Kisaraportti: Helsinki City Run 2015

Eilen siis juoksin ekan puolikkaani pitkään aikaan, fiiliksistä ja tavoitteista ennen kisaa kirjoittelinkin jo viime kerralla. Lähtökohdat kisaan olivat suoraan sanottuna hieman surkeat. Perjantaina kävin hölkkäilemässä puoli tuntia n. 10 km/h vauhtia ja jalkani tuntuivat jo tämän jälkeen tosi väsyneiltä ja tukkoisilta - syy tähän on yhä täysin hämärän peitossa. Jalat painoivat kuin lyijy ja fiilis oli kuin bodypumpin jälkeisenä päivänä vaikka olin koko viikon vaan levännyt ja tankannut. Huolestuin jalkojen laiskasta kunnosta niin paljon, että koko perjantai-ilta meni niitä stressatessa ja viime hetken paniikkivenytyksiä ja -rullailuja tahkotessa.

Kaiken lisäksi hukkasin iPodini, joka on ollut lenkkieni luottotoveri jo monta vuotta. Ilman musiikkia en pysty ainakaan kisassa juoksemaan, ja iPodiini olen kasannut useita eri soittolistoja: sieltä löytyy oma listansa kevyelle lenkille, maratonille sekä vauhtikestävyystreeniin. IPodin katoaminen juuri kisaa edeltävänä iltana vain nosti stressitasoani ja vaikeutti keskittymistäni. Jokaisella kisoihin / otteluun valmistautuvalla urheilijalla varmasti on tiettyjä rituaaleja, rutiineja tai tapoja, jotka vaikuttavat suoritukseen vähintäänkin henkisellä tasolla: musiikki on yksi esimerkki omistani. Näistä tavoista ei saisi olla liian riippuvainen, jottei meininki mene taikauskoiseksi tai tappio koita jo ennen koko kisan alkua. Kisaa edeltävänä iltana niinkin pieni vastoinkäyminen kuin mp3-soittimen katoaminen voi tuntua maailmanlopulta, kun sitä on tottunut kuuntelemaan aina juostessaan. Pienen panikoinnin jälkeen selvitin oman pikku katastrofini Spotifyn soittolistan avulla ja pystyin taas jollain tasolla keskittymään lauantain koitokseen. Soittolistan luomisessa vierähtikin sen verran aikaa, että iltapäivälähtö oli noin yöunien kannalta sittenkin ihan kelpo ajankohta ;)

Lauantaina söin aamupalaksi kaurapuuroa, raejuustoa, hunajaa ja banaanin sekä kupin kahvia. Muutaman tunnin päästä nautin lounaaksi vielä pienen annoksen riisiä tomaattikastikkeella. Vajaat pari tuntia ennen starttia söin vielä banaanin ja kauraleivän. Vettä join tasaisesti pitkin päivää aina kahteen saakka (lähtöni oli klo 15.10). Tankkaus onnistui yllättävän hyvin. Aika paljon tuli syötyä siihen nähden, että vietin koko päivän kotona ennen kisapaikalle suuntaamista, mutta ruoka ei hölskynyt mahassa tai aiheuttanut vatsakipuja kisan aikana. Energiat tuntuivat riittävän hyvin. Kiinnitin juoksuvyöhöni hedelmäsosepussin, energiageelin ja kaksi kätevää hunaja-annospussia, jotka ovat vatsaystävällisempi vaihtoehto energiageelille! Olen testannut hunajaa myös pitkiksillä. Tällä kertaa en niitä kuitenkaan käyttänyt, sillä hedelmäsose tuntui riittävän. Lisäksi huikkasin juoksun aikana pariin otteeseen urheilujuomaa ja kerran vettä.

Sää oli juoksun kannalta melko optimaalinen: n. 12 astetta, puolipilvistä, melko tyyntää, ajoittain pientä tihkua. Päätin juosta pitkillä kompressiotrikoilla ja teknisellä t-paidalla - asuvalinta osui juuri nappiin!

Sitten itse kisaan. Saavuttiin Matiaksen kanssa kisapaikalle aika viime tipassa, mutta ehdin onneksi hyvin oman lähtöryhmäni starttiin. Huhhuh sitä ihmismäärää! Olin elätellyt toiveita, että törmäisin tuttuihin tai muihin bloggaajiin, mutta turha toivo löytää ketään siitä ihmismassasta. HCR kuitenkin on Suomen suurin (puolimaraton?) juoksutapahtuma, ja käsitykseni mukaan osallistujia oli yli 10 000 (tarkkaa määrää en löytänyt mistään!).

Lähdin matkaan toisessa lähtöryhmässä, jossa siis tavoiteltiin ilmeisesti 1:45 alittamista. Oli helppoa juosta ryhmässä muiden juoksijoiden siivellä, kun he tavoittelivat suunnilleen samaa aikaa, mihin itsekin tähtäsin. Tavoitevauhdin (12 km/h = 5 min/km) ylläpitäminen oli ryhmän vetämänä melko helppoa.

Pyrin pitämään yllä koko matkan ajan 5 min/km (12 km/h) tahtia, mutta menemään myös kovempaa jos se vain hyvältä tuntuisi. Onnistuinkin pitämään vauhtini melko tasaisena koko kisan ajan: kilometrien keskitahtini vaihteli välillä 4:40-5:07 min/km (paitsi lopun 100 m spurttiosuus 4:00 min/km).

Iso ero puolikkaan ja maratonin välillä on se, etten osaa samalla tavalla jakaa juoksuani selkeisiin osiin puolet lyhyemmällä matkalla. Maratonilla osaan erottaa selkeät helpot ja vaikeat osuudet, huippukohdat sekä tukaisimmat kilometrit. Puolikkaan kova vauhti tuntui kovalta heti alusta asti eikä juuri helpottanut missään vaiheessa. Muutaman kilometrin jälkeen 5 min/km tahtiin tottui, mutta se alkoi tuntua raskaalta n. reitin puolivälissä. Jotenkin sain kuitenkin pidettyä samaa tahtia yllä. Yksi henkinen strategiani oli ensin kuvitella juoksevani kokonaista maratonia ja sitten "havahtua" todellisuuteen siitä, että matkaa onkin oikeasti jäljellä enää 10 kilometriä 30 kilometrin sijaan. 21 kilometriä rupesikin äkkiä kuulostamaan mukavan mittaiselta matkalta ;) Tiesin, että 10 kilometrin lenkki on ihan perustreenini ja selviän siitä kyllä vähän reippaammallakin tahdilla!

N. 14 kilometrin kohdalla eräs jo pitkään kanssani samaa vauhtia juossut mies alkoi rupatella kanssani, mikä toisaalta sai ajatukset juoksusta toisaalle, mutta toisaalta vaikeutti hengitystäni. Vähän nolona koitin siinä läähätykseltäni sanoa etten nyt ihan hirveästi pysty puhumaan kun olen ihan poikki :D Oli kuitenkin tosi kiva jutella kilpakumppanin kanssa ja parhaani mukaan yritin hänelle tietysti vastailla! Huopalahden kiertäminen oli itselleni ehkä reitin vaikein osuus, joten juttukaveri osui hyvään kohtaan. Matka taittui nopeammin ja juttukaveri oli myös vahva henkinen tuki - hän muistutteli lyhyestä jäljellä olevasta matkasta ja siitä, kuinka vaikeimmat osiot ovat ohi ja edessä on enää pieni ylämäki, jota ei edes voi laskea ylämäeksi. Vaikka juttukaverini pinkaisi hurjaan loppukiriin kilometri ennen maalia ja jätti minut nielemään pölyä taakseen, olin tosi kiitollinen vetoavusta ja tsempeistä, joita häneltä sain :) Juoksuyhteisön tuki on kyllä ihan mahtava juttu!!

Vaikean Huopalahden jälkeen olin aivan poikki ja rikki. Erotuksena maratoniin pystyin kuitenkin pitämään vauhtini suunnilleen samana loppuun saakka. Maratonin viimeisillä kilometreillä vauhti hidastuu aina väkisinkin ja harkitsee tosissaan jopa luovuttamista ja viimeisen kilometrin kävelemistä. Puolikkaan vikat kilometrit tuntuivat pahoilta ja olivat tuskaisia, mutta eri tavalla. Niiden aikana haasteenani oli nimenomaan kovan vauhdin ylläpito loppuun saakka, mutta kävelyksi pistäminen ei käynyt missään nimessä mielessänikään. Hirveintä oli, kun hoksasin melko jyrkän mäen juuri ennen stadionille saapumista. Loppusuoran ylämäet ovat kisojen pahinta myrkkyä. Vedin mäen kuitenkin tahdonvoimalla kovaa tahtia ylös ja seuraavana olikin vastassa parinsadan metrin pätkä pitkin Olympiastadionin juoksurataa. Tuon pätkän vedin niin kovaa kuin jaloistani vaan pääsin - loppuspurtin aikana ohitinkin vielä pari kilpailijaa. Tämä ei olisi millään onnistunut kokopitkällä maratonilla, jolla haasteena on aina ylipäätään maaliviivan ylittäminen. Puolikkaan loppusuoralla voimia näytti kuitenkin vielä olevan. Maalissa olin kuitenkin todella kuollut ja oli pakko päästä heti istumaan. Jalat pettivät alta ja pelkäsin, etten pääsisi enää ylös. Kummallista kyllä, mutta esim. Barcelonan maratonin jälkeen istuin alas ensimmäistä kertaa vasta tunnin päästä juoksuni jälkeen. Jollain tavalla puolikas oli siis raskaampi - fiilis oli vähän samanlainen kuin cooperin jälkeen. Kova juoksu vaati paljon voimaa ja vauhtia, joten oli pakko päästä heti leputtamaan koko kroppaa.

Statistiikkaa virheellisillä sykelukemilla

Maalissa oma kelloni pysähtyi näyttämään aikaa 1:44, mutta viralliseksi ajakseni tuli 1:43:57. Keskivauhtini oli siis n. 12,17 km/h ja keskitahtini n. 4:56 min/km. Sykemittarini sekosi jälleen 12 kilometrin kohdalla ja sykkeeni laski sen mukaan ensin 150 mutta vähitellen jopa 120 paikkeille, kunnes vasta 19 km kohdalla se rupesi yhtäkkiä taas toimimaan ja sykkeet pomppasivatkin taas yli 170. Keskisykkeeni oli siis varmasti yli 170 - maksimisyke niiltä osuuksilta, kun sykemittari suostui toimimaan, näyttää olevan 183. Kroppa on siis todellakin ollut äärirajoilla.

Parempi versio kartasta löytyy täältä

Kisareitti oli tosi kiva ja vaihteleva, joskin mielestäni melko hidas, sillä se sisälsi runsaasti mäkiä ja hiekkatieosuuksia. Ensin kierrettiin Töölönlahti (onneksi alkuun, sillä rautatien viereinen jyrkkä mäki olisi koitunut 20 km kohdalla kyllä kohtalokseni) ja Eläintarhanlahti. Siitä suunnattiin Auroransiltaa pitkin kohti keskuspuistoa, jonka päässä koitti reitin puoliväli. Keskuspuisto-osuuden jälkeen kierrettiin vielä Pikku Huopalahti, josta reitti johti Auroransiltaa pitkin Olympiastadionille. Lopussa oli vielä jo mainitsemani ärsyttävä ylämäki, jonka vaivalloisen ylittämisen jälkeen pääsi viimein stadikalle.

HCR-expo oli osa hyviä kisajärjestelyjä. Siellä käytiin Ruusun kanssa pyörähtämässä jo perjantaina

Kokonaisuudessaan HCR oli loistavasti organisoitu juoksutapahtuma. Lähtöryhmät olivat sopivasti rytmitetyt eikä mahdottoman suurta ruuhkaa päässyt syntymään missään vaiheessa. Reitin varrella oli riittävästi juomapisteitä ja niissäkin palvelu pelasi hyvin. Reitti itsessään oli tosiaan vaihteleva ja mukava, mutta ennätysten rikkominen noin mäkisellä reitillä on varmasti vaikeaa. Lisäksi vähän ehkä harmitti, kun reitti kiersi suurimmaksi osaksi sen verran kaukana keskustasta, ettei sen varrelle ollut kertynyt niin paljon katsojia, mitä olisi näinkin suuressa juoksutapahtumassa voinut odottaa. Juoksun päättyminen kannustajien valtaamalle Olympiastadionille kuitenkin kruunasi koko kisan. Maalialueen ulkopuolella juoksijoille jaettiin yhtä sun toista syötävää, kuten rahkaa, myslipatukkaa, manteleita, kuivattuja marjoja ja välipalajuomaa. Lisäksi sai tietysti ilmaiset kahvit. Kyllä maistui :)

Vielä vähän ajatuksia tuloksestani ja tulevaisuuden suunnitelmistani. Vaikka saavutinkin tavoitteeni ja alitin vanhan ennätykseni (1:45:40), olisin ehkä odottanut hieman helpompaa juoksua. Saavuttamani aika oli täyden työn takana vaikka luulin kehittyneeni hurjasti sitten viime puolikkaani, josta kuitenkin on aikaa jo reilut 1,5 vuotta. Toisaalta treenaamiseni on sittemmin muuttunut maratonpainotteisemmaksi. Parempaa aikaa en odottanut, sillä sellaista en lähtenyt edes tavoittelemaan. 1:45 alittaminen vain tuntui yllättävän vaikealta. Tästä sisuuntuneena saatan keskittyä jatkossa enemmän vauhtikestävyyteni ja voimani kehittämiseen ja sitä kautta juoksuvauhtini nostamiseen. Loppukesästä olisi kiva juosta toinen puolikas - katsoa, tuottaisiko vähän erilainen treeni tulosta. HCR-aikaani olen kuitenkin ehdottomasti tyytyväinen, sillä vanha ennätys on nyt rikottu ja ylitin maaliviivan itseni voittaneena, mutten kuitenkaan aivan täysin kuolleena ja verenmaku suussa. Tästä on hyvä jatkaa :)

Lopuksi on vielä kiitettävä Matiasta, joka sai jälleen kokea osansa perjantain panikoinnista ja koko viikon kestäneistä juoksujorinoista, mutta silti jaksaa aina vaan tulla paikalle kannustamaan ja edes esittää kiinnostunutta :) Läheisten ihmisten tuki ja kannustus on elintärkeää - oli laji ja taso sitten mikä tahansa. Kiitokset myös Ruusulle, joka oli myös loppusuoralla tsemppaamassa ja maalissa onnittelemassa meikäläistä, vaikkei itse päässytkään juoksemaan! Ja superkiitokset lähtevät teille muille bloggaajille ja blogini seuraajille. On tosi mahtavaa lukea kommenttejanne ja tsemppejänne! Niistä saa ihan hirveästi voimaa ja motivaatiota jatkaa :) Ylistän jälleen mahtavaa juoksuyhteisöä! Ihan tässä herkistyy kun alkaa miettiä, kuinka paljon voimia muut ihmiset antavat tässä lajissa :')

Ilta jatkui virallisilla jatkoilla Kaarle XII:ssa :)

Mitä tykkäsit HCR:stä? Miten oma kisasi meni? Mitkä ovat tulevaisuuden suunnitelmasi?