Still alive!

Hei vaan kaikille, piiitkästä aikaa! Blogi on ollut vaiti nyt jo pidemmän aikaa, mutta hengissä ollaan yhä!! Lähdin tosiaan tuossa marraskuun puolivälissä kiertelemään Uutta-Seelantia, Australiaa ja Thaimaata n. kuudeksi viikoksi, ja reissussa blogin kirjoittamisesta ei oikein tahtonut tulla mitään. Siispä päätin suosiolla jättää bloggaamisen hetkeksi ja aloittaa jälleen Suomeen palattuani. Juoksemistakin vähensin noina viikkoina - vähän niin kuin pakon sanelemana - mutten toki jättänyt rakasta harrastustani täysin.

Uutta-Seelantia kiertelin road tripin muodossa pari viikkoa, ja juokseminen osoittautui noiden viikkojen aikana hankalaksi esim. suihkun puutteen takia (yövyimme lähinnä autossa ja pääsimme suihkuun vain muutaman kerran). Tuli sielläkin kuitenkin juostua yhteensä kuusi lenkkiä: yksi tunnin lenkki Aucklandissa, pari polkulenkkiä kansallispuistoissa, joissa yövyimme, sekä muutama kevyt puolen tunnin lenkki pikku kaupungeissa ja Uuden-Seelannin maaseudulla. Kaikki lenkit olivat kuitenkin tosi kevyitä ja lähinnä maisemista nautiskelua! Uudessa-Seelannissa tuli myös patikoitua kiitettävästi, mikä osittain korvasi tuota vähäistä juoksutreeniä.

Seuraavaksi suuntasin muutamaksi päiväksi Sydneyyn, jossa vedin hirveässä helteessä pari lenkkiä: toinen 35 minuutin lenkki Oopperatalolle ja toinen tunnin lenkki Brightonin kaupunginosan rantaa pitkin. Sydneyssä kävelin joka päivä 12-20 km - isoa kaupunkia ihmetellessä kilometrejä kertyy kävellen huima määrä ihan huomaamatta :)

Sydneystä matkustin viikoksi trooppisen kuumaan Brisbaneen, jossa juokseminen tuntui jo liian tuskaiselta ajatukselta. Viikon aikana kävin tosin Noosassa, pienessä kansallispuistokaupungissa Sunshine Coastilla, jossa juoksin sateen yllätettyä pari lenkkiä - kauniissa Noosan kansallispuistossa tietenkin.

Viimeiset päiväni Australiassa vietin sen länsirannikon Perthissä, jossa juoksin yhden lenkin rantakaupunginosa Scarboroughin rannalla. Perthissäkin tuli tosin käveltyä paljon.

Australia tourin jälkeen vietin 8 päivää kuumassa Thaimaassa. Koh Lanta -saarella tuli juostua kolme reilun puolen tunnin kevyttä lenkkiä - kaikki lähinnä hiekkarannalla kuumasta ilmasta nautiskellen :)

Siinä siis marras-joulukuuni juoksut pähkinänkuoressa. Viimeiset viikot on tullut kyllä lähinnä nautiskeltua, ja olen jopa onnistunut välttämään itselleni tyypillisen stressaamisen tuon juoksemisen suhteen. Nämäkin lenkit ovat olleet todella kevyitä, enkä edes ajattele niitä varsinaisina treeneinä. Lähinnä ne ovat olleet juoksutuntuman ylläpitoa. Päätin, että kunnon treenaaminen saa alkaa taas tammikuun alussa!

Suomeen palasin 23.12. ja yllätyksekseni olen jo tottunut melko hyvin tähän kylmään säähän - ehkä upeat lumiset talvimaisemat ja ihana aurinko on auttanut tähän! Lumi tuo valoa ja "uusissa" maisemissa on ollut taas kiva juosta!!! Olen jo vetäissyt muutaman lenkin tämän viikon aikana - jopa -15 asteessa! Kun on ollut poissa puoli vuotta, oppii taas arvostamaan Suomea ja tajuaa, kuinka kaunista täällä on :)

Tässä siis pikaisia kuulumisiani. On kiva päästä taas elämään arkea pitkästä aikaa ja aloittamaan treenaaminen ja terveellinen elämä. Asettua aloilleen taas pitkästä aikaa. Kiertolaisen elämä on pidemmän päälle puuduttavaa :D Blogiakin tulee taas kirjoiteltua enemmän tulevaisuudessa. Oikein ihanaa uutta vuotta kaikille!!

Launcestonin lenkkipolut

Kuten joku vaihtoblogistani saattoikin jo lukea, jätin eilen Tasmanian taakseni ja otin suunnaksi Uuden-Seelannin. Tätä postausta siis viimeistelen tällä hetkellä Aucklandissa backpackers-hotellissa. Nyt, kun Launcestonin lenkkipolut ovat vielä tuoreessa muistissa, haluan vähän fiilistellä niitä: tulihan niitä tallattua tässä 4,5 kuukauden aikana ihan kiitettävästi - n. tuhannen kilsan verran! Tässä postauksessa siis muutamia lempparilenkkimaisemiani Launcestonista.

1. Yliopiston ympäristö

Kampusalueen lenkkipolkuja

Asuin kampuksella, joten lenkkini lähti aina liikkeelle yliopistoalueelta. Koko kampuksen kiertävä tie oli valitettavasti vain 1,5 km pitkä, mutta yliopiston ympäristö muuten oli oikein kivaa lenkkialuetta. Yliopisto sijaitsi joen varrella korkealla, joten maisemat olivat hulppeat. Erityisesti tykkäsin juosta auringonlaskun aikoihin (kunnes kuulin, että pahamaineiset lähiöt kampuksen ympärillä ovat pimeän tullen vaarallisia hah!), jolloin näkymät mäen päältä alas joelle olivat mahtavat. Tulen muutenkin kaipaamaan tasmanialaista taivasta. Sitä hetkeä, kun aurinko on juuri laskemassa ja kaikki muuttuu pinkiksi. Meillä Suomessa se on sininen hetki, täällä punainen.

Maisemia yliopiston lähettyviltä

2. Joki ja satama

Yliopistolta pääsi pariakin eri reittiä pitkin alas Launcestonin satamaan - molemmat reitit kulkivat joenvartta pitkin. Tunnelmallinen pikku satama ravintoloineen ja kahviloineen oli ehdoton lempipaikkani Launcestonissa. Lenkkeilin usein satama-alueella. Veden äärellä on jotenkin niin kiva juosta! Juuri ennen lähtöäni kaupunki sai vihdoin valmiiksi myös uuden jalkakäytävän, joka kulki joenvartta pitkin satamasta kohti toista kampusaluetta. Ehdin tosin juosta sitä pitkin vain kaksi kertaa ennen lähtöäni.

3. Cataract Gorge ja Trevallyn

Cataract Gorgen juoksumahdollisuuksista kerroinkin blogissani jo aikaisemmin. Jyrkät nousut ja rappuset eivät olleet ihan tarkoituksenmukaisia maratontreenini kannalta, mutta sittemmin löysin ihan Gorgen lähistöltä Trevallyn-nimisen alueen, jossa oli paljon polkujuoksemiseen sopivia polkuja. Tykästyin siihen kovasti! Harmi vaan, että löysin senkin vasta niin myöhään. Olisi saanut vähän vaihtelua treenaamiseen!

4. Puistot ja polut

Heritage Forest

Mitään ihan valtavan suuria puistoalueita ei Launcestonin kaltaisessa pikkukaupungissa ole yleensä tarjolla: itse juoksin lähinnä Heritage Forestissa, joka oli monipuolinen puisto aivan yliopiston tuntumassa: ei kuitenkaan mikään kovin iso. Kaupungin puistot olivat myös tosi kauniita, mutta pieniä. Polkualueita (en nyt keksi niille parempaakaan nimeä tähän hätään :D) Launcestonissa kuitenkin riitti - siis yksinkertaisesti Tasmanialaista "metsikköä" (= räteikköä/puskaa), jonka halki kulki polku. Näitä tykkäsin kyllä juosta! Ja näiden polkujen varrella usein törmäsi jos jonkinlaisiin elukoihin: bongasin lenkeillä ainakin wallabin ja nokkasiilin. Ja paljon hulluja lintuja! Kuulin, että jotkut niistä voivat pesimisaikaan jopa hyökätä ihmisten kimppuun.

 

Vaikka näitä lenkkimaisemia on kiva muistella ja Launcestonissa oli paljon kivoja polkuja, olin rehellisesti sanoen kyllästynyt niihin jo ennen maratoniani. Olin kolunnut kaikki mahdolliset reitit aivan loppuun. Kaipasin vaihtelua - ei motivoinut lähteä juoksemaan aina samoihin maisemiin. Tänään kävin lenkillä Aucklandissa ja ai että, matkaa taittui yli 11 kilometriä ihan huomaamatta, kun keskittyi vain ihastelemaan uusia maisemia. Sillä, missä juoksee, siis todellakin on merkitystä - ainakin omalla kohdallani. Juokseminen tuntui niin hyvältä ja mukavalta tänään. Pitkästä aikaa motivaatio oli korkealla ja askel tuntui kevyeltä :) Ihan hyvä siis päästä uusiin maisemiin, ja koti-Suomen lenkkipolut ovat kyllä yllättävän monipuolisia! Niitä on oppinut tällä reissulla arvostamaan :)

Aucklandin lenkkimaisemia - kaikki keskustan tuntumassa!

Huomenna alkaa parin viikon roadtrip ympäri Uutta-Seelantia, joten saa nähdä, tutustunko sen eri osiin juosten vai patikoiden. Blogi tosin vaikenee todennäköisesti taas hetkeksi!

Pari sanaa vaelluksen ihanuudesta ja katsaus loppuvuoteen

Tämä blogi on viime aikoina elänyt hiljaiseloa, ja syykin on selvä. Vikat viikot täällä Tasmaniassa sisältävät niin paljon muuta ohjelmaa, ettei juoksemiseen ole aikaa - saatikka sitten siitä kirjoittamiseen. Vähän harmittaa nämä heikot juoksuviikot ja samalla huolestuttaa, laskeeko kuntoni huomattavasti niiden aikana.

Korvaavaasta "treenistä" ei onneksi ole ainakaan pulaa. Aikaisin tiistaiaamuna lähdimme tanskalaisen kaverini Katrinen kanssa Cradle Mountainin kansallispuistoon vaellusretkelle. Vaelsimme tiistaina yhteensä n. 6-7 tuntia, vietimme yön pienessä mökissä ja vaelsimme keskiviikkona kolme tuntia takaisin lähtöpaikkaamme. Sieltä suuntasimme Walls of Jerusalemin kansallispuistoon, jonka lähistöllä vietimme seuraavan yön. Eilinen päivä hurahtikin Walls of Jerusalemissa patikoidessa.

Cradle Mountainilla nousun puolivälissä

Ennen reissun alkua ajattelin, että eihän vaeltamisesta voi olla millään läheskään juoksun korvaajaksi. Otin varuiksi jopa juoksukamat mukaan retkellemme ajatuksenani vetää pikku lenkki vaellusten välissä. Olin todella väärässä. Tiistain vaellusreittimme johti meidät korkean vuoren huipulle ja sieltä erittäin vaikeakulkuista polkua takaisin vuoren juurelle: matkaa kertyi n. 11 kilometriä. Sykemittaria en ottanut mukaan, mutta arviolta keskisykkeet pysyivät kuuden tunnin ajan 140 paikkeilla. Ja jalat - ai että. Arviolta 13 kilon rinkka teki matkasta vieläkin haastavampaa. Seuraavan päivän "vain" kolmen tunnin vaellus kulki jälleen ensin korkean vuoren kautta pystysuoraa seinämää kettinkien avulla laskeutuen takaisin lähtöpaikkaamme. Voi veljet että oli kipeät jalat tuota vuorenrinnettä ylös kivutessa!!! Muistutti kovasti kunnon rankan bodypump-tunnin tuntemuksia.

Mutta ei siinä kaikki. Keskiviikon "kevyemmän" päivän jälkeen edessä oli torstai ja Walls of Jerusalem. Kartan perusteella emme osanneet aavistaa, että pelkkä varsinaiselle puistoalueelle pääseminen vaatisi yli kahden tunnin kapuamisen jälleen erittäin jyrkkää polkua ylös. Kiukun voimalla sitä sitten tarvottiin, ja perillä oltiin aivan loppu. Alkuperäisenä tarkoituksenamme oli jatkaa matkaa vielä varsinaiselle vuorelle, joka kohosi vielä korkeana edessämme (ei sen korkeutta voinut edes ymmärtää, sillä tuntui, että olimme nousseet autolla ja jalan jo pilvien korkeudelle....). Tämä ei tullut kuuloonkaan. Tärisevät jalat pakottivat lähtemään laskeutumaan takaisin autollemme. Jyrkkä alamäki kipeillä pohkeilla ei tosin sekään ole kovin nautinnollista. Päiviteltiin siinä Katrinen kanssa, että jos tämä reitti on maratoonarille ja cheerleadingin Tanskan mestarille näin paha, millainen kunto oikein vaaditaan, että siitä selviäisi kunnialla :D

Näkymät Walls of Jerusalemilla 2,5 tunnin kipuamisen jälkeen. Jalat eivät kestäneet huipulle asti!

Suunnitelmanani oli käydä lenkillä vähintäänkin tänään, sillä huomenna lähdemme uudelle kuuden päivän reissulle etelä- ja itä-Tasmaniaan. Jalkani olivat vaelluksesta kuitenkin niin kuolleet, että välipäivä olisi tehnyt varmaan hyvää huomista vaellusta ajatellen: silloin tähtäimessä Mt Wellingtonin valloitus. Päätin kuitenkin käydä heittämässä pienen seitsemän kilsan lenkin kauniin sään kunniaksi. Taisi jopa avata vähän jalkoja!

Vaikkei vaellus tietenkään aja samaa asiaa kuin juoksu, niin sitä kauan kaivattua lihaskuntotreeniä se ainakin sisälsi. Täällä kun treeniohjelmani ei ole juoksun lisäksi juurikaan muuta sisältänyt. Oli siis ihan hyvä pistää lihaksia vähän töihin :)

En tiedä, paljonko tulen tätä blogia tulevan parin kuukauden aikana kirjoittamaan. Huomenna lähden viiden päivän retkelle ympäri Tasmaniaa, ja ensi viikon lauantaina otan pariksi viikoksi suunnaksi Uuden-Seelannin, jossa aion viettää myös kiertolaiselämää reppureissaten - juokseminen saattaa siis olla hankalaa. Tämän jälkeen tiedossa ovatkin Australian suuret kaupungit ja Thaimaa, kotiin palaan 27.12. Niin paljon nähtävää ja tehtävää niin lyhyessä ajassa, huhhuh! Voi siis olla, että olen aktiivisempi tuolla toisen blogin puolella - jos sinnekään ehdin mitään kirjoittaa. Yksi asia on varmaa: juokseminen (ja bloggaaminen) jatkuu viimeistään näiden seikkailuviikkojen jälkeen :)

Ravintotasapainoilua

Maratonin jälkeen treenaamiseni ei ole sujunut ihan toivotulla tavalla, ja syykin on itselleni selvä - ja valitettavan tuttu. Kyse on jälleen, yllätys yllätys, ruokailutottumusten kanssa tasapainoilusta.

Elikkä siis, se tapahtui jo toisen kerran. Keväällä ekan maratonini jälkeen ruokatottumukseni muuttuivat yllättäen radikaalisti. En osaa sanoa, mikä tähän johti. Samalla, kun lopetin kovan, tavoitteellisen treenaamisen ja päätin ottaa muutaman viikon vähän iisimmin, myös ruokavalioni muuttui terveellisestä epäterveelliseksi. Se taas vaikutti juoksuuni: oli vaikeaa päästä aloittamaan taas kunnon treenaamista, kun herkut painoivat mahanpohjalla ja pari lisäkiloa hidastivat vauhtia.

No, nyt tämä sama ongelma on toistumassa uudelleen: tällä kertaa jopa suuremmassa mittakaavassa. Maratonin jälkeen lenkki ei ole kulkenut. Vatsa on ollut kipeä lähes päivittäin, ja tiedän sen johtuvan ruokavaliostani. Lomareissulla tuli syötyä mitä sattuu. Yleensä katson tarkkaan, mitä syön: herkkä vatsani kun ärsyyntyy erittäin helposti.

Ja juoksu on ainakin omalla kohdallani kyllä siitä mahtava harrastus, että lenkillä kroppa ei anna armoa vaan kertoo heti, jos on syönyt väärin. Liian vähän energiaa: heikko olo. Liikaa rasvaa tai sokeria: paha olo. Liian vähän hiilareita: heikot jalat. Liian vähän proteiinia: heikot lihakset. Liian vähän vettä: paha olo siitäkin. Kropan viestien perusteella pystyy vielä aika hyvin erittelemäänkin, mikä ruokavaliossa milloinkin mättää.

Lomareissulla ei tullut huomattua huonoa ruokavaliota niin selkeästi, sillä en pahemmin käynyt lenkillä. Söin joka aamu esimerkiksi paahtoleipää: normaalisti syön todella harvoin leipää ja yleensä valitsen gluteenittoman version. Muutenkin tuli syötyä paljon esimerkiksi pastaa, jota normaalisti välttelen. Karkkia voisin syödä vaikka joka päivä, mutta treenikaudellani vähensin sitä huomattavasti. Maratonin jälkeen sitä onkin tullut vedettyä sitten kunnolla treeniviikkojen edestä. Lomalla tällainen ruokavalio on ihan ok, mutta tuntuu, että se on jäänyt päälle. On vaikea päästä takaisin normaaliin treenirytmiin, kun huono ruokavalio tuntuu pilaavan lenkit. Olen tällä viikolla jo muutaman kerran joutunut lopettamaan juoksemisen suunniteltua aikaisemmin vatsavaivojen takia.

Veikkaan, että loman lisäksi tähän muuttuneeseen ruokavalioon löytyy syitä maratonia edeltäviltä viikoilta. Pidin ruokapäiväkirjaa, ja söin mahdollisimman tarkoituksenmukaisesti treenaamistani ajatellen: terveellisesti, paljon ja juuri niitä ravintoaineita, joita kroppani milloinkin tarvitsi. Ensin totuin tähän, sitten muutaman päivän armottomaan hiilaritankkaukseen. Nyt en osaa enää arvioida, kuinka paljon ja millaista ruokaa milloinkin tarvitsen. Kroppani on jotenkin niin sekaisin tästä kaikesta vaihtelusta, että sitä on vaikea kuunnella. Tuloksena huono tankkaus ja siitä seurannut huono treeni.

Ravinto on aina aiheuttanut mulle päänvaivaa: etenkin sen jälkeen, kun aloin treenaamaan juoksemista vähän enemmän. Voisin sanoa ravinnon olevan jopa suurin treenaamiseeni vaikuttava tekijä. Pari vuotta sitten kävin ainaisten vatsavaivojeni takia lääkärissä. Keliakiaa ei löydetty, mutta lääkäri totesi vaivojeni viittaavan ärtyvän suolen oireyhtymään (IBS), josta kärsii suuri joukko (10%) suomalaisia - osa täysin tietämättään. Kyseinen "tauti" viittaa erilaisiin vatsavaivoihin, joiden takana on joko ruokavalio tai psyykkiset vaivat, esim. jännitys. Toisin sanoen keho reagoi kaikkiin ärsykkeisiin mahan kautta. Lääkärissä minua kehotettiin vain seuraamaan, mitkä ruuat aiheuttavat vatsakipuja, ja välttämään niitä.

Niin olenkin tehnyt. Olen yrittänyt korvata pääasiassa pastan ja leivän muilla ruuilla tai syödä niitä kohtuudella, sillä ne aiheuttavat eniten vatsakipuja. Se on auttanut vatsakipuihini ainakin jonkin verran. Yhä niitä esiintyy aina välillä, ja esimerkiksi vatsan turvotus on itselleni jo niin tuttua etten edes kiinnitä siihen huomiota, vaikka vatsavaivahan sekin on!

Nämä suurimmat vatsavaivat saan kitkettyä, kun vain saan tämän ruokavalioni aisoihin ja samoille raiteille kuin ennen maratonia. Ajattelin taas aloittaa ruokapäiväkirjan pidon. Se ohjaa minut oikeaan suuntaan. Olen kuitenkin kyllästynyt tähän herkkään vatsaani, joka aiheuttaa aina päänvaivaa ja oikeasti välillä haittaa arkipäivääni. Luinkin FODMAP-ruokavaliosta, jossa siis tavoitteena on vältellä FODMAP-hiilihydraatteja. Sen pitäisi auttaa vaivoihini. Kyseinen ruokavalio on kuitenkin aika suuri muutos - etenkin itselleni, sillä vältettävien ruokien lista sisältää paljon ruoka-aineita, joita syön päivittäin. En osaa kuvitella tulevani toimeen ilman esimerkiksi sipulia tai hunajaa. Voi kuitenkin olla, että testaan Suomessa kyseistä ruokavaliota. Jos se oikeasti helpottaa oloani, olen valmis tekemään uhrauksia tiettyjen ruoka-aineiden suhteen. Loppuaikani täällä Australiassa yritän nyt kuitenkin tulla toimeen sillä ruualla, mitä täällä nyt milloinkin reppureissaamassa onnistun hankkimaan.

Tässä vielä pari linkkiä IBS:n ja FODMAP-ruokavalioon liittyen:
http://www.hs.fi/terveys/a1378908788160
http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00068

Onko jollain kokemuksia samoista vaivoista tai ruokavalion vaikutuksista urheiluun? Kohtalotovereiden kertomuksia otetaan vastaan :)

Maratonin jälkeistä elämää

Maratonistani on nyt siis kaksi viikkoa. Viimeksi maratonin jälkeen kroppani pisti monta viikkoa sitkeästi vastaan, kun yritin treenata. Lonkkani oli kipeä yli kuukauden maratonin jälkeen, ja juokseminen tuntui vaikealta ja hitaalta. Syynä tähän saattoi olla liian pikainen treenaamisen aloittaminen.

Tällä kertaa rentouttava Fidzin loma osui juuri oikeaan saumaan. Lähdimme Fidzille viisi päivää maratonin jälkeen, joten treenaaminen jäi väkisinkin ja kroppa ehti todellakin palautua Fidzillä. Ennen Fidzille lähtöä vedin pari kevyttä hölkkää Launcestonissa hitaalla vauhdilla testaten jalkojeni kuntoa. Tämän lisäksi kävelin kyllä paljon, jotta jalkani saisivat edes vähän tuntumaa liikkumiseen kisan jälkeen. Lasku normaaliin treenirytmiin oli hyvinkin pehmeä, sillä Fidzillä kävin vain yhdellä lenkillä - muuten vietin lomani lähinnä palmun alla loikoillen.

Kyllä näissä maisemissa kelpasikin rentoutua

Lenkkeilyä villihevosten kanssa!!

11 päivän aikana siis vain 3 kevyttä n. puolen tunnin lenkkiä. Rentoutuminen ja laiskottelu teki todellakin hyvää, mutta samalla nälkä juoksemista kohtaan pääsi taas kasvamaan. Kotiuduin Launcestoniin torstai-iltana, ja perjantaina oli jo pakko päästä treenaamaan. Perjantaina vedin vajaan tunnin reippaan PK-lenkin ja eilen n. 1,5 tunnin lenkin samoilla tehoilla. Pitkästä aikaa päätin olla katsomatta sykemittaria tai mittaamatta aikaa. Keskityin sen sijaan juoksusta nauttimiseen ilman tavoitteita tai päämäärää. Juoksin sellaista vauhtia, joka tuntui hyvältä. Pysähdyin nauttimaan maisemista tai auringosta niin usein kuin huvitti. Silti vauhtini molemmilla lenkeillä oli sellaista 10,7 km/h (5:36/km) luokkaa - ihan hyvää vauhtia siis.

Perjantain lenkillä pysähdyin ihmettelemään lastenviikon tapahtumia, joita paikallinen Lions Club järkkäili ympäri kaupunkia

Joskus on hyvä muistuttaa itseään, miksi ylipäätään tätä lajia harrastaa: mikä on se juttu, joka saa nauttimaan juoksemisesta? Itselläni ainakin se on se tunne, kun voi vaan viilettää eteenpäin raittiista ilmasta ja kauniista maisemista nauttien. Tuntee itsensä jotenkin niin vapaaksi. Sekä perjantain että lauantain lenkeillä saavutin jonkinlaisen flow-tilan, jota en enää todellakaan kaikissa treeneissäni saa. Tavoitteellinen treenaaminen sekä sykkeiden ja vauhdin jatkuva kyttääminen pilaavat välillä juoksunautinnon.

Päätin, että ainakin loppuaikani täällä Tasmaniassa treenaan vailla varsinaisia tavoitteita. En suinkaan lopeta treenaamista, mutta en ota sitä turhan vakavasti. En laadi varsinaista treeniohjelmaa, vaan juoksen enemmänkin fiiliksen mukaan. Nautin viime hetket paikallisista juoksumaisemista. Ne menevät helposti ohi, jos katse on jatkuvasti sykemittarin näytössä. Vajaan kolmen viikon päästä nostankin jo kytkintä ja suuntaan Uuden-Seelannin lenkkimaastoihin :)

Kisaraportti: Melbournen maraton 2014

Noniin, nyt on lomat lomailtu ja pääsen vihdoinkin jakamaan ajatuksiani huikeasta parin viikon takaisesta kokemuksesta. Juoksin siis elämäni toisen maratonin Melbournessa 12.10.2014. Olin treenannut kisaa varten 10 viikon treeniohjelman avulla ja ensisijaisena tavoitteenani oli rikkoa maratonennätykseni, 3:58:43, jonka juoksin toukokuussa elämäni ensimmäisellä maratonilla Köpiksessä. Toisena tavoitteenani oli 3:45 alitus, johon uskoin pääseväni hyvän päivän sattuessa. Kunnostani en niinkään ollut huolissani, mutta vaihteleva fiilis jaloissa vähän aiheutti päänvaivaa. Muutamina viikkoina ennen maratonia ne olivat tuntuneet olevan ihan tukossa ja voimattomat. Toivoin vaan, että lepo ja tankkaus olisivat tehneet tehtävänsä ja jaloista löytyisi riittävästi voimaa.

Maraton starttasi jo aamuseiskalta - ja hyvä niin. Sunnuntaille oli nimittäin luvattu polttavan kuumaa säätä. Hassua, että lämpöasteet olivat koko edellisen viikon ajan pysytelleet siinä 20 asteen paikkeilla, mutta sunnuntaiksi oli tietysti luvattu yllättäen jopa 27 asteen hellettä. Maanantaista eteenpäin lämpötilan ennustettiin taas putoavan takaisin sinne 20 asteen lukemiin. Lämmin sunnuntai ei maratonareita kuitenkaan lannistanut. Aurinko tuntuisi polttavalta vasta keskipäivästä eteenpäin, mikä ainakin motivoi pääsemään maaliin niin pian kuin mahdollista.

Onneksi olimme bookanneet hotellin lähtöpaikan - Melbourne Cricket Groundin - läheltä, mikä helpotti aamutoimia suuresti. Heräsin 7,5 tunnin yöunien jälkeen klo 5:30, vedin aamupalaksi lasin vettä, kupin kahvia, pussipuuron jogurtilla sekä puolikkaan banaanin, ja suuntasin lähtöalueelle - yhä unenpöpperössä tosin. Fiilikseni ennen maratonia olivat ainakin Matiaksen mukaan jännittyneet: hypin ja tärisin, höpötin mitä sattuu sekä laulelin ja hyräilin ihan ihme biisejä. Yhtäkkiä huomasinkin olevani lähtöalueella muiden juoksijoiden kanssa odottamassa lähtölaukausta. Ai nyt pitäisi juosta reippaat 42 km? Auts.

Ekat 10 km: Herättelyä

Maratonin alku sujui kivasti upeaa auringonnousua ja kauniiseen sunnuntaiaamuun heräävää kaupunkia fiilistellessä. Vaikka matkan ekat 5 km juostiin aivan keskustan tuntumassa, ei reitin varrelle ollut vielä kertynyt juurikaan kannustajia. Viiden kilsan jälkeen reitti kiersi lenkin ison lammen ympäri puistomaisemissa. Kaupunki- ja luonnonmaisemien vaihtelua ihmetellessä aika meni nopeasti ja juoksuaskel tuntui kevyeltä.

Tiesin, että kisareitti olisi pääasiassa tasainen muutamia loivia nousuja ja laskuja lukuun ottamatta. Taktiikkaa miettiessä päätin, että loivissa alamäissä annan mäen viedä ja jalan kulkea niin kevyesti kuin se sattuu mukavalta tuntumaan, sillä ylämäkiosuuksissa vauhti taas tulisi hiipumaan väkisinkin. Alun loivassa laskussa vauhtini karkasikin jatkuvasti yli 12 km/h (5 min/km). Juoksu tuntui helpolta, joten en alkanut jarrutella, vaikka tavoitevauhtini oli paljon hitaampi. Ajattelin, että auringon noustessa ja kisan edetessä juoksuvauhti tulisi kuitenkin tippumaan: taotaan siis nyt, kun rauta on kuumaa. 10 kilometrin väliaikani olikin 49:41 (12,08 km/h / 4:58 min/km), vaikka tavoiteaikani kympin jälkeen oli 53 minuuttia.

Kilometrit 10-21: Lopun alkua

Noin 12 kilometrin kohdalla reitti suuntasi entistä kauemmas Melbournen keskustasta St. Kildaan pitkälle rantabulevardille. Olin jo etukäteen ohimennen karttaa tutkiessani huomioinut tuon pitkän suoran, mutta en tosiaankaan tajunnut, kuinka puuduttava se voisi olla. Kilometrit 12-17 juostiin rantakatua yhteen suuntaan, ja kilometrit 17-21 takaisin. Tämä jo itsessään oli turhauttavaa, mutta vasta alkusoittoa sille, mitä oli vielä edessä: reitti jatkui samaa suoraa rantakatua pitkin 25 kilometrin kohdalle ja sieltä vielä samaa reittiä takaisin aina 30 kilometrin kohdalle saakka. Siis suunnilleen puolet koko maratonista juostiin tuota puuduttavaa, tylsää, aurinkoista suoraa rantakatua pitkin ja vielä edestakaisin. 21 kilometrin kohdalla en osannut vielä aavistaa, kuinka uuvuttavalta bulevardin loppupätkä tulisi tuntumaan. Ehkä ihan hyvä niin.

Maratonin puolivälissä, 21 km kohdalla katsahdin sykemittarini aikalukemia: n. 1:44:30. Siinä pamahti rikki vuoden takainen puolikkaan enkkani. Tiesin, että nyt mennään liian kovaa. Sinänsä vauhti ei ollut tuohon hetkeen mennessä tuntunut liian kovalta, mutta tiesin, etten millään pystyisi pitää sitä yllä vielä toista samanmoista matkaa. Jalkojeni voimat olivat jo hälyttävän lopussa. Päätin suosiolla ruveta hidastamaan vauhtia vähitellen.

Kilometrit 21-30: Puuduttavaa, uuvuttavaa, turhauttavaa

Vauhtini hidastuikin puolivälin jälkeen niin, että kun se oli ekat 21 km ollut jatkuvasti vähintään 12 km/h = 5 min/km tai alle, jäi se koko loppumatkan ajaksi alle 12 km/h = yli 5 min/km. 30 kilometrin etapin hitaasti lähestyessä jalkani alkoivat painaa aina vain enemmän ja enemmän. Sain vauhdin kuitenkin pysymään kohtalaisena: keskitahtini vaihteli näillä kierroksilla 5:01 ja 5:09 min/km välillä.

Tämä osuus maratonista oli tällä kertaa ainakin henkisesti raskainta. Pitkä rantatie oli melko tylsä ja suora. Ihmiset eivät olleet vaivautuneet poistumaan keskustan tuntumasta seuraamaan maratonia rantabulevardille, mikä teki matkasta entistäkin tylsemmän. Aurinko oli jo kivunnut korkealle ja reitiltä ei juuri varjopaikkoja löytynyt. Lisäksi oli turhauttavaa nähdä vastaantulevat juoksijat, jotka olivat jo ohittaneet 25 kilometrin etapin u-käännöksen - itsellä kun se ja paluumatka samaa tietä pitkin oli vielä edessä. U-käännöksen jälkeen olo hieman helpotti, kun sai itse vuorostaan juosta hitaampia juoksijoita vastaan tietäen, että on jo ohittanut pahimman kohdan.

Kilometrit 30-40: Täyttä tuskaa

30 kilometrin paikkeilla reitti kaarsi vihdoin viimein takaisin kohti kaupunkia ja sain jättää ärsyttävän rantatien taakseni. Se antoi toki hieman lisävoimia, mutta voittajafiilis oli vielä kaukana. Jaloissani ei tuntunut olevan enää lainkaan voimia jäljellä. 12 km tuntui aivan ylivoimaiselta ajatukselta.



Olin huikannut kisan aikana muutaman kerran vettä ja pari kertaa urheilujuomaa. En uskaltanut läträtä urheilujuoman kanssa liikaa, sillä pelkäsin sen sekoittavan mahani. Kuten jo viime kerralla kerroin, tällä maratonilla tankkauspisteissä ei ollut tarjolla esim. hedelmiä tai muita energianlähteitä. Pelkäsin energiavarastojen hiipumista ja sen vaikutusta jalkoihini. Onneksi monet ihanat kannustajat halusivat auttaa juoksijoita paluumatkalla kaupunkiin: reitin varrelle oli kertynyt ihmisiä, jotka ojensivat juoksijoille karkkimatoja ja pieniä mehujäitä!! Energiavarastoni olivat jo aivan lopussa, kun nappasin pari karkkimatoa matkaani. Niiden sokeri antoi kummasti lisäenergiaa. Saattoi jopa pelastaa maratonini :)

Olin silti aivan loppu 30 kilometrin jälkeen. Aikaa oli tässä vaiheessa kertynyt aikalailla tasan 2,5 tuntia. Laskeskelin, että jos haluaisin alittaa 3:30, pitäisi juosta loppumatka 12,2 km/h (4:55 min/km). Hylkäsin tämän ajatuksen heti. Seuraavaksi laskin, että 10 km/h (6 min/km) vauhdilla yltäisin yhä helposti tavoitteeseeni: 3:45 alitukseen. 10,5 km/h (5:43 min/km) riittäisi 3:40 alitukseen, 3:35 alitus vaatisi väh. 11,3 km/h (5:19 min/km) vauhtia. Olin niin kuollut, että jo 11 km/h tuntui kovalta vauhdilta. Ajatuksissa käväisi jopa 3:35 alitus, mutta lähdin sitten kuitenkin pelaamaan varman päälle ja yrittämään 11 km/h (5:27 min/km) vauhdin ylläpitämistä loppumatkan ajaksi. Tahtini alkoi viimeisen tunnin aikana vähitellen hiipua (5:06-5:43 min/km) ja keskisykkeet nousta alun 160 tuntumasta 170 paikkeille. Jollain ihmeen tavalla sain kuitenkin ylläpidettyä jatkuvasti vähintään 10,5 km/h vauhtia.

N. 33 kilometrin kohdalla näin Matiaksen, joka juoksikin sitten seuranani radanvartta pitkin kilometrin ajan. En tosin pystynyt hänelle mitään puhumaan, sillä yhtään ylimääräistä energiaa ei ollut. Keskityin vaan pitämään jalat hyvässä liikkeessä. Tutut kasvot ja tsempit antoivat kuitenkin hurjasti henkistä voimaa jaksaa loppuun asti.

Viimeiset 2 kilometriä: Taistelua viime metreille saakka

Juoksu ei helpottanut yhtään 40 kilometrin kohdalla - päinvastoin. Jalkani eivät olisi jaksaneet enää metriäkään. Koko kroppani halusi vaan rojahtaa maahan loppupäiväksi. Kisan 2 viimeistä kilometriä olivat elämäni pisimmät. Niiden aikana punnittiin henkinen kuntoni. Hoin päässäni lukemiani treenimotivaattoreita, inspiroivia sananlaskuja ja viisauksia, joiden avulla jaksoin loppuun asti. Kai se on totta: kroppa jaksaa kyllä yllättävän pitkään, vaikka mieli pistäisikin vastaan.

Vikat kaksi kilometriä sain väkisin pidettyä yllä 5:21-5:22 min/km tahtia. 42 km etapin jälkeen olisin halunnut vetää älyttömän loppukirin kuten yleensä, pistää kaikki loputkin voimat peliin, mutta ei pystynyt. Kroppa oli niin loppu. Ja ihan radan loppumetreille oli vielä kaiken lisäksi lykätty ylämäki. Viimeiset 20 metriä vedin tuota ylämäkeä ylös niin kovaa kuin jaksoin, ja ohitinkin muutaman miehen. Maaliviivan ylitettyäni en voinut ajatella muuta, kuin pehmeää nurmikkoa. Kiitos. Eipä ole muuten ennen ollut noin heikkoa oloa. Tuli siinä pari ensihoitajaakin tsekkaamaan vointiani, kun kaaduin nurmimatolle. Ei ollut pyörtyminen kaukana, mutta 10 minuutin kuluttua olin jo tolpillani. Vasta tässä vaiheessa tajusin, mitä tuli tehtyä. Sykemittarini oli pysähtynyt näyttämään lukemia 3:36:27. Huhhuh! En ikinä olisi uskonut pystyväni juoksemaan elämäni toista maratonia tuohon aikaan. Parantamaan vajaan viiden kuukauden takaista ennätystäni yli 22 minuutilla.

Lopullinen nettoaikani oli siis 3:36:24. Kaikista 6443 juoksijasta olin sijalla 1436, 20-39-vuotiaista naisista 110/1130 ja kaikista 1981 maaliin selviytyneistä naisista 166. Oman sykemittarini mukaan keskivauhtini oli 11,8 km/h (5:06 min/km), keskisykkeeni 163 ja maksimisykkeeni 178. Todellinen vauhtini tosin on hieman hitaampi, sillä sykemittari heitti 250 metriä.

Loppupäivän fiilikset olivat kyllä huikeat. Kesti vähän aikaa tajuta, kuinka hyvin kisani oikeastaan meni. Todellakin ylitin itseni. Kaikki se kova työ ja treeni tuotti tulosta. Nyt saa olla ylpeä :)



Pieni analyysi vielä suorituksestani kokonaisuudessaan. Taktiikkani toimi periaatteessa hyvin. Matkan ensimmäisen puoliskon yli 12 km/h vauhti tuntui hyvältä. Jaloissa oli voimaa ja kuntoa tuntui riittävän. Hiilaritankkaus oli onnistunut. Tajusin, että tällä kunnolla saisin helposti juostua uuden puolikkaan enkankin. Puolivälin jälkeen meno alkoi kuitenkin hiipua. Ei merkittävästi: ensimmäinen puolisko meni n. 1:45 aikaan, toinen taas 1:51. Vauhti sinänsä ei laskenut paljoa, mutta fiilis todellakin laski. Juokseminen oli rehellisesti sanottuna tuskaa. Köpiksen maratonissa keskisykkeeni oli 152, nyt 163. Köpiksessä juoksu tuntui helpolta ja mukavalta. Koko matka tuntui menevän nopeammin, vaikka se kestikin yli 22 minuuttia pidempään. Sen saman fiiliksen haluaisin vielä saavuttaa tälläkin vauhdilla. Töitä on tehtävä, jos siihen haluaa yltää, mutta motivaatio on jälleen korkealla. Vauhdinjakoa pitää seuraavalla kerralla miettiä tarkemmin. Kai sekin helpottuu, kun pääsee treenaamaan vähän ahkerammin ja tuntemaan omaa kroppaansa paremmin. Vaikka olo maratonin jälkeen oli yksinkertaisesti kuollut, fiilis oli yhtä hyvä jollei jopa parempi kuin ekan maratonin jälkeen. Huomasi ainakin, että jotain on tullut tehtyä.

Vähän statistiikkaa kierros kierrokselta sekä koko reitin korkeus-, tahti- ja sykevaihtelut

Loppuun vielä pari sanaa Melbournen maratonista, joka on siis Australian suurin juoksutapahtuma ja sisältää myös useita muita matkoja kokonaisen maratonin lisäksi. Odotukseni tapahtumaa kohtaan olivat korkealla. Melbourne on todella kaunis ja upea kaupunki. Odotin ystävällisten australialaisten valtaavan kisareitin reunat ja pitävän kovaa mellakkaa kannustaen jokaista kilpailijaa. Katsojia ei kuitenkaan ihan hirveästi ollut, ainakaan rantareitillä, jolla niitä olisi todellakin tarvittu. Kööpenhaminassa kannustajia oli paljon enemmän. Köpiksen kisareitti kulkikin suurimmaksi aivan kantakaupungissa, mikä teki kisan seuraamisen helpoksi. Melbournessa suurin osa reitistä juostiin keskustan ulkopuolella: miksi?? Olisi ollut paljon mukavampaa juosta keskustan tuntumassa ja heittää vain pieni lenkki sinänsä kauniilla St Kildan rantabulevardilla puuduttavan 20 kilometrin sijaan. Olin vähän pettynyt myös kisajärjestelyihin. Tankkauspisteillä tarjoiltiin vain vettä ja urheilujuomaa, kisareitin varrella ei ollut minkäänlaista ohjelmaa tai musiikkia ja maalissa odotti vain mitali, lasi vettä ja hedelmä (kisapakettiin kuului paita, lippis ja hikipyyhe). Kööpenhaminassa reitin varrella oli paljon katsojia sekä useita viihde-esityksiä ja maalissa oli kunnon pullakahvitarjoilut ja paljon ilmaisia ruoka- ja juomanäytteitä sun muuta. Niin ja kukkia tietysti! Köpiksen maratoni oli myös opiskelijahintaan kolme kertaa halvempi kuin tämä Melbournen kisa.

Kisoissakin siis voi näköjään olla kovasti eroa. Kaikesta huolimatta Melbournen maraton oli uskomaton kokemus. Innolla odotan jo seuraavia kisoja. Nyt on lomat lomailtu ja aika aloittaa taas treenaaminen. Katsotaan, mihin tästä seuraavaksi suunnataan :)