Juoksukoulu päätökseen Cooperin testillä!

Viimeksi kirjoittelinkin jo Vauhtisammakon juoksukoulusta ja mainitsin tiistain vikasta treenitapaamisesta, jossa oli tarkoituksena juosta Cooperin testi. Olen juossut testin kerran aikaisemmin, tämän vuoden helmikuussa, joten tuolloista ennätystäni, n. 2800 m, lähdin toki rikkomaan, mutta kovin paljon viime matkaani parempaa suoritusta en kuitenkaan odottanut. VK-treenejä on tullut kyllä tehtyä ja Cooperin testin vaatiman kunnon sen suhteen pitäisi olla parantunut. Lisäksi tällä kertaa juoksin ryhmässä jäniksen kanssa, joten uskoin yltäväni vähintään samaan tulokseen.

Lähtökohdat testille eivät tosin olleet parhaat mahdolliset. Olin sunnuntaina bodypump-tunnilla pitkän tauon jälkeen, ja vaikka tein kyykkyosiot vähän tavallista pienemmillä painoilla, olivat jalkani vielä tiistainakin vähän tukkeessa - maanantaisesta lepopäivästä huolimatta. Eivät kuitenkaan niin tukkeessa, etten 12 minuuttia pystyisi juoksemaan! Alun testikierroksen vauhti tuntui ihan hyvältä, joten päätin lähteä seuraamaan 2800 metrin jänistä Annia. Ajattelin, että lopussa sitten ohi, jos siltä tuntuu.

Ja ei sitten muuta kun liikkeelle. Testi juostiin kahdessa osassa: ensimmäisen juoksijat tavoittelivat matkaa 2600 metristä ylöspäin, toisen osion juoksijat taas tätä lyhyempää matkaa. Omassa lähdössäni oli 2600 m, 2800 m sekä 3000 m jänis. Alkuun juoksijoita tuntui olevan aivan liikaa ja joku siinä jopa kaatui väenpaljoudessa, mutta aika nopeasti porukka rupesi jakautumaan tasaiseksi pötköksi. Oma taktiikkani oli pysytellä mahdollisimman lähellä "omaa" jänistäni.

Tasaisen tappavaa vauhtia painettiin menemään koko testin ajan. Anni pysyi hyvin tavoitevauhdissa ja kierrosajat olivat suunnilleen samat joka kerta. Ehkä juuri tuo tasaisuus tekikin juoksusta superraskaan. Itse menin viime testissä alkuun liian kovaa ja vauhtini hidastui loppua kohti. Nyt piti mennä kovaa vauhtia kaikki kierrokset. Sykkeeni nousivat yli 170 jo ekan kierroksen jälkeen eivätkä pudonneet enää laisinkaan. Pahimmat vaiheet olivat siinä 8 minuutin paikkeilla. 2/3 matkasta ei tuntunut helpottavalta ajatukselta, sillä olin jo aivan puhki ja valmis luovuttamaan. Jollain ilveellä sain kuin sainkin kuitenkin roikuttua Annin matkassa vielä pari kierrosta, ja yhtäkkiä oltiinkin juostu jo 11 minuuttia. Vika minuutti oli tahtojen taistelua - ajattelin, että minuutin jaksaa aina puurtaa niin kovaa kuin pystyy. Annista en päässyt ohi, mutta sinnittelin aivan hänen kintereillään loppuun saakka. 12 minuutin kohdalla lyyhistyin maahan: ainakin annoin aivan kaikkeni! Anni ylitti 2800 metrin rajan n. 40 metrillä. Oman GPS-mittarini mukaan matkaa kertyi 2870 metriä, mikä todennäköisesti vastaa todellisuutta aika hyvin, sillä en päässyt juoksemaan kaikkia kaarteita sisärataa pitkin. Anyway, "virallinen" tulos on kai se 2840 metriä - "epävirallinen" taas 2870 metriä. Parannusta ennätykseen joka tapauksessa! Keskisykkeeni oli 174 ja maksimisyke 183 (itselleni tosi korkea: en saa ikinä sykkeitä yli 180). Keskitahdikseni tuli sykemittarin mukaan 4:11 min/km (14,3 km/h).

Oli kiva juosta Cooper ryhmässä. Ilman jänistä olisin varmasti antanut vähän periksi ja hidastanut tahtiani. Nyt pidin sen väkisin yllä, ja se näytti jopa kiihtyvän loppua kohti. Porukassa on niin paljon helpompi juosta!!

Vielä muutama sana juoksukoulun vikoista treeneistä. Viimeksi täällä valittelin, kuinka juoksukoulun tekniikkaosiot olivat ainakin mun osalta jääneet turhan vähäisiksi. Vikoissa treeneissä asia korjattiin, sillä teimme ennen testiä runsaasti erilaisia tekniikkaharjoituksia, joiden tavoitteena oli saada kädet, jalat ja lantio oikeaan juoksuasentoon. Tämän lisäksi jokainen pääsi "juoksuanalyysiin", jossa juoksukoulun opettaja kertoi sadan metrin juoksun perusteella, mitä parannettavaa kunkin juoksutyylissä on. Itselläni parannettavaa löytyi siitä lantion asennosta totta kai - lantiota tulisi saada nostettua ylös. Lantion asentoa on mielestäni tosi vaikea muuttaa, mutta ehkä juoksukoulun tekniikkaharjoituksista on apua tässä. Lisäksi pitäisi treenata keskivartalon lihaksia. Toinen asia, josta mulle huomautettiin, oli jalkojeni etäisyys toisistaan. Jalkojen väliin tulisi juostessa jäädä kahden nyrkin kokoinen rako, mutta omat jalkani kulkevat kuulemma liian lähellä toisiaan. Kiinnitin tähän huomiota viime lenkilläni, ja totta se on: polveni lähestulkoon hipovat toisiaan juostessa. Tätäkin on kyllä ihan mahdotonta lähteä muuttamaan kun on tottunut juoksemaan näin. Välillä ehkä parempi elää tietämättömyydessä :D

Nyt on juoksukoulun juoksut sitten pulkassa, ja ensi viikolla alkaa puolikasta edeltävä kevyempi treenijakso, josta kirjoittelen lisää ensi kerralla :)