Mitä saa aikaan viikko ilman juoksua?

Olen viettänyt maratonin jälkeisen viikon eräänlaista hiljaiseloa juoksun suhteen. Jalkani olivat maratonin jälkeen niin jumissa ja kipeät, että uskoin juoksevani aikaisintaan keskiviikkona. Toisin kävi - juoksuttomuus venyi entisestään. Vanha kunnon maratonin jälkeinen flunssa iski meikäläiseen tiistai-iltana. Tulen poikkeuksetta maratonin jälkeen kipeäksi. Kroppa on kai niin heikko ja vastustuskyky matala niin kovan suorituksen jälkeen. Lisäksi matkustaminen ja lihaskipujen takia heikosti nukutut yöt kisan jälkeen edistävät osaltaan flunssan puhkeamista.

Keskiviikkona jalat tuntuivat jo yllättävän hyviltä, mutta olo oli muuten tukkoinen. Torstaina iskikin kunnon flunssa. Pysyttelin pari päivää peiton alla ja turvauduin kaikkiin mahdollisiin lääkkeisiin ja poppakonsteihin. Perjantai-iltana uskaltauduin pienelle kävelylle. Lauantaina olo oli jo huomattavasti parempi, joten kävin jo vähän pidemmällä kävelyllä - pariinkin otteeseen. En vain pysty pysyttelemään sisätiloissa kun ulkona paistaa aurinko. Sunnuntaiaamuna olo oli jo melko hyvä, mutta maltoin mieleni ja lepäsin tämänkin päivän. Nälkä urheilua kohtaan on paisunut valtavaksi: mieli ja kroppa tahtoo jo treenaamaan ja kunnolla. Huomenna kuitenkin aloitan juoksun todennäköisesti melko rauhassa, kuntoa tunnustellen. Ei olisi kiva virua monta viikkoa jälkitaudin kourissa.

Disney-leffat ovat aina olleet tärkeä osa sairaspäiviäni ;)

Olen niin harvoin kipeä (tai sitten parannun aina niin nopeasti), etten edes muista, milloin viimeksi olisin ollut kokonaisen viikon juoksematta. Epäilen, että viime kerrasta on peräti yli 1,5 vuotta. Keväällä 2014 mulla oli juoksijan polvi, jonka takia jouduin olemaan juoksematta useamman viikon. Sen jälkeen olen juossut vähintäänkin yhden kevyen lenkin viikossa, jollen ole muuhun pystynyt.

Tuntuu aika oudolta olla juoksematta näinkin "pitkään", kun juokseminen on niin iso osa omaa elämää ja arkea. Jotenkin suhtaudun tähän juoksemattomuuteen kuitenkin huomattavasti rennommin kuin joskus. En ole huolissani siitä, että kuntoni laskisi merkittävästi, tai paniikissa siitä, että kilot kertyvät kaikkien niiden herkkujen takia, joita tämän viikon aikana olen ahminut (ja niitä muuten riittää!). Kunto todennäköisesti tulee väliaikaisesti notkahtamaan hieman ja kiloja on tässä muutenkin keväästä kertynyt jo enemmänkin kuin pari, mutta so what? Kunto kyllä kohoaa, jos niin haluaa, ja kiloistakin pääsee eroon, jos niin päättää. Uskon, että pienen herkuttelu- ja lepoviikon jälkeen motivaatio juoksua ja muuta urheilua kohtaan on suurempi kuin ennen maratonia. Olen myös saanut paljon muuta ajateltavaa: keskittynyt kouluhommiin, toiminut kummitätinä ihanan pikku prinsessan ristiäisissä, nähnyt opiskelukavereita hauskan opiskelijatapahtuman merkeissä, suunnitellut matkaa Lontooseen uudeksi vuodeksi ja solminut mielenkiintoisen yhteistyösopimuksen, josta kerron lisää ensi viikolla. Älkää käsittäkö väärin: haluan yhä kehittyä juoksussa, rikkoa ennätyksiäni ja jatkaa sen aktiivista harrastamista. Halu juosta on pyörinyt mielessä jatkuvasti, ikään kuin kaiken tämän taustalla, mutta olen malttanut siirtää juoksusuunnitelmat seuraavalle viikolle. Juoksu ei enää hallitse elämääni, vaikka kuuluukin siihen oleellisesti.

Ensi viikolla aloitan taas treenaamisen ja nyt ajatus juoksemisesta tuntuu ainakin kaikelta muulta kuin pakkopullalta. Haluan päästä jo treenaamaan. Tulevalle talvelle (ja syksylle) mulla on vähän erilaiset suunnitelmat: juoksussa keskityn varmaankin lähinnä peruskuntoni kasvattamiseen, mutta sen ohella aion ottaa lihaskunto- ja liikkuvuusharjoittelun osaksi treeniohjelmaani. Vähän vaihtelua siis!

Ensi viikoksi suunnittelin jopa osallistuvani mahdollisesti Kaarinan syysmaratonille kympin matkaan. Vaikka olenkin ollut kipeä ja ottanut pyöreät 0 juoksuaskelta maratonin jälkeen? Saatikka sitten treenannut lyhyttä matkaa? Viimeisimmästä vauhtikestävyystreenistäni on muistaakseni yli kuukausi. Ajattelin mennä vain nauttimaan kisatunnelmasta ja kannustamaan tuttujani pidemmillä matkoilla. Mikä muhun on mennyt? Jotain hassua siellä Münchenissä tapahtui, kun ennätykset ja pakkopullamainen veren maku suussa juokseminen ovat kadonneet mielestä ja kisakynnys näin merkittävästi madaltunut. Jokin on nyt loksahtanut pääkopassa oikealle kohdalleen.

Onpa levollinen olo.

Kisaraportti: Münchenin maraton 2015

Täältä tulee aikasta pitkä raportti Münchenistä - koittakaa kestää ja lukea loppuun saakka ;)

Viimeinen maratonille valmistava viikko meni treenien suhteen aika rauhallisesti. Tiistaina kävin juoksemassa Hannan järjestämän kevyen, n. 1,5 tunnin polkulenkin. Torstai-illalla lähdimme siskojeni kanssa Saksaan ja perjantai- ja lauantaiaamuna juoksin superkevyet aamulenkit, yhteensä n. 8 km verran. Perjantaina ja lauantaina tuli tosin käveltyä niin paljon, että ainakin jalkapohjat olivat lauantai-iltana todella kipeät. Muuten kropassa oli vahva fiilis: hiilaritankkaus oli ollut reilu, yöt oli nukuttu hyvin ja jalat tuntuivat sunnuntaiaamuna reippailta.

Heräsin sunnuntaiaamuna puoli kahdeksan aikoihin. Luotin perinteiseen kisa-aamiaiseeni, joten sekoitin vanhan kunnon pussipuuron kuumaan veteen ja nautin sen lisäksi banaanin. Hotellin aamiaispöydästä haukkasin sen lisäksi miniannoksen munakasta, jotta saisin myös proteiinia. Kisa-aamun sää oli juoksun kannalta melko optimaalinen joskin asuvalinta oli vaikea. Ilma oli pilvinen ja suht tyyni, lämpöä oli 8 astetta. Päädyin juoksemaan 2xu:n kompressiotrikoilla sekä teknisellä pitkähihaisella t-paidalla, jonka olin ostanut kisaexposta edellisenä päivänä. Jalkaan vedin Adidas Adizero Adios Boostit.



Saavuimme kisan lähtöpaikalle eli olympiapuistoon puoli kymmenen aikoihin. Oma lähtöni oli klo 10:10, joten ehdin vielä hyvin käydä vessassa ja valmistautua henkisesti 42 kilometrin juoksuun. Juoksijat oli jaettu tavoiteajan mukaan kolmeen eri ryhmään, jotka lähtivät kukin eri aikaan. Nopein ryhmä lähti klo 10, toinen ryhmä klo 10:10 ja kolmas 10:20, jolloin lähti myös maratonviesti. 10:40 lähti vielä 10 km juoksijat, puolimaraton taas starttasi maratonreitin puolivälistä klo 13:30. Aika paljon eri matkoja siis samoissa kisoissa, mutta järjestelyt sujuivat hienosti!

Tunnelma ennen lähtölaukausta oli huikea. Juontaja osasi ottaa ohjat haltuunsa ja sai juoksijat lämmiteltyä ennen starttia, musiikki pauhasi kovaa ja lähtölaukauksen ampuivat ilmoille juoksijoiden yhteisen lähtölaskennan päätteeksi pari perinteisiin saksalaisiin vaatteisiin pukeutunutta miestä. Fiilis lähteä taittamaan 42 kilometrin matkaa ei olisi voinut olla parempi.

Kuva täältä

Kilometrit 1-6: Mukavaa reipasta menoa

Kuva täältä

Lähtö ei sujunut kuitenkaan kovin sulavasti. Taas kerran niin iso ihmismassa vyöryi yhtaikaa lähtöviivan yli, että alku meni melkeinpä kävellen. Tällä kertaa jopa ihmisten ohittelu oli vaikeaa, sillä juoksijoita oli yksinkertaisesti niin paljon. Eka kilometri siis meni multa vähän hitaampaa vauhtia, mitä olin lähtenyt tavoittelemaan: 5:26 min/km. Suunnitelmanani oli siis juosta 5:20 min/km tahtia niin kauan, kuin se vaan hyvältä tuntuu - välillä myös kovempaa, jos vauhtia ja voimia tuntuu riittävän. Seuraavat kilometrit menivätkin sitten siinä mukavassa kisaflowssa, kun juoksu tuntuu kulkevan kuin itsestään, aika rientävän ja maisemat vaihtuvan tiuhaan tahtiin kisatunnelmaa fiilistellessä, muita juoksijoita ohitellessa ja omaa vauhtia ja paikkaansa etsiskellessä. Kilometrit 2-6 menivätkin siis kevyesti tahdein 5:06 / 5:10 / 5:12 / 5:14 / 5:10. Jossain vaiheessa havahduin siihen, että jo puoli tuntia oli juostu, ja nappasin ekan geelin.

Kilometrit 7-14: Vauhdin tasaantumista

Kartta löytyy tämän linkin takaa

Kuuden kilometrin jälkeen reitti lähti kulkemaan kaduilta kohti puistoa. Puistoissa on sinänsä kiva juosta, mutta itse saan kisafiiliksestä eniten irti paikoissa, joissa kisareitin varrelle on kertynyt paljon kannustajia ja ihmisiä tai juoksumaisemat muuten ovat vaihtelevia ja mielenkiintoisia. Kisoissa tykkään siis eniten keskustaosuuksista ja nähtävyyksien ohittamisesta. Osasin aavistaa jo etukäteen, että puisto-osuus tulisi olemaan itselleni vähän puuduttava. Olin toisaalta tyytyväinen, että osuus tuli vastaan jo maratonin alkutaipaleella. Onneksi puistoonkin oli eksynyt jonkin verran ihmisiä kannustamaan juoksijoita, ja musiikkiesityskin siellä muistaakseni oli. Jossain vaiheessa puistoreitillä nappasin puolikkaan banaanin ja vettä, jossain vaiheessa imaisin toisen geelini. Yritin saada energiaa n. 20-30 minuutin välein. Vettä olin hörpännyt tähän mennessä muutaman kerran. Tavoitteenani oli pitää vauhti 5:20 min/km paikkeilla läpi puisto-osuuden. 14 kilometriin saakka meno tuntuikin kevyeltä ja vauhti pysyi melko vaivattomasti tavoitetta korkeampana. Kilometrit 7-14 taittuivat tahtiin 5:17 / 5:14 / 5:17 / 5:12 / 5:17 / 5:17 / 5:17 / 5:22. 14 kilometrin kohdalla oli tarjolla GU:n geeli - siispä otin siitä energiat talteen vesilasin kera ja huomasin, että puisto-osio oli lopuillaan ja edessä kohosi ylämäki.

Kilometrit 15-20: Pieni notkahdus vauhdissa

Reitti oli 14 kilometriin saakka ollut hyvin tasaista, mutta pian sen jälkeen edessä kohosi ylämäki. Mäki ei ollut mikään järin suuri, mutta tuntui kyllä jaloissa ihan erilailla kuin aikaisempi tasainen maasto. Mäen jälkeen 5:20 min/km tahti rupesi tuntumaan aika kovalta. Veikkasin, että pystyisin juoksemaan tuota vauhtia vielä 15 kilometriä, mutta 27 kilometriä kuulosti liian pitkältä matkalta. Vauhti ei sinänsä tuntunut kuntoni kannalta ylivoimaiselta: sykkeeni pysyi siinä 170 hujakoilla. Mutta jalkani olivat ruvenneet särkemään. Erityisesti lonkissani tuntui vähän ikävältä ja tiesin, ettei tunne ainakaan paranisi loppua kohden. Yritin pitää vauhdin vielä mahdollisimman lähellä 5:20 min/km, mutten hermostunut pienestä notkahduksesta: kuuntelin kroppaani ja sallin pienen hidastamisen sen signaalien mukaan. Jossain vaiheessa 3:45 jänikset tulivat rinnalleni, ja roikuin niiden vauhdissa maratonin puoliväliin saakka. Kilometrien 15-20 tahdit olivat 5:24 / 5:25 / 5:26 / 5:16 / 5:17 / 5:17.

Kilometrit 21-29: Päätös hidastamisesta

"Nyt lasketaan vauhtia!"

Kannustusjoukkoni eli siskoni olivat päättäneet tulla seuraamaan matkaani 21 ja 30 kilometrin kohdille. Siskojen kohtaaminen ensimmäisen kerran vasta kisan puolivälissä oli sinänsä helpottavaa, sillä tajusi, että puolet jo mennyt. Yleensä olen nähnyt kannustusjoukkoni ensimmäistä kertaa jo 10 kilometrin paikkeilla ja silloin ajatus siitä, että vasta neljäsosa juostu, tuntuu aika puuduttavalta. Nyt siis tavallaan "yllätyin" siitä, että puolivälissä matkaa jo ollaan. Kelloni näytti 21 kilometrin kohdalla 1:51. Samalla vauhdilla siis pääsisin suunnilleen loppuaikaan 3:43. Oli aika tehdä päätös. Yrittäisinkö sinnitellä 3:45 jänisten matkassa ja saavuttaa alle 3:45 aika, joka kuitenkin olisi lähes kymmenen minuuttia ennätysaikaani huonompi, vai hidastaisinko suosiolla hieman liian kovalta tuntuvaa vauhtia rennommaksi, yrittäisin nauttia kisasta ja tyytyä hieman huonompaan aikaan? Päätös ei tuntunut tuossa vaiheessa kisaa oikeastaan edes vaikealta. Jalkojani oli ruvennut sattumaan yhä enemmän. Tiesin, että pakottamalla ne nopeampaan vauhtiin, mikä niille tuntui sopivan, en välttämättä pääsisi edes maaliin saakka. Seinä nousisi varmasti jossain kohtaa vastaan. Jaloissani ei ole ollut vastaavanlaisia kipuja aikaisemmissa kisoissa: niissä vauhdin ylläpito on ollut kunnosta kiinni. Nyt siis tein päätöksen ja huikkasin siskoilleni hidastavani vauhtia. Päästin jänikset karkuun ja jatkoin matkan taittamista omaa tahtiani. Se tuntui oikeastaan aika helpottavalta, ja huomasin sykkeenikin hieman laskevan, kun en enää yrittänyt pitää yllä tiettyä vauhtia. Kipu tuntui pahenevan vähitellen, mutta yritin kiinnittää huomiota kaikkeen muuhun, kuten juoksuympäristöön, muihin juoksijoihin, kannustajiin ja musiikkiin. Nappasin 20 minuutin välein energiaa, joko oman geelin tai banaanin. Hörppäsin vettä melkein jokaisella stopilla. Kilometrit tuntuivat pitkiltä ja puuduttavilta. Onneksi keskusta lähestyi - tiesin, että viimeiset 12 kilometriä taittuisivat Münchenin sydämessä ja olympiapuiston liepeillä. Vauhtini olivat 5:25 / 5:21 / 5:32 / 5:24 / 5:28 / 5:21 / 5:25 / 5:27 / 5:17.

Kilometrit 30-38: Kipu yltyy, vauhti hiipuu

30 kilometrin kohdalla näin jälleen siskoni. Huikkasin heille tällä kertaa, että joka paikkaan sattuu. Hidastan vauhtia vielä entisestään. He huusivat perääni, että maalissa nähdään. Siinä vaiheessa tajusin olevani jo voiton puolella. Kilometrit 20-30 olivat olleet puuduttavaa puurtamista, mutta edessä oli vielä se vaikein osuus. 12 jäljellä olevaa kilometriä ei siis kuulostanut mitenkään helpolta, vaikka reilusti yli puolivälin jo olinkin. Ja kipu jaloissani oli yltynyt todella pahaksi. Jokainen askel tuntui pahentavan vihlovaa kipua kummassakin lonkassani, myös jalkapohjani olivat todella kipeät - yritin juosta pehmeällä alustalla aina kun mahdollista, muttei sekään tuntunut auttavan. Tässä vaiheessa en enää ajatellut lopullista aikaani mitenkään, halusin vaan päästä maaliin. 32 kilometrin kohdilla aikaa oli taittunut n. 2:51 - laskin, että jos vauhti putoaisi 6:00 min/km, pääsisin silti maaliin alle neljän tunnin aikaan. Yritin silti pitää vauhdin 5:30 kieppeillä, sillä hitaampi vauhti ei tuntunut auttavan lainkaan. Kipu yltyi joka kerta, kun jalkani tärähti maata vasten - oli vauhtini sitten kova tai hidas. 30 kilometrin paikkeilla tein jotain, mitä en ole ikinä ennen maratonilla tehnyt: pysähdyin juomaan lasillisen vettä. Otin muutaman kävelyaskeleen ja huomasin, ettei kävely satu. Niinpä uusi taktiikkani oli pysähtyä jokaiselle tankkauspisteelle venyttämään jalkojani ja ottamaan edes pari kävelyaskelta, joiden voimin jaksaisin taas juosta aina seuraavalle tankkauspisteelle asti. Kilometreillä 30-38 pysähdyin siis kolme kertaa. Jalkani tuntuivat pysähdyksissä tönköiltä, mutta kipu oli niissä päälimmäinen tunne. Juoksun jatkaminen pysähdyksen jälkeen oli henkisesti raskasta, mutta fyysisesti jopa hieman helpottavaa, sillä kipu hellitti edes hetkeksi. Kisatunnelma ja ihmiset reitin varrella antoivat voimaa jatkaa matkaa. Puisto-osuudella olisin todennäköisesti pistänyt kävelyksi. En enää miettinyt tankkausta vaan napsin suuhuni tankkauspisteiltä mitä sattui. Pitkältä tuntuvat kilometrit 30-38 taittuivat vauhtiin 5:24 / 5:26 / 5:42 / 5:24 / 5:45 / 5:28 / 5:37 / 5:30 / 5:41.

Kilometrit 39-42,2: Kohti taisteluvoittoa

Tällä kertaa minun maratonini alkoi 35 kilometrin jälkeen. En olisi uskonut, että aivan maratonin viime hetkillä tie voisi nousta pystyyn. Maratonin viimeinen kuudesosa oli ylivoimaisesti vaikein ikinä, mutta vaikeudet kärjistyivät jossain 39-40 kilometrin paikkeilla, kun vasemman jalkani kipu tuntuikin yhtäkkiä lonkan ja jalkapohjan lisäksi myös takareidessä, pohkeessa ja polven sivussa. Pysähdyin aikeenani venyttää takareittäni, kun koko vasen jalka alkoi yllättäen krampata. Kramppauksen kohtaa on ainakin vaikea paikantaa, sillä kipu ja paine tuntui sekä takareidessä että pohkeessa. Jouduin istumaan hetkeksi alas katukivetykselle. Heti istuttuani kramppi kuitenkin onneksi aukesi. Venytin jalkaani vielä puunvartta vasten ja jatkoin varovasti matkaa. Jalka oli yhä kipeä. Joka ikinen askel pahensi kipua molemmissa lonkissani. Kävelin kymmenen metriä, hölkkäsin sata. Tällä kaavalla jatkoin johonkin 40-41 kilometrin paikkeille saakka. Siinä vaiheessa korkea olympiapuiston torni jo näkyi, musiikki olympiastadionilta voimistui ja kannustusjoukot reitin varrella lisääntyivät. Jalkoihin sattui, mutten voinut enää pysähtyä. Sinnittelin viimeiset 1,5 kilometriä liikkeellä - päätin vähät välittää kivusta ja juosta maaliin. Stadionille saapuminen oli yksi elämäni hienoimmista hetkistä. Sisäänkäynnin läpi juostessa diskovalot vilkkuivat ja musiikki pauhasi. Stadionilla juostiin vielä 300 metriä. 100 metriä ennen maalia kuulin, kun siskoni huusivat nimeäni. Sain siitä vielä lisää voimaa ja jaksoin puristaa lopun niin kovaa kuin vaan pääsin. Maaliviivalla kipu unohtui ja päälimmäinen tunne oli helpotus. Vikat kilometrit taittuivat aikaan 5:52 / 6:13 / 5:45 / 5:36 - viimeiset parisataa metriä (sykemittarin mukaan 470 m) vähän reippaammin 5:01 min/km tahtia.

 

Maalisuoran kuvat napattu täältä. Sivulta löytyy myös video loppusuoralta, sitä ja näitä kuvia katsellessa muistuu mieleen se uskomaton fiilis maaliviivalla :) Melkein tekisi mieli pistää pari kuvaa tilaukseen ;)

Hoipertelin vähän sivummalle ja tirautin yllätyksekseni muutaman kyyneleenkin. Olin maalissa liikuttuneempi kuin yhdenkään aikaisemman juoksuni jälkeen. Maalin saavuttaminen tuntui ensimmäistä kertaa ikinä erityisen suurelta saavutukselta. Niin monta kertaa mielessä kävi luovuttaminen ja kävelyksi pistäminen. Maaliin pääseminen oli sellaisen tuskan ja taistelun takana, jota en ole ikinä ennen kohdannut. Tunsin todella ylittäneeni itseni. Yhtäkkiä tajusin, etten ollut edes katsonut lopullista aikaani vaan pysäyttänyt sykemittarin siihen vilkaisematta. Se näytti 3:50:23 - lopulliseksi ajaksi selvisi myöhemmin 3:50:19. Aika ei hetkauttanut suuntaan tai toiseen. Se tuntui aivan toissijaiselta. Lähinnä ehkä ihmettelin, miten se neljä tuntia alittui kaikesta kävelystä ja kivusta huolimatta. Aika ei tuntunut lainkaan pettymykseltä.

Maalissa ihailin upeaa mitaliani, harhailin sinne tänne, haukkasin omena- ja raparperipiirakkaa vehnäjauhoista piittaamatta, hamstrasin ilmaisia smoothieita ja fiilistelin kisatunnelmaa. Mielessä pyöri niin monia ajatuksia, etten oikein saanut niistä kaikista kiinni. Lähinnä olin onnellinen. En analysoinut juoksuani lainkaan. Ihmettelin vaan, miten pääsin maaliin. Olo oli epätodellinen. Aikani maalialueella pyörittyäni lähdin etsimään siskojani ja suihkutiloja.



Tähän väliin voisin käydä läpi lyhyesti kisan statistiikkaa. Aikani oli siis 3:50:19, keskivauhti 10,99 km/h = 5:27 min/km. Keskisykkeeni oli 168 ja maksimisykkeeni 175. Virallisen tulossivun mukaan olin ilmeisesti naisjuoksijoista 244. ja omassa sarjassani 63. Viikko ennen kisaa tapahtumaan oli ilmoittautunut peräti 23 000 juoksijaa - en tosin tiedä, kuinka suuri osa näistä oli kokonaisen maratonin juoksijoita. Luvuilla ei kuitenkaan ole mitään merkitystä.

Olen yhä edelleen vähän ymmälläni sunnuntaista. Olen nyt kuitenkin muutaman päivän miettinyt juoksuani tarkemmin. Kuntooni en ole tällä hetkellä tyytyväinen - se on selvää. Tiesin, että maratonista tulisi vaikea, sillä juoksu on tuntunut vaikealta niin pitkään. Olen kuitenkin iloinen, että pystyin tälläkin kunnolla juoksemaan maratonin - ja vielä ihan kelpo aikaan. Tarkempia syitä kehnolle juoksulle ja kivuille olisi varmaan syytä miettiä, mutta toisaalta se tuntuu turhalta. Päälimmäinen syy huonolle kunnolle on aina huono treenaaminen ja riittämätön valmistautuminen. Lonkkani varmaan tulivat kipeiksi, koska lantioni painui alas, mikä taas johtuu riittämättömästä kunnosta. Jalkapohjien kipeytymisen uskon johtuvan ainakin osittain kengistäni. Adidas Adizero Adios Boosteissa on melko ohut pohja. Se ei välttämättä sovi omalle jalalleni näin pitkällä matkalla. Huomasin, että myös koko päivän kävely samoilla kengillä sai jalkapohjani tosi kipeiksi. Ehkä jatkossa käytänkin pitkillä matkoilla paksupohjaisempia / vaimennetumpia kenkiä. Pääsyy vaikealle juoksulle kuitenkin on laskenut kunto - erityisesti peruskunto. Sen kehittämiseen aion keskittyä talvella.

Energiakarkitkin päässeet kuvaan ;)

Olisinko voinut tehdä jotain toisin, paremmin? En usko, että hitaampi vauhti kisan alussa olisi auttanut. Veikkaan, että jalkani olisivat kipeytyneet samalla tavalla ennen pitkää. Tankkaus ennen kisaa ja sen aikana meni nappiin. Valmistautumiset olivat muutenkin kunnossa. Ensi kerralla haluan asettua lähtöviivalle itsevarmempana ja luottavaisena omasta kunnostani - silloin juokseminenkin on varmasti paljon mukavampaa. Kaiken kaikkiaan, olosuhteet huomioon ottaen, olen kuitenkin erittäin tyytyväinen juoksuuni. Vaikeuksien kautta voittoon!

Kisajärjestelyistä vielä muutama sana. Münchenin maraton oli kallis, mutta joka euron arvoinen. Reitti oli kiva ja monipuolinen, huoltopisteillä oli paljon työntekijöitä ja niillä tarjottiin useita eri energianlähteitä (GU:n geelit maininnan arvoisia!), olympiastadionin maalialue oli aivan vertaansa vailla ja maalissa sai hienon mitalin. Kisaexpokin oli kattava ja järjestettiin kätevästi samalla alueella, josta maraton lähti liikkeelle ja johon se päättyi. Myös suihkutilat oli järjestetty kätevästi olympiapuiston uimahalliin. Näissä isoissa kansainvälisissä juoksutapahtumissa vaan on sitä jotakin.

Vikalla kymmenellä kilometrillä mietin, että miksi ihmeessä pitää harrastaa tätä lajia. Kiduttaa itseään kerta toisensa jälkeen. Viedä itsensä oman kestävyytensä äärirajoille, pitkälle mukavuusalueen ulkopuolelle. Kävi mielessä taas muutamaan otteeseen, että todella vihaan tätä lajia. Mutta maalissa se kaikki unohtuu. Siinä on koko juoksun idea. Kipua ei voi välttää, juoksu ei ole aina helppoa, mutta lopussa kaiken tuskan arvoista. Yksi ehdottomasti suurimmista motivaattoreistani ovat nämä ihmiset. Ne tuntemattomat kannattajat kisareitin varrella. Ne puolitutut, jotka kirjoittavat rohkaisevia kommentteja ja jakavat vinkkejään sosiaalisessa mediassa. Ja tietysti ne läheiset, jotka aina vaan jaksavat kuunnella tätä hössötystäni niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin juoksusta. Erityiskiitos jälleen siskoilleni Maijulle ja Liinulle kannustuksesta ja tuesta - arvostan sitä ihan älyttömästi. Ja isot kiitokset teille kaikille, jotka jaksatte olla kiinnostuneita juoksustani ja kommentoida näitä höpötyksiäni. Juoksuyhteisön tuen avulla jaksaa painaa taas eteenpäin :)

Matkalla Müncheniin, viikko 4

Viime viikolla kerroinkin jo, kuinka olen kaivannut vähän vaihtelua treeniohjelmaani, joka on näyttänyt samalta jo kolme viikkoa. Päätin viime viikolla muuttaa vähän vauhtikestävyystreenaamistani, joten tein perinteisen tasavauhtisen vk-treenin sijaan vetotreenin. Lauantain kisassa tuli myös treenattua vauhtikestävyyttä. Kisojen takia treeniviikkoni oli vähän rennompi, juoksin vähemmän, jotta jalat kestäisivät lauantaina - olivat kyllä silti jostain syystä melko tukkoiset. Neljännellä treeniviikolla siis juoksin vähän vähemmän, mutta sisällöllisesti viikko ei ollut varsinaisesti oikeastaan edellisiä helpompi. Juoksu oli nimittäin suurilta osin vauhtikestävyyttä, joka vaatii enemmän voimia ja palautumista. Tässä siis katsaus neljänteen treeniviikkooni:

Maanantai:
Lepo

Tiistai:
VK 4 x 2 km 3 min kävelypalautuksilla + alku- ja loppulämmöt yht 20 min, 70 min, 12,5 km. VK-osuudet: 4:44/4:41, 4:46/4:49, 4:44/4:46, 4:48/4:57, KS 168, MS 179

Keskiviikko:
Kehonpainotreeni 30 min
Kävely kouluun 40 min
Pitkä PK 18 km, 1:41:28, KS 150, MS 163, 5:38 min/km, 10,6 km/h

Torstai:
Kävely 1,5 h
Venyttely 45 min

Perjantai:
Kevyt PK 6 km, 34 min, 5:40 min/km, 10,59 km/h
Venyttelyt ja rullailut 30 min
Kevyttä kävelyä Korkeasaaressa yht. n. 3 h

Lauantai:
Kisa: 1/4 maraton (10,55 km), 52:37 min, KS 172, MS 180, 4:59 min/km, 12,03 km/h

Sunnuntai:
PK 60 min, 10,81 km, KS 153, MS 167, 5:33 min/km, 10,81 km/h
Kävely 1 h 40 min

Juoksua yhteensä n. 58 km

 

Maanantaina pidin taas lepopäivän palautuakseni viikonlopun treeneistä. Usein sanotaan, että viikkoa ei ikinä saisi aloittaa lepopäivällä. Omaan treeniohjelmaani se vaan tuntuu sopivan, sillä vedän viikonloppuna yleensä pitkän lenkin ja muuta treeniä, josta täytyy palautua. Tiistaina juoksin vaihteeksi vähän vauhtikestävyysvetoja. Kesällä juoksin suunnilleen kerran viikossa lyhyempiä vetotreenejä VK- tai MK-vauhdilla. Nyt maratoniin valmistavalla jaksolla vetotreenit ovat jääneet ja olen panostanut siihen tasavauhtiseen vk-treenaamiseen, joka tuntuu mielestäni tarkoituksenmukaisemmalta maratonia ajatellen. Tiistaina päätin kuitenkin tehdä vauhtikestävyystreenin vaihtelun vuoksi vetojen muodossa. Juoksin siis 4 x 2 km vedot. 2 km on hyvä matka maratonia ajatellen: ei siis ihan lyhyt veto maksimivauhdilla, mutta sellainen matka, jossa pääsee juoksemaan vähän reippaammin kuin tasavauhtisella vk-lenkillä. Tavallaan siis pilkoin vähän sitä tasavauhtista treeniä pienempiin osiin, jotta pääsisin testaamaan kovempia vauhteja. Treeniä ennen ja sen jälkeen hölkkäilin 10 minuuttia ja vetojen välillä kävelin 3 minuuttia. Treenin oli tarkoitus olla progressiivinen eli jokaisen vedon toistaan kovempi (tai vähintäänkin aina sen vedon toisen kilometrin ensimmäistä nopeampi), mutta toisin kävi. Lähdin taas repimään alussa liian kovia vauhteja ja loppua kohden vauhti oli aikamoisen työn takana. Jaloista ei vaan löytynyt enää voimaa. Vain ekassa vedossa sain lisättyä vauhtiani vedon lopussa, muissa se pääsi vähän laskemaan. Lopussa vauhti putosi aika paljonkin, mutta pääasia oli, etten pysähtynyt. Maltoin jatkaa juoksemista vähän hitaammalla tahdilla vedon loppuun saakka, vaikkei se riittänytkään ihan tavoitevauhtiini. Eihän sitä kisoissakaan voi pysäyttää kelloa ja pistää kävelyksi?



Keskiviikkoiltana juoksin viikon pitkikseni. Yleensä juoksen viikon pitkiksen viikonloppuna, mutta nyt olin suunnitellut kisoja lauantaille. Halusin kuitenkin juosta yhden vähintään 90 minuutin lenkin tälläkin viikolla, ja aikataulusyistä se ei mahtunut millekään muulle päivälle. Lähtökohdat pitkälle lenkille olivat kyllä aika heikot. Tavallisesti pidän lepopäivän ennen pitkää lenkkiä, sillä jaloissa täytyy olla voimaa, jotta ne kantavat vähintään 90 minuuttia. Nyt olin juossut edellisenä päivänä vetoja - ei kovin hyvä yhdistelmä. Päivä oli kaunis, joten juoksin ihanaa reittiä halki Viikin peltojen, Herttoniemen puistoreittien ja upean Kulosaaren. En vain oikein päässyt nauttimaan reitistä, sillä juoksu tuntui todella vaikealta. Eihän siitä tullut yhtään mitään. Tunnin juoksun jälkeen oli pysähdyttävä vähän väliä venyttelemään. Ei auttanut, vaikka vähensin vauhtianikin reippaasti. Jopa kevyt hölkkä tuntui pahalta jaloissa. Välillä kävellen, venytellen ja voimia keräillen sain kuitenkin 18 kilometriä kasaan. Tässä lenkissä ei kyllä ollut mitään järkeä. Tajusin olevani liian orjallinen treeniohjelmaani kohtaan. Ei ehkä kannata lähteä juoksemaan (ainakaan kovaa tai pitkää matkaa), jos jaloissa ei vain yksinkertaisesti ole yhtään voimia. Olisi kannattanut varmaan levätä keskiviikkona, juosta torstaina pitkähkö lenkki omien voimien mukaan, pitää perjantai jälleen lepoa ja juosta lauantaina yksinkertaisesti niin kovaa kuin jalat olisivat silloin jaksaneet. Tästä pitkiksestä ei taas jäänyt muuta käteen kuin ikävä fiilis. Aurinkoinen päivä ja kauniit maisemat sentään vähän lievensivät pettymystä.



Torstaina maltoin levätä. Jalat olivatkin tiistain ja keskiviikon jäljiltä tosi tukkoiset. Silti kävin kevyellä iltakävelyllä kauniissa Viikissä Jennin ja Erikan kanssa.



 

En välttämättä aina käsitä, kuinka paljon 1,5 tunnin kävelykin voi vaikuttaa jalkojen kuntoon. Tai siis lähinnä en osaa pitää totaalisia lepopäiviä. Jalkani olivat nimittäin perjantaiaamuna yhä melko jumissa. Ei ollut torstain "lepo" auttanut lähestulkoon yhtään. Kävin kevyellä kuuden kilometrin aamulenkillä testaamassa jalkojeni kuntoa, ja aika tukkoiselta tuntui. Päätin levätä loppupäivän, mutta illalla menimme Korkeasaareen Kissojen yöhön, johon ensin kävelimme Kulosaaresta, ja koko ilta eläintarhassa tuli myös käveltyä. Perjantainkin lepääminen oli siis vähän niin ja näin. Lauantain kisa pelotti, koska jalat eivät tuntuneet lainkaan hyviltä.



Lauantain varttimaratonista kirjoittelinkin jo aika kattavasti täällä. En halua enää puida asiaa sen enempää. Näin jälkeenpäin ajatellen olen tyytyväinen, että osallistuin kisaan, vaikka olin epävarma jalkojeni kunnosta. Tällainen "taistelujuoksu" tekee ihan hyvää, kehittää ja vahvistaa. Ja hyvä treeni se ainakin oli, jos ei muuta. Tästä voi vain parantaa!

Kisojen jälkeen jalat ovat yleensä aika hapoilla ja juokseminen tuntuu ikävältä. En tiennyt, miten tällainen vähän lyhyempi kisamatka vaikuttaisi jalkoihini. Siispä lähdin sunnuntaina vetämään vähintään 30 minuutin lenkkiä rennolla vauhdilla. Jalat kestivät kuitenkin yllättävän hyvin, joten juoksin tunnin mukavaa vauhtia. Illalla kävin vielä kävelyllä Ruusun kanssa. Nyt on vaan ollut niin ihania auringonlaskuja, että iltaisin on pakko päästä katselemaan niitä :)



Viime viikolla tajusin, että maratoniin on enää vajaa kuukausi! Tuntuu, että kunto on kaukana maraton-tasosta, mutta ehkä tää tästä vielä. Viime viikolla opin aika paljon treenaamisestani. Opin myös ehkä ottamaan vähän iisimmin. Ei tämä juoksu niin vakavaa ole! Pitäisi nauttia enemmän ja unohtaa toiveet ainaisesta kehittymisestä ja parantamisesta. Tulee vaikeampia ja helpompia kausia. Tällä hetkellä juoksu on vähän vaikeaa - pitäisi siis varmaan suosiolla kuunnella kroppaa, ottaa vähän rennommin, juosta hitaammin ja miettiä niitä ennätysvauhteja otollisemmalla ajalla. Yritetäänpä keskittyä tähän ajatukseen seuraavilla viikoilla.