Tavoitteena tavoitteiden hylkääminen?

Maraton lähestyy! Päätin kirjoitella vähän sekavia ajatuksia liittyen Müncheniin asettamiini tavoitteisiin. Ajatukset tosiaan tuntuvat poukkoilevan vähän sinne tänne, ehkä saan ne kirjoittamalla jonkinlaiseen järjestykseen.

Olenkin jo kertonut, kuinka juoksu on viime aikoina tuntunut vähän vaikealta, jalat raskailta ja sykkeet korkeilta. Kuntoni on selvästi laskenut sitten viime vuoden. Sen huomaa paitsi treenistatistiikasta (sykkeet korkeammalla kuin viime vuonna samanvauhtisilla lenkeillä) myös fiiliksestä lenkeillä. Erityisesti vauhtikestävyystreenit ovat tuntuneet jaloissa tosi kovilta ja pitkien lenkkien jäljiltä koko kroppa on todella rikki. Palautuminen kestää kauan ja kilometrimäärät ovat auttamatta jääneet viime vuodesta.

Syitäkin tähän pohdin jo jokin aika sitten - kirjoituksen löydät täältä. Olen yksinkertaisesti treenannut aivan väärin. En ole pitänyt huolta peruskestävyydestäni vaan olettanut, että se pysyy yllä, ja voin vetää vähän kovempia treenejä niiden "tyhjien" kilometrien - eli kevyiden lenkkien - sijaan. Olen ihan tietoisesti nostanut lenkkivauhtiani, mutten ole tajunnut, etten ole vielä valmis niin koviin vauhteihin. En myöskään sitä, että kevyettäkin treeniä pitää treeniviikkoon sisältyä. Myös ns. peruskestävyyslenkkini ovat olleet liian kovia - sykkeet nousseet liian korkealle ja palautuminen ollut hidasta.

Olen myös jollain tavalla vähän hellittänyt sitä tiukkapipoista otettani, joka mulla viime vuonna Australiassa treenaamisen kanssa oli. Noudatin esimerkiksi valmistautumisvinkkejä maratonille todella oppikirjamaisesti. Erityisesti tämä näkyi syömisessäni, jonka suhteen olin erittäin kurinalainen ja tarkka. En herkutellut, juonut kofeiinia tai alkoholia lainkaan. Laskin tarkkaan, että saan varmasti juuri oikean verran hiilareita ja proteiinia ja tarpeeksi niukasti rasvaa. Elämäni Ausseissa oli jotenkin aika leppoisaa. Olin oman arkeni herra - oli mulla tietysti kavereitakin, mutta enimmäkseen viihdyin yksin ja keskityin treenaamiseen ja opiskeluun. Suomessa elämä on ainakin tuplasti stressaavampaa. Maratoniin valmistautuminenkin on käynyt vähän niinkuin siinä kaiken muun sivussa.  Painokin on viime vuodesta noussut muutaman kilon, mikä osaltaan vaikuttaa juoksun keveyteen. Kaikki viittaa siihen, että kuntoni on vähän repsahtanut. Valmistautumiseni maratoniin tällä kertaa on yksinkertaisesti riittämätön.

Riittämätön? Riittämätön mihin? Riittämätön maratonin juoksemiseen? Tuskinpa sentään. Ja maratoniahan minä olen menossa juoksemaan: reissun päätarkoituksena on juosta 42,2 kilometriä, ei juosta vaikkapa 3 tuntia 36 minuuttia. Tiedän pystyväni tälläkin kunnolla juoksemaan maratonin. Mutta miksen voi vain tyytyä siihen? Miksi päässäni kaikuu sana "riittämätön", vaikka kaiken järjen mukaan 42,2 kilometrin juoksu on saavutettavissa?

Taas olen saman ongelman edessä: vaadin itseltäni aivan liikaa. Jossain sisälläni huutaa se kunnianhimoinen jatkuvasti ennätyksiään parantanut ja itsensä ylittänyt aloitteleva juoksija, joka olin vuosi sitten. Se juoksija oli tottunut huimaan kehitykseen ja parannukseen: sen juoksijan elämään ei muuta juuri mahtunutkaan kuin juoksu ja maratoniin treenaaminen. Nyt olen kuitenkin erilainen. Kulunut vuosi on ollut tosi erilainen - siihen on mahtunut niin paljon kaikkea muutakin kuin juoksua. Ylä- ja alamäkiä. Ei enää pelkästään sitä samaa juoksun ja kehityksen huumaa, jota pari ensimmäistä juoksuvuottani oli. Elämäni muutenkin on muuttunut siitä ajasta, kun asuin yksin ja keskityin pelkkään itseeni ja juoksuharrastukseeni. Nykyiseen elämääni kuuluu mm. enemmän opiskelua, avomies, töitä ja kummityttö. Muu elämä vie paljon aikaa, ja toisaalta ihan hyvä niin. Pitäähän elämään muutakin kuulua kuin pelkkä harrastus.

Eilen kävin juoksemassa kevyen lenkin. En seurannut lainkaan vauhtiani tai sykkeitäni: juoksin ja nautin siitä. Keskityin pelkkään juoksemiseen ja saavutin sellaisen juoksuflown, johon en ole yltänyt pitkään aikaan. Unohdin juoksevani. Askel tuntui kevyeltä ja juoksu mukavalta. Juoksin siihen saakka, kunnes juoksu ei enää ollut kevyttä: sitten lopetin ja kävelin kotiin. En yrittänyt juosta väkisin vaan juoksin pelkästä rakkaudesta juoksuun. Näitä lenkkejä on ollut aivan liian harvoin viime aikoina. Rupesin miettimään, olenko ikuinen suorittaja, jolle oman itsensä ylittäminen tarkoittaa aina tiettyä aikaa, matkaa tai vauhtia. Miksen enää nauti juoksusta tällä tavoin niin usein? Ainoat kiksit tulevat siitä, kun nipistän ennätyksestäni pari minuuttia tai juoksen tonnin vetoja ennätysvauhtiin. Tietysti on motivoivaa huomata kehittyvänsä, mutta eikö matkan pitäisi olla päämäärää tärkeämpi?

Ajatukseni ovat selkeästi lähteneet rönsyilemään suuntaan jos toiseen siitä, kun aloitin tämän kirjoituksen. Tarkoitushan oli miettiä tavoitteita Müncheniin. No, tämän "pienen" alustuksen jälkeen heitän itselleni tavoitteen - oikeastaan haasteen - Müncheniin: juosta sitä vauhtia, mikä tuntuu hyvältä. Tunnen itseni sen verran hyvin, että tämä tavoite on mulle vaikea. Kisatilanteessa käyn pääni sisällä taistelua itseni kanssa: siellä juoksee kaksi Katjua numerolaput rinnassaan ja kilpailevat siitä, juostako väkisin ennätysvauhtia vai fiksusti kevyempää vauhtia, jolla varmasti pääsisi ainakin perille. Toisin sanoen olen jonkinsorttinen kaikki tai ei mitään -persoona: ennätysjuoksu tai pettymys omaan suoritukseen.

Miksen voisi olla tyytyväinen siihen, että (jos) ylipäätään pääsen maratonilta maaliin? 42 kilometrin juokseminen ei ole helppoa tai siinä onnistuminen itsestään selvää. En usko, että maaliviivalla tulee pettynyt fiilis - oli se aika sitten 3:35, 3:50 tai vaikka 4:20. Maaliin selviäminen on jo itsessään saavutus - tietyn ajan saavuttaminen vaan plussaa ja hienosäätöä. En myöskään usko olevani yhtään sen tyytyväisempi 3:45 alitukseen kuin kymmenen minuuttia huonompaan aikaan - miksi siis yrittää väkisin juosta kovempaa kuin mihin tällä hetkellä pystyn?

Miksi kisatilannetta ei voi ottaa ikinä iisisti?

Tavoitteena siis juosta ilman aikatavoitetta? Taas itseäni toistaen totean tuntevani itseni kuitenkin sen verran hyvin, etten usko pystyväni tuohon. Pakko olla jokin tavoitevauhti ja suunnitelma, jonka mukaan lähden 42 kilometriä kaatamaan - muuten vauhdinjako menee helposti pieleen. Toisaalta tuntuisi hölmöltä lähteä hölköttelemään sattumanvaraista kevyttä vauhtia. Olenkin miettinyt lähteväni juoksemaan n. 11,3 km/h (5:20 min/km) vauhtia, jota muutan suuntaan tai toiseen tarpeen mukaan matkan aikana. Kaikista hirveintä olisi hyytyä kesken matkan. Päätavoite olisi siis päästä juosten maaliin.

Periaatteessa siis haastan itseni olemaan tyytyväinen mihin tahansa aikaan. Käytännössä lähden kuitenkin tavoittelemaan 3:45 alitusta. Tällä hetkellä itseluottamus maratonin suhteen on kuitenkin melko matalalla, saapa nähdä, kuinka käy. Jos ja (toivottavasti) kun ylitän maaliviivan, olen jo ylittänyt itseni.

Unenlahjoja etsimässä

Kuva täältä

Olen kova stressaamaan asioista. Stressaan helposti silloin, kun on liikaa tekemistä. En kuitenkaan osaa olla tekemättä mitään, joten tungen kalenterini täyteen ohjelmaa. Lopputuloksena on kierre, josta en pääse eroon: kalenteriini ei mahdu lainkaan lepohetkiä, vaan aina pitää olla menossa, aivoni raksuttavat jatkuvasti ja käyn ns. ylikierroksilla.

Stressi vaikuttaa ennen kaikkea uneeni. Mulle on muutenkin suotu tosi heikot unenlahjat, herään helposti valoon ja ääneen ja herättyäni mun on tosi vaikea saada enää unta. Olen myös huono nukahtamaan. Runsas kofeiinimäärä varmasti vaikuttaa asiaan - olen kahvin ja Pepsi maxin suurkuluttaja. Myös stressi tai jännitys vaikuttaa yöuniini merkittävästi.

Kuluneen viikon aikana univaikeuteni ovat lisääntyneet. Sain kolmen viikon sijaisuuden, joka alkoi viime viikolla. Pidän tulevasta työstäni, ja oman alan hommat motivoivat paljon enemmän kuin kaupanalan kesätyöt, joita olen tehnyt jo monta vuotta. Samalla ne kuitenkin myös aiheuttavat paljon enemmän stressiä, sillä haluan tehdä asiat mahdollisimman hyvin: suunnitella tunnit huolellisesti ja onnistua opettamisessa niin hyvin kuin mahdollista. Nyt alkuun olen ehkä jännittänytkin uutta työtäni sen verran, ettei nukkumisesta ole tullut oikein mitään. Viimeisen viikon aikana olen nukkunut keskimäärin n. 7 tuntia yössä, mikä on ainakin itselleni pidemmän päälle aivan liian vähän.

Kuva täältä

Viimeiset kaksi yötä olen nukkunut ihan erityisen huonosti. Molempina unta on tullut n. 6 tuntia, ja molempia huonosti nukuttuja öitä on seurannut pitkä päivä täynnä kiireitä ilman minkäänlaisia hengähdystaukoja (tämän takia myös blogin kirjoittaminen on taas jäänyt harmillisen vähäiseksi).

Huonosti nukutut yöt vaikuttavat oleellisesti myös juoksuvireeseen. Tänään lähdin aika rankan työpäivän päätteeksi lenkille. Aavistelin pahaa jo ennen lenkkiä. Jalat tuntuivat painavan, vaikka olinkin fyysisesti lepäillyt edellisen päivän. Koko kroppa tuntui väsyneeltä ja jotenkin heikolta. 70 minuutin lenkiltä matkaa kertyi 13,14 km. 5:20 min/km vauhti sinänsä on itselleni ihan reipasta, mutta sen ylläpitäminen tuntui tosi vaikealta ja olin lenkin päätteeksi paljon väsyneempi kuin normaalisti.

Jalat eivät ole tietenkään palautuneet vielä ihan täysin sunnuntain pitkältä lenkiltä, mutta huonot yöunet vaan hidastavat palautumista. Koko kroppa tarvitsee unta. Palautuminenkin tehostuisi, kun saisi nukuttua kunnolla. Etenkin nyt, kun maraton lähestyy ja opiskelut taas alkavat, on aika laittaa asioita tärkeysjärjestykseen ja panostaa uneen. Kofeiiniriippuvuudesta on opettajanhuoneessa vaikea päästä eroon, mutta yritän ainakin vähentää kahvin juontia. Ruudun tuijottaminen iltaisin myös hidastaa nukahtamista. Ravintokin vaikuttaa unen laatuun - siihen pitäisi kiinnittää muutenkin huomiota. Alan varmaan suosia tässä syksyn tullen iltalenkkejä (ihan opiskelujenkin takia), mitkä osaltaan myös helpottavat nukahtamista.

Tärkeintä olisi kuitenkin oppia olla stressaamatta asioista. Tiedossa on aika paha opiskeluvuosi täynnä kursseja ja paljon lukemista, sillä aloitan äikän pitkän sivuaineen. Tunnelin päähän ilmestyi tänään kuitenkin pieni valonpilkahdus, kun sain vihdoinkin lausunnon keväällä jättämästäni kandista. Kyllä tämä tästä vielä :)

Mitä uni merkitsee sinulle? Mitkä seikat vaikuttavat uneesi? Mitkä ovat vinkkisi hyvään uneen?

Puolikkaaseen valmistautuminen?

Turhaan luulin, että kiireet alkaisivat helpottaa toukokuussa. Muutto rupee olemaan vasta nyt "valmis", kun saatiin vihdoinkin Matiaksenkin kamat raahattua uuteen kämppään. Kandiesittelyn palautteen perusteella hiomista riittää, ja perfektionistina aion tietenkin ottaa kaikki mahdolliset parannusehdotukset huomioon ja muokata siitä mahdollisimman hyvän kesäkuun alun palautuspäivään mennessä. Lisäksi työt ovat pitäneet kiireisenä ja niiden suhteen ei ainakaan helpota toukokuussa. Kiirettä siis pitää yhä edelleen. Senpä takia blogimaailma on jälleen jäänyt toissijaiseksi, mikä harmittaa suuresti ihan oman treenaamisen seuraamisen sekä motivaation kannalta. Toivon mukaan viimeistään kandin palautuspäivän jälkeen tää hullunmylly rupee helpottamaan.

Näissä tunnelmissa on huhti- ja toukokuu vierähtänyt

Olisin tosiaan kaivannut blogimaailman neuvoja kuluneen kuukauden aikana, sillä takana on puolikkaaseen valmistava harjoitusjakso. Olen tottunut treenaamaan kokonaiseen maratoniin, joten kunnon perehtyminen muiden bloggaajien puolikasvalmisteluihin olisi ollut enemmän kuin hyväksi! Maratoniin valmistautuva juoksija löytää kyllä runsaasti ohjeita treenaamiseensa ihan vaan googlettamalla, mutta puolikkaalle tähtäävä ei ole yhtä onnekas. Löytämäni ohjeet puolikkaalle eivät ole yhtä spesifejä, joten olen päättänyt soveltaa maratontreeniohjelmaani "maalaisjärjen" mukaan.

Kirjoittelinkin tuossa jokin aika sitten, että olen lisännyt treeniohjelmaani huomattavasti vauhti- ja maksimikestävyystreenejä ja vastaavasti vähentänyt hitaita hölkkiä. Puolet lyhyemmällä matkalla on varaa mennä kovempaa - siksi kovemman vauhdin harjoittelu on perusteltua. Puolikkaalla tarvitaan kokonaista maratonia enemmän voimaa ja vauhtikestävyyttä - niihin olen siis panostanut. Olen vetänyt vähintään kerran viikossa vetotreenin. Lisäksi olen vetänyt reippaita peruskestävyyslenkkejä ja lyhentänyt pitkien lenkkieni pituutta mutta nostanut niiden vauhtia. Treeniviikkoni perusrunko on ollut suunnilleen seuraavanlainen:

- 1-2 vetoharjoitusta
- 1-2 reipasta peruskestävyyslenkkiä (45-75 min)
- 1-2 kevyttä / peruskestävyyslenkkiä (30-60 min)
- 1 pitkä lenkki (90-120 min)
--> yhteensä 4-5 juoksuharjoitusta (n. 50-70 km)
- pieniä lihaskuntoharjoituksia
- loikka-/salitreeni
- väh. 1 palauttelutreeni esim. kävely/vesijuoksu/hidas hölkkä

Siinä siis rautalankamalli treenaamisestani. Maratonia varten treenaamista pitää vähentää hyvissä ajoin - jo kolme viikkoa ennen kisapäivää. Mitenkäs sitten puolikkaan kanssa? Puolikas ei vaadi ihan niin pitkää palautteluvaihetta: viimeisen parin viikon aikana treenaamista voi vähentää hieman, viimeiset kovat ja pitkät treenit kannattaa tehdä jo viimeistään tokavikalla viikolla ja vikalla viikolla antaa kropan palautua ja tehdä vain muutama, kevyt treeni. Kuten kokonaiseenkin maratoniin valmistautuessa myös ennen puolikasta voi vikalla viikolla enemminkin pilata tulevan kisan liiallisella treenaamisella kuin parantaa enää suoritustaan. Viimeisillä hetkillä ei ehdi enää kehittymään: täytyy vain luottaa pitkäjänteiseen treeniin ja uskaltaa levätä. Itse olen huomannut, että kunnon lepo kisaviikolla on tuottanut hyviä tuloksia ja jaloista on löytynyt paljon voimaa kisapäivänä. Samaa kaavaa aion noudattaa puolikkaan kohdalla, joten ensi viikon treeniohjelmani koostuu muutamasta kevyestä n. 45 minuutin lenkistä - ehkä pienillä kisavauhtisilla vauhtileikittelyosuuksilla. Tällä viikolla vähensin juoksuani jo jonkin verran edellisistä: juoksin yhteensä n. 40 km, tiputin VK- ja MK-treenit pois ja lyhensin viikon pitkää lenkkiäni 75 minuuttiin.

Metsäkävely ystävän kanssa on palauttelevaa treeniä parhaimmillaan :)

No mites sitten on tankkauksen laita? Ihan yleisesti voin sanoa, että olen syönyt kuluneella treenijaksolla paljon enemmän kuin ennen, ja vähän painoakin on kertynyt. Uskon sen kuitenkin olevan vain hyväksi, sillä olen tehnyt paljon enemmän lihaksia kuormittavaa treeniä, joten kroppani tarvitseekin energiaa ja etenkin entistä enemmän proteiinia. Myös (pääasiassa hyvälaatuista) rasvaa on tullut syötyä melko runsaasti, mutta sekin on vain hyvä asia matalaa rasvaprosenttiani ajatellen. Tuntuu, että kropassa on paljon enemmän voimaa, kun se saa runsaasti energiaa. Mutta entäpä ennen kisoja? Ennen maratonia olen tehnyt aina kunnon kolmen päivän hiilaritankkauksen, jonka aikana olen vetänyt jäätävät hiilariöverit ja täyttänyt glykogeenivarastoni (tyypillinen hiilaritankkausruokapäiväkirjani löytyy täältä). Luin kuitenkin, ettei puolikkaalle ole tarpeen suorittaa samanlaista tankkausta - pienikin hiilarilisäys tyypilliseen ruokavalioon muutaman päivän ajan ennen kisapäivää riittää. Ja tavalliseen ruokavalioon on syytä palata kisaa edeltävänä päivänä. Todennäköisesti noudatan tätä ohjetta, vaikka kunnon hiilaritankkaus onkin kokonaisella maratonilla johtanut hyviin tuloksiin.

Olen syönyt viime aikoina monipuolisemmin ja runsaammin: risotto on tällä hetkellä esimerkki tyypillisestä päivällisestäni

Puolikas on kuitenkin niiiiiiin täysin eri matka kuin kokonainen maraton. 21 kilometrin taittaminen ei vaadi jättiläismäisiä glykogeenivarastoja tai pitkän kaavan tankkaussuunnitelmaa kisapäivälle. Maratonin puolivälissä olen joka kerta miettinyt, miten helppoa olisi lopettaa juokseminen tähän. Eihän se tietenkään ole sama asia, kun lähtee juoksemaan "vain" puolikasta: silloin toki juostaankin kovempaa ja ollaan 21 kilometrin kohdalla jo piipussa. Maratonissa tämän jälkeen juostaan vielä toinen samanmoinen matka, joten voimia täytyy säästellä. Vauhti saa puolikkaalla olla siis huomattavasti kovempi, mikä saattaa tehdä kisasta jopa maratonia vaikeamman.





HCR on tosiaan jo ensi viikon lauantaina - siis kuuden päivän päästä!!! Jännityksellä odotan, kuinka käy. Niin ja kovasti jännitän kisapäivän tankkausta, sillä olen tottunut aamulähtöihin, mutta HCR starttaa iltapäivällä. Kuinka siis syödä ennen lähtöä, jotta herkkä vatsani toimii kisassa??? Sitä pähkäilen vielä ennen lauantaita. Miten itse valmistaudut puolikkaalle? Onko sulla jakaa vinkkejä? Otatko osaa Helsinki City Runiin?

Treeniviikko 10: Menikö se jo? Huomenna 42,2 km???

Viime hetken tunnelmia sekä miniviikkokatsaus Melbournesta! "Treeniviikko" 10 on nyt siis ohi ja huomenna koittaa se päivä, jota ajatellen on nyt painettu kymmenen viikkoa. Jotenkin en edes ole ehtinyt ajatella koko maratonia. Henkinen valmistautuminen on kiireiden takia jäänyt olemattomaksi. Ehkä lähtöviivalla tajuan, mitä oon tekemässä.

Tämän viikon treenit jäivät vähäisemmiksi mitä olin alun perin suunnitellut. Päädyin tähän kiireisen aikataulun sekä kipeiden lihasten takia. Juoksin maanantaina tunnin lenkin kevyellä, reilun 10 km tuntivauhdilla, ja tänään Melbournen ihanissa puistomaisemissa 40 minuutin superkevyen lenkin alle 10 km/h. Tarkempia lukemia en nyt tässä vaiheessa saa kaivettua mistään, eikä se ole tarkoituksenmukaistakaan.

Kevyttä aamulenkkeilyä Melbournen keskustan aivan ihanissa puistomaisemissa 

Alkuviikosta vielä painavat ja kipeät jalat tuntuivat tänään neljän lepopäivän jälkeen huomattavasti kevyemmiltä, vaikka retkipatjalla nukkuminen ja monen tunnin vaellukset eivät niille hyvää tehneetkään. Tunnen kuitenkin olevani ihan ok kunnossa. En tiedä, riittääkö se tavoitteeni saavuttamiseen. Jotenkin olen ollut kuluneen viikon aikana henkisesti niin kaukana maratonista, etten ole saanut prosessoitua koko suoritusta. Olen niin sanotusti hieman hukassa.

Yksi asia on varmaa: tankattu ainakin on. Kolmen päivän armoton hiilaritankkaus on nyt takana, ja jaloissa ainakin tuntuu olevan puhtia. Muuhun en sitten olekaan oikeastaan keskittynyt. Kisareitin vilkaisin läpi. Se on melko tasainen muutamaa pientä mäkeä lukuun ottamatta. Haastavin osuus tulee todennäköisesti olemaan 15-30 kilometrin kohdalla, jolloin juostaan pitkää suoraa ensin yhteen suuntaan ja sitten takaisin. Varmasti turhauttavaa ja raskasta sekä henkisesti että fyysisesti.

Tänään kävin lähtöpaikalla hakemassa kisapakettini. Ostin siinä ohessa spontaanisti myös lenkkarit. Lähtöön on nyt kymmenen tuntia, mutten tunnu olevani valmistautunut kisaan lainkaan. Paniikki alkaa hiipiä hotellihuoneeseeni...

Kisaexpotunnelmia!

En ole vielä edes pakannut kamoja huomiseksi tai miettinyt aamun tarkkaa tankkaussuunnitelmaa. Unohdin ostaa kinesioteipin ja aurinkorasvan. En ole luonut soittolistaa, jonka tahtiin juosta, ladannut iPodiani tai sykemittariani, venytellyt kipeitä jalkojani enkä laatinut kunnollista vauhdinjakosuunnitelmaa. Apua, en ole valmis tähän!!!

Nyt on lopetettava kirjoittaminen ja aloitettava keskittyminen. Kunhan saan itseni kisapaikalle ajoissa juoksuvaatteissa ja jotain mahanpohjalla, olen jo päässyt pitkälle. Sen jälkeen on vain juostava.

Treeniviikko 6: Jarrua ja muutosta treeniohjelmaan

Kuudennen treeniviikon tunnelmista kirjoittelinkin jo viime viikolla. Ennen viime viikkoa treenaaminen olikin sujunut jo melkeinpä liian hyvin ollakseen totta: tiesin, ettei samanlainen kehitys ja motivaatio voisi jatkua loputtomiin. On ihan ok myöntää itselleen, ettei aina ensinnäkään huvita lähteä treenaamaan, ja toiseksi, ettei treeni aina yllä toivotulle tasolle. Kuudennen treeniviikon alussa jouduin kohtaamaan nämä ongelmat silmästä silmään.

Keskiviikon "epäonnistuneen", tai ehkä pikemminkin "heikon" VK-treenin jälkeen päätin muuttaa treeniohjelmaani kevyemmäksi. Enemmän lepoa, keskittymistä ja matalasykkeisiä treenejä. Loppuviikkooni kuuluikin yksi vähän kovempi treeni, yksi pitkä matalasykkeinen treeni ja kaksi lepopäivää.

Tässä siis kuudennen viikon treenit:

Maanantai:
PK 45 min, 8,22 km, keskisyke 155, maksimisyke 172, 10,95 km/h

Tiistai:
PK 75 min, 14,21 km, keskisyke 154, maksimisyke 168, 11,37 km/h

Keskiviikko:
VK 60 min, 11,73 km, keskisyke 162, maksimisyke 172, 11,73 km/h
VK-treenin alku- ja loppulämmöt 30 min, 5,02 km, keskisyke 140, maksimisyke 153, 10,04 km/h

Torstai:
lepo

Perjantai:
Pitkä kevyt PK 180 min, 30,10 km, keskisyke 144, maksimisyke 158, 10,03 km/h

Lauantai:
lepo

Sunnuntai:
PK 90 min + 6 x 3 min vedot, 17,34 km, keskisyke 157, maksimisyke 170, 11,55 km/h

Lisäksi 30 min pyöräilyä, 2 h venyttelyjä, 1 h lentopalloa sekä lihaskuntoa lenkkien jälkeen.

Kilometrisaldo: n. 87 km

Toi kilometrimäärä alkaa hipoa jo maksimilukemia. En ole tottunut normaalisti noin suuriin määriin, joten täytyy nyt vähän rauhoittua.

Kuudennen treeniviikon lenkkimaisemia

Vaikka päätinkin ottaa vähän iisimmin loppuviikosta, juoksin silti pisimmän lenkkini tähän mennessä (3 h): siitä nuo suuret kilometrimäärät. Tämä kolmen tunnin lenkki oli kuitenkin erilainen kuin se tyypillinen perjantain pitkä lenkkini: tällä kertaa yritin pitää sykkeet alle 145 koko lenkin ajan. Tämä onnistui vaihtelevasti, mutta loppua kohden sykkeet kohosivat väkisinkin jatkuvasti 150 tuntumaan. Silti keskisyke 144, joten tavoitteeseen päästiin. Noin hitaan vauhdin ylläpitäminen osoittautui tosin hirveän vaikeaksi. Piti oikein keskittyä, jotta sykkeet pysyivät alhaalla. Välillä, kun ajatukseni lähtivät harhailemaan minne sattuu, vauhti nousi ja sykkeet karkasivat. Tästä voi kai päätellä, että "mukava" juoksuvauhti ei aina olekaan se kaikista hitain mahdollinen?

Keskiviikon VK-treenin jälkeen seuraavan treenin vähän korkeammilla sykkeillä vedinkin vasta sunnuntaina. Ja lepo oli tehnyt kyllä hyvää: juoksu tuntui taas kevyemmältä kuin alkuviikosta. Pieni edistysaskel jälleen myös vauhdissa - hyvä fiilis.

Sunnuntain lenkin päätteeksi jäin hetkeksi seuraamaan paikallisten junnujen futisliigaa

Kuudes treeniviikko opetti monia asioita. Aina ei voi mennä sata lasissa ja verenmaku suussa: lepopäivät ja kevyet treenit ovat osa treeniohjelmaa. Kehitys tapahtuu levossa!! Aina ei voi olla supermotivoitunut. Huono fiilis kannattaa kuitenkin tiedostaa. Jos ei millään huvita mennä lenkille (esim. kaatosateen takia, kuten tänään :)), ei kannata tehdä sitä väkisin, vaan pitää lepopäivä. Pitkäjänteisellä työllä hankittu peruskunto ei tuosta vain haihdu olemattomiin, vaikka joutuisikin lepäämään kesken treeniohjelman, Yksi ylimääräinen lepopäivä ei maailmaa kaada. Se, että pakottaa itsensä lenkille huonosta säästä, kipeästä olosta tms. riippumatta, taas saattaa kaataakin: tai ainakin laskea entisestään motivaatiota tai aiheuttaa uupumusta, sairastumisen, loukkaantumisen tai ylikunnon. Pitää muistaa nauttia siitä, mitä tekee!

Näillä sanoilla koitan kai perustella itselleni ratkaisuani jättää tälle päivälle suunniteltu PK-lenkki väliin sateen takia. Vähän syyllinen olo tässä tosin tulee jos pidän jälleen lepopäivän, kun en loppuviikostakaan pääse treenaamaan, mutta olkoon tämä viikko nyt sitten vähän iisimpi. Tavoitteena vähintään kolme treeniä tälle viikolle: huomisen VK (mahdollisesti vähän uudessa muodossa tällä viikolla), torstain PK, perjantain hidas pitkä PK, ja mahdollisesti jokin lenkki viikonloppuna. Se on tosin niin täynnä ohjelmaa, että saa nyt nähdä...

Viime viikko oli niin lämmin, että opiskelutkin voi hoitaa ulkona bikineissä. Tasmanialaiseen tapaan sää kuitenkin vaihtelee päivittäin - tämän päivän sää: +9 astetta ja kaatosadetta...

Maratoniin on kuitenkin vielä neljä pitkää treeniviikkoa jäljellä. Jos seitsemäs treeniviikko jää kovin vajaaksi, niin ei hätiä mitiä! Edes yksi heikompi treeniviikko ei maailmaa kaada - piisaa ainakin sitten motivaatiota seuraavalle viikolle! :)

Opettele olemaan armollinen itsellesi

Kulunut viikko täällä Tasmaniassa ei ole varsinaisesti mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Olen ollut jostain syystä tosi kiireinen ja stressaantunut jatkuvasti: tarkemmin ajatellen ilman varsinaista syytä. Joo, onhan mulla muutama essee tässä työn alla, minkä lisäksi pitäisi päivitellä kahta blogia, kirjoittaa pikku sanomalehtijuttua, ylläpitää sosiaalisia suhteita niin näihin ihmisiin täällä kuin myös koti-Suomeen, nähdä ja kokea asioita Tasmaniassa sekä treenata, totta kai. Kuulostaa sinänsä paljolta, mutta tähän olen tottunut: suoriutumaan kaikesta ohjelmasta, jonka olen väkisin tunkenut kalenteriini. Aikaa lepäämiseen ei vain ole, sillä kaikki aika tulee käyttää tehokkaasti, ja lepääminenhän ei ole tehokasta ajankäyttöä - right?

Tällä asenteella oon painanut läpi jollen koko elämäni niin ainakin muutaman viime vuoden siitä. Olen ikuinen kaikki tai ei mitään -tyyppinen suorittaja, joka näkee jokaisen hetken ja tilanteen mahdollisuutena jollekin hyödylliselle aktiviteetille. Aina välillä tulee kuitenkin niitä hetkiä, kun tehoja ei vain löydy suunniteltua määrää. Opiskelua varten varattu ilta, jonka aikana saa kirjoitettua esseetä vain vaivaiset 50 sanaa. Kovaksi treeniksi suunniteltu lenkki päivänä, jona jalat ovat kipeät ja voimattomat. Hauska, rentouttava päiväretki ystävien kanssa valvotun yön jälkeen väsyneenä ja mahdollisimman epäsosiaalisena. Kaikki edellä mainitut tilanteet ovat todellisia esimerkkejä kuluneesta viikostani. Ne, sekä monet muut vastaavanlaiset tilanteet yhteenlaskettuna saivat aikaan tänään pienoisen hermoromahduksen, kun palasin kotiin patikointiretkeltä Maria Islandilta viiden tunnin yöunien ja kofeiinin avulla 16 valvotun tunnin jälkeen illan ohjelmassa vielä opiskelua ja penkkiurheilua. Siinä uupumuksen ja kiukun kyyneleitä nieleskellessä päätin, että nyt on tehtävä jotain.

En varmasti ole ainut näiden asioiden kanssa silloin tällöin taisteleva. Syytän osaksi ilmiöstä nyky-yhteiskuntaa, jossa tehokas suoriutuminen ja menestyminen tuntuvat merkkaavan arvosi ihmisenä. Mitä enemmän teet, sitä parempi olet. Paljon, nopeasti, voimakkaasti, tehokkaasti - siinä tämän hetken arvostetut trendit. Jotkut ihmiset tosin nauttivat täydestä kalenterista ja siitä, että on jatkuvasti jotain tekemistä laidasta laitaan: itse kuulun tähän kastiin. Mutta missä menee mukavan kiireen ja stressin raja? Mitkä asiat ovat tärkeimpiä aktiivisen elämän keskiössä: mihin voin vaikuttaa pitääkseni stressiahdistuksen aisoissa kiireisen arjen keskellä?

1. Joustoa treeniohjelmaan

Jos olen merkinnyt kalenteriin pitkän lenkin perjantaille, pidän siitä yleensä kiinni väkisin, vaikka kaksin käsin. Vaikka veto olisi poissa tai jalat hapoilla edellisestä treenistä. Tämän sijaan pitäisi antaa itselleen lupa kuunnella omaa kroppaa ja muuttaa treeniohjelmaa mahdollisesti sen mukaan: vastaavasti kevyeksi suunnitellun treenin voi vaihtaa kovemmaksi, jos jalat sitä janoavat. Tällä viikolla treenaaminen on kuitenkin pitänyt minut järjissäni: välillä tuntuu, että pää räjähtää, kun yrittää puurtaa monta tuntia kouluhommia (joiden suhteen tunnun olevan itselleni aivan liian ankara täällä: kurssit läpäisisi vähemmälläkin työmäärällä). Fyysinen aherrus rentouttaa, nollaa aivot ja antaa muuta ajateltavaa - siitä on muodostunut minulle elintärkeä rutiini näiden parin vuoden aikana.

2. Ravinto on tärkeä, muttei kaikki kaikessa

Tämä ravinto aiheuttaa aina päänvaivaa. Sen vaikutus sekä treenaamiseeni että yleiseen olotilaani on valtava. Siksi minun onkin välillä tosi vaikea säädellä sitä "oikeaa" ravinnonsaantia: toisinaan yritän syödä mahdollisimman terveellisesti ja kiellän itseltäni kaikki herkut, sillä olen huomannut niiden huonon vaikutuksen juoksuuni. Tämä useimmiten päättyy jonkin ajan kuluttua armottomaan ylilyöntiin mässäilyn suhteen tai herkkujen korvaamiseen ylisuurella määrällä jotain terveellistä: ei hyvä. Jos taas en katso yhtään, mitä pistän suuhuni, saattaa ruokavalioni välillä estää koko treenaamisen tai aiheuttaa muuten pahaa oloa (herkkä vatsa, buu!). Tällä hetkellä ongelmanani on kofeiini: vasta tänään tajusin, kuinka paljon litkin kahvia ja light-kokiksia pitkin päivää. Ja sitten vielä ihmettelen, miksi kärsin univaikeuksista!! Pitäisi siis kuunnella kroppaa tässäkin asiassa: mikä on hyväksi ja mikä ei. Ja sallia itselleen myös herkuttelu aina silloin tällöin hetkinä, jolloin se ei pilaa treeniä. Olen yrittänyt pitää ruokapäiväkirjaa tässä pari viikkoa selvittääkseni, mikä ruokavaliossani oikein mättää. Tällä hetkellä näyttää siltä, että tasapaino on kaiken A ja O.

3. Lepo on osa treenaamista

Olen kärsinyt nyt viikon ajan univaikeuksista ja turhaan yrittänyt lievittää niitä melatoniinilla. Ei sitäkään saisi joka ilta napsia. Olen kai yrittänyt käyttää vuorokauteni mahdollisimman tehokkaasti hyväkseni lisäämällä tehokkaita työtunteja yöunien kustannuksella. Vaikutus olotilaani on valtava. Olen äreä, stressaantunut ja flunssainen. En tiedä, johtuvatko univaikeudet stressistä vai stressi univaikeuksista, mutta niiden välillä on kiistaton yhteys. Aivoni käyvät ylikierroksilla jatkuvasti: miettivät, mitä pitäisi tehdä tänään, huomenna, ylihuomenna, ensi viikolla, kuukauden päästä jne. Tässä hetkessä eläminen on tällä viikolla tuntunut erityisen hankalalta.

Levon ja unen tulisikin olla osa treeniohjelmaani. Kun tarkemmin ajattelee, niin miksipä ei: merkinnät "rentoutuminen, 2 h" ja "päikkärit, 1 h" näyttäisivät aika kivalta kalenterissani. Ihannetilannehan (= normaali tilanne) olisi, ettei lepohetkiä tarvitsisi suunnitella etukäteen, vaan ne kuuluisivat itsestäänselvyyksinä osaksi päivärytmiä. Mennyt viikko vain tuntuu osoittavan, että tällä hetkellä minun täytyy oikeasti järjestää kalenteriini tilaa rentoutumiselle, jotta siitä todella tulee osa arkipäivääni.

On aika kuunnella itseään, ja se alkaa nyt. Olen täällä puolella maailmaa vain puoli vuotta: en halua palaa loppuun sen aikana. Nauttiminen on nyt kaikkein tärkeintä: tavoitteena on nauttia sekä treenaamisesta että lepäämisestä. Ei mennä hampaat irvessä päivinä, joina ei huvita. Silloin on OK vain levätä. Sama koskee kouluhommia: kunhan ne aloittaa ajoissa, ei tarvitse stressata, jos jonain iltana leffa tai herkuttelu kavereiden kanssa tuntuu paremmalta vaihtoehdolta.

Maria Islandilta palattuani vedin syvään henkeä, söin suklaapatukan, join teetä, kuuntelin Coldplayta ja vedin parin tunnin päikkärit, joiden jälkeen nautin pari tuntia penkkiurheilusta, sylkäisin nämä ajatukseni sen enempää miettimättä tänne blogiini ja suuntasin takaisin nukkumaan. Herätyskello jääköön asettamatta huomiselle. Päivän opetus: älä ruoski itseäsi, sinäkin olet vain ihminen.