Tavoitteena tavoitteiden hylkääminen?

Maraton lähestyy! Päätin kirjoitella vähän sekavia ajatuksia liittyen Müncheniin asettamiini tavoitteisiin. Ajatukset tosiaan tuntuvat poukkoilevan vähän sinne tänne, ehkä saan ne kirjoittamalla jonkinlaiseen järjestykseen.

Olenkin jo kertonut, kuinka juoksu on viime aikoina tuntunut vähän vaikealta, jalat raskailta ja sykkeet korkeilta. Kuntoni on selvästi laskenut sitten viime vuoden. Sen huomaa paitsi treenistatistiikasta (sykkeet korkeammalla kuin viime vuonna samanvauhtisilla lenkeillä) myös fiiliksestä lenkeillä. Erityisesti vauhtikestävyystreenit ovat tuntuneet jaloissa tosi kovilta ja pitkien lenkkien jäljiltä koko kroppa on todella rikki. Palautuminen kestää kauan ja kilometrimäärät ovat auttamatta jääneet viime vuodesta.

Syitäkin tähän pohdin jo jokin aika sitten - kirjoituksen löydät täältä. Olen yksinkertaisesti treenannut aivan väärin. En ole pitänyt huolta peruskestävyydestäni vaan olettanut, että se pysyy yllä, ja voin vetää vähän kovempia treenejä niiden "tyhjien" kilometrien - eli kevyiden lenkkien - sijaan. Olen ihan tietoisesti nostanut lenkkivauhtiani, mutten ole tajunnut, etten ole vielä valmis niin koviin vauhteihin. En myöskään sitä, että kevyettäkin treeniä pitää treeniviikkoon sisältyä. Myös ns. peruskestävyyslenkkini ovat olleet liian kovia - sykkeet nousseet liian korkealle ja palautuminen ollut hidasta.

Olen myös jollain tavalla vähän hellittänyt sitä tiukkapipoista otettani, joka mulla viime vuonna Australiassa treenaamisen kanssa oli. Noudatin esimerkiksi valmistautumisvinkkejä maratonille todella oppikirjamaisesti. Erityisesti tämä näkyi syömisessäni, jonka suhteen olin erittäin kurinalainen ja tarkka. En herkutellut, juonut kofeiinia tai alkoholia lainkaan. Laskin tarkkaan, että saan varmasti juuri oikean verran hiilareita ja proteiinia ja tarpeeksi niukasti rasvaa. Elämäni Ausseissa oli jotenkin aika leppoisaa. Olin oman arkeni herra - oli mulla tietysti kavereitakin, mutta enimmäkseen viihdyin yksin ja keskityin treenaamiseen ja opiskeluun. Suomessa elämä on ainakin tuplasti stressaavampaa. Maratoniin valmistautuminenkin on käynyt vähän niinkuin siinä kaiken muun sivussa.  Painokin on viime vuodesta noussut muutaman kilon, mikä osaltaan vaikuttaa juoksun keveyteen. Kaikki viittaa siihen, että kuntoni on vähän repsahtanut. Valmistautumiseni maratoniin tällä kertaa on yksinkertaisesti riittämätön.

Riittämätön? Riittämätön mihin? Riittämätön maratonin juoksemiseen? Tuskinpa sentään. Ja maratoniahan minä olen menossa juoksemaan: reissun päätarkoituksena on juosta 42,2 kilometriä, ei juosta vaikkapa 3 tuntia 36 minuuttia. Tiedän pystyväni tälläkin kunnolla juoksemaan maratonin. Mutta miksen voi vain tyytyä siihen? Miksi päässäni kaikuu sana "riittämätön", vaikka kaiken järjen mukaan 42,2 kilometrin juoksu on saavutettavissa?

Taas olen saman ongelman edessä: vaadin itseltäni aivan liikaa. Jossain sisälläni huutaa se kunnianhimoinen jatkuvasti ennätyksiään parantanut ja itsensä ylittänyt aloitteleva juoksija, joka olin vuosi sitten. Se juoksija oli tottunut huimaan kehitykseen ja parannukseen: sen juoksijan elämään ei muuta juuri mahtunutkaan kuin juoksu ja maratoniin treenaaminen. Nyt olen kuitenkin erilainen. Kulunut vuosi on ollut tosi erilainen - siihen on mahtunut niin paljon kaikkea muutakin kuin juoksua. Ylä- ja alamäkiä. Ei enää pelkästään sitä samaa juoksun ja kehityksen huumaa, jota pari ensimmäistä juoksuvuottani oli. Elämäni muutenkin on muuttunut siitä ajasta, kun asuin yksin ja keskityin pelkkään itseeni ja juoksuharrastukseeni. Nykyiseen elämääni kuuluu mm. enemmän opiskelua, avomies, töitä ja kummityttö. Muu elämä vie paljon aikaa, ja toisaalta ihan hyvä niin. Pitäähän elämään muutakin kuulua kuin pelkkä harrastus.

Eilen kävin juoksemassa kevyen lenkin. En seurannut lainkaan vauhtiani tai sykkeitäni: juoksin ja nautin siitä. Keskityin pelkkään juoksemiseen ja saavutin sellaisen juoksuflown, johon en ole yltänyt pitkään aikaan. Unohdin juoksevani. Askel tuntui kevyeltä ja juoksu mukavalta. Juoksin siihen saakka, kunnes juoksu ei enää ollut kevyttä: sitten lopetin ja kävelin kotiin. En yrittänyt juosta väkisin vaan juoksin pelkästä rakkaudesta juoksuun. Näitä lenkkejä on ollut aivan liian harvoin viime aikoina. Rupesin miettimään, olenko ikuinen suorittaja, jolle oman itsensä ylittäminen tarkoittaa aina tiettyä aikaa, matkaa tai vauhtia. Miksen enää nauti juoksusta tällä tavoin niin usein? Ainoat kiksit tulevat siitä, kun nipistän ennätyksestäni pari minuuttia tai juoksen tonnin vetoja ennätysvauhtiin. Tietysti on motivoivaa huomata kehittyvänsä, mutta eikö matkan pitäisi olla päämäärää tärkeämpi?

Ajatukseni ovat selkeästi lähteneet rönsyilemään suuntaan jos toiseen siitä, kun aloitin tämän kirjoituksen. Tarkoitushan oli miettiä tavoitteita Müncheniin. No, tämän "pienen" alustuksen jälkeen heitän itselleni tavoitteen - oikeastaan haasteen - Müncheniin: juosta sitä vauhtia, mikä tuntuu hyvältä. Tunnen itseni sen verran hyvin, että tämä tavoite on mulle vaikea. Kisatilanteessa käyn pääni sisällä taistelua itseni kanssa: siellä juoksee kaksi Katjua numerolaput rinnassaan ja kilpailevat siitä, juostako väkisin ennätysvauhtia vai fiksusti kevyempää vauhtia, jolla varmasti pääsisi ainakin perille. Toisin sanoen olen jonkinsorttinen kaikki tai ei mitään -persoona: ennätysjuoksu tai pettymys omaan suoritukseen.

Miksen voisi olla tyytyväinen siihen, että (jos) ylipäätään pääsen maratonilta maaliin? 42 kilometrin juokseminen ei ole helppoa tai siinä onnistuminen itsestään selvää. En usko, että maaliviivalla tulee pettynyt fiilis - oli se aika sitten 3:35, 3:50 tai vaikka 4:20. Maaliin selviäminen on jo itsessään saavutus - tietyn ajan saavuttaminen vaan plussaa ja hienosäätöä. En myöskään usko olevani yhtään sen tyytyväisempi 3:45 alitukseen kuin kymmenen minuuttia huonompaan aikaan - miksi siis yrittää väkisin juosta kovempaa kuin mihin tällä hetkellä pystyn?

Miksi kisatilannetta ei voi ottaa ikinä iisisti?

Tavoitteena siis juosta ilman aikatavoitetta? Taas itseäni toistaen totean tuntevani itseni kuitenkin sen verran hyvin, etten usko pystyväni tuohon. Pakko olla jokin tavoitevauhti ja suunnitelma, jonka mukaan lähden 42 kilometriä kaatamaan - muuten vauhdinjako menee helposti pieleen. Toisaalta tuntuisi hölmöltä lähteä hölköttelemään sattumanvaraista kevyttä vauhtia. Olenkin miettinyt lähteväni juoksemaan n. 11,3 km/h (5:20 min/km) vauhtia, jota muutan suuntaan tai toiseen tarpeen mukaan matkan aikana. Kaikista hirveintä olisi hyytyä kesken matkan. Päätavoite olisi siis päästä juosten maaliin.

Periaatteessa siis haastan itseni olemaan tyytyväinen mihin tahansa aikaan. Käytännössä lähden kuitenkin tavoittelemaan 3:45 alitusta. Tällä hetkellä itseluottamus maratonin suhteen on kuitenkin melko matalalla, saapa nähdä, kuinka käy. Jos ja (toivottavasti) kun ylitän maaliviivan, olen jo ylittänyt itseni.