vuoden

Aamupuuro ei vielä takaa riittävää hiilarinsaantia juoksijalle. Syön päivittäin paljon hedelmiä ja marjoja. Lisäksi olen yrittänyt lisätä varovasti pieniä määriä pastaa, riisiä ja leipää päivittäiseen ruokavaliooni. Maha on ollut ihan tyytyväinen tähän pieneen muutokseen. Olen myös oppinut syömään bataattia, joka on Australiassa tosi suosittu hiilarinlähde.

Australia on opettanut minut käyttämään värejä ruuanlaitossa. Vihannekset, hedelmät ja marjat ovat täällä pääasiassa hieman halvempia kuin Suomessa. Nautin lähestulkoon jokaisen aterian yhteydessä tuoreita vihanneksia: porkkanaa, papuja, parsakaalia ja kurpitsaa. Parsa on uusi lempparini!! Niin tajuttoman hyvää pääruuan kylkiäisenä :)

Hedelmiä ja marjoja syön välipalaksi sellaisenaan tai puuron seassa päivittäin, ja olen jopa oppinut syömään niitä leivän päällä! Makeanhimon iskiessä pilkon yleensä ison läjän hedelmiä kulhoon ja lorautan kunnon annoksen hunajaa sekaan. Tuoreita marjoja en Suomessa marjakautta lukuunottamatta juurikaan osta, mutta täällä mansikoita myydään ympäri vuoden - ja halvalla (n. 0,7-1,5 € / 250 g rasia). Niitä syön siis lähes joka päivä eri muodoissa: puurossa, maidon kanssa, leivän päällä tai sellaisenaan. Eivät ne maultaan suomalaisia mansikoita tietenkään voita, mutta menevät paremman puutteessa :) Marjakausi on täällä vielä edessä, joten mansikatkin muuttuvat päivä päivältä makeammiksi.

Hunaja, hedelmät ja marjat toimivat leivän päällä ihan mahtavasti!

Suomessa syön oikeastaan pääasiassa erilaisia salaatteja ja keittoja - niin täälläkin. Pitää kuitenkin muistaa tehdä salaateista riittävän ravinteikkaita ja lisätä niihin proteiinia ja hiilareita. Muussa tapauksessa salaatti jää helposti juoksua ajatellen liian kevyeksi ateriaksi.

Olen yrittänyt lisätä salaatteihin pastaa tai riisiä täyttämään juoksussa tarvittavat hiilarivarastot

Huomioita täkäläisestä ruokakulttuurista

Kun matkustan vieraaseen maahan, ajatukseni ruuan suhteen on "maassa maan tavalla". En kuitenkaan halua syödä puolta vuotta australialaisille tyypillistä melko epäterveellistä ruokaa, siksi valmistan omat ruokani. Tässä muutamia huomioita australialaisesta ruokakulttuurista:

Kaupan lihatiski australialaiseen tapaan: wallabin- ja kengurunlihaa useassa eri muodossa

• Rasvaa!!! Kampuksen opiskelijaravintolan annokset ovat valtavia ja epäterveellisiä. Jokaisen ruuan kylkiäisenä tarjotaan ranskalaisia tai paistettua riisiä. Rasvaa käytetään ruuanlaitossa reippaasti

• BBQ! Australialaiset tykkäävät myös BBQ-ruuasta, mikä tavallisesti rajoittuu rasvaisiin makkaroihin, paistettuun sipuliin ja pekonisiivuihin, jotka "nautitaan" valkoisen leivän välissä. Itse pidän grilliruuasta vihannesten, kanan, vartaiden ja herkkusienien muodossa, joten tämä BBQ-kulttuuri ei ihan meikäläisen makunystyröitä hivele.

Tyypillinen BBQ-annos

• Leipä. Australialaiset syövät muutenkin paljon valkoista leipää. Sandwichit tuntuvat olevan tyypillisin lounas. Ruisleivästä ei arvatenkaan ole tietoakaan. Itse en muutenkaan juuri syö leipää, mutta kunnon ruisleipää tekee aina silloin tällöin mieli. Koitin kuvailla luokkalaisilleni suomalaista ruisleipää, ja yksi heistä hankki minulle ison kasan "dark rye breadia" - tumminta leipää, mitä täältä kai voi löytää. Ei lähelläkään suomalaista ruisleipää tosin: pikemminkin jotain ruispaahtiksen tapaista. Jos mieleni tekee leipää, syön tavallisesti sitä, tai sitten rusinaleipää. Olen myös oppinut hyvin epäsuomalaiseen tapaan latomaan leivän päälle kaikkea makeaa suolaisen sijaan: lähinnä hunajaa ja marjoja tai hedelmiä. Hyvä tapa saada lisähiilareita :)

"Dark rye bread"

• Detox-vesi on täällä "the thing". Vähintään joka toisella tytöllä on joka luennolla mukanaan "supertrendikäs" läpinäkyvä detox-vesipullo, jotta kaikki varmasti huomaavat vedessä lilluvat kurkkulohkot tai appelsiininpalaset. Suomessa en ollut moisesta kuullutkaan. Idea on yksinkertainen: veden joukkoon pilkotaan erilaisia vihanneksia, hedelmiä ja marjoja, jotka kuulemma tekevät vedestä superterveellistä. Eri "mausteilla" on eri vaikutuksia elimistön eri toimintoihin esim. aineenvaihduntaan. Itse en usko detox-veden terveysvaikutuksiin, mutta pilkotut mansikat ja omenat saavat hanaveden maistumaan paremmalta. Niinpä joskus itsekin kiikutan mukanani detox-vesipulloa.

• Herkkukahvit. Kahviloista saa joko epäterveellisiä erikoiskahveja tai sitten todella tummaa kahvia ilman maitoa. Suomalaiseen tapaan valmistettua pannukahvia ei kahviloissa tarjoilla. Ostimme muutaman muun eurooppalaisen vaihtarin kanssa kampukselle kunnon kahvinkeittimen, jotta voimme nauttia aamukahvistamme tuttuun tapaan pikakahvin sijaan. Suomalainen kahvi on hyvää, mutta näistä kahviloista löytyy niin ihania erikoiskahveja, että joskus sorrun ostamaan niitäkin. Varsinaisia sokeripommeja ne tosin ovat: menevät hyvin jälkkäristä. Flat white on vielä latteakin maitopitoisempi perinteinen australialainen kahvi, jota saa kaikkialta. Coffee Republicin herkkukahvit ovat paheeni: erilaisia makuja löytyy laidasta laitaan ja kaikkia on tietysti pakko kokeilla!

Kahvilakulttuuri on niin ihanaa! Miksei Suomessa näistä herkuista ja tästä tunnelmasta voi nauttia samaan hintaan?

• Suklaa. Ylivoimaisesti suurin paheeni ruuan suhteen Suomessa on irtokarkit. Ostan niitä joka viikko. Täkäläinen karkkivalikoima on niin surkea, että on pitänyt löytää jotain muuta korvaamaan hirmuinen sokerinhimoni. Olenkin valitettavasti valinnut karkin korvikkeeksi jopa entistäkin pahemman vaihtoehdon: suklaan. Täällä pieniä 15 gramman suklaapatukoita on tarjolla joka paikassa, ja sorrun ostamaan niitä melkein joka kerta kauppareissulla. Olen nyt ennen maratonia yrittänyt olla ostamatta suklaata lainkaan ja onnistunutkin siinä jo huikean kahden viikon ajan.

• Merenelävät. "Seafood" on jotain niin tasmanialaista, eikä rajoitu pelkkään kalaan. Ravintoloiden ruokalistat pursuavat erilaisia mereneläviä aina jättiläiskatkaravuista erikoisten simpukoiden kautta ostereihin. Ja se fish 'n chips. Luulin sen olevan brittiläinen keksintö, mutta suurin osa tasmanialaisista ravintoloista tuntuu olevan nimenomaan fish 'n chips -rafloja. Kala on mieleeni keiton muodossa - pidän myös kirjolohesta ja katkaravuista. Simpukat ja mustekalat jätän kuitenkin mielelläni rauhaan. Not my thing.

Kaverini simpukkakokkailua. Kallista puuhaa, eikä edes kovin maittavaa!

• Konjak! Siis miksen ole kuullut tästä Suomessa? Konjak-tuotteita ei taida edes löytyä suomalaisten ruokakauppojen hyllyltä. Pienen googlettelun avulla selvitin, että konjak on aasialainen ruoka-aine, jota valmistetaan jostain ihmeen aasialaisesta pökkövehkakasvista. Konjakista valmistetaan riisin ja pastan korvaavaa "feikkipastaa ja -riisiä", joka ei sisällä juuri lainkaan kaloreita, mutta runsaasti kuituja. Testasin tätä konjak-riisiä huvin vuoksi risotossa, ja lopputulos oli erittäin hyvä! Koostumus ehkä vähän niljakkaampi kuin oikeassa riisissä, mutta maku oli loistava. Ja mahani piti tästä paljon enemmän kuin tavallisesta riisistä. Luulisi, että Suomessakin olisi kysyntää tällaiselle gluteenittomalle laihdutusruualle. Juoksijalle konjak on tosin tyhjän ravintosisältönsä takia melko turha tuote.

Tällaista risottoa sain aikaan konjak-riisistä. Oli muuten hyvää!!!

Nyt tuli kirjoitettua kyllä juoksemisen kannalta todella epätarkoituksenmukainen postaus. Tähän piti vielä sisällyttää ajatuksia palautteluvaiheen ravinnosta, mutta taidan jättää ensi kertaan - muuten tulee ylipitkä postaus. Päätetään siis tämä kirjoitus näihin ruokatunnelmiin :)