Kisaraportti: Paavo Nurmi Marathon 2015, puolimaraton

Eilen siis juoksin elämäni kolmannen puolikkaan, tällä kertaa Turussa Paavo Nurmi Marathon -tapahtumassa. Fiiliksistäni ja odotuksistani voit lukea täältä. Ennätystä lähdin kisasta hakemaan, mutta osasin odottaa melko samanlaisia lukemia kuin viime puolikkaaltani: siitä kun on vain kuusi viikkoa aikaa ja silloinkin annoin kisassa kaikkeni. Kuudessa viikossa ei kehitystä ehdi juuri tapahtua, joten arvelin lähinnä hyvän reitin tai sääolosuhteiden tms ulkoisten tekijöiden avulla yltäväni ennätykseeni.

Aamupalaksi söin 9 aikoihin kaurapuuroa, banaanin ja kauraleivän sekä vettä ja kahvia. Aamulla vatsa oli, kenties jännityksestä, tosi kipeä. Onneksi startti oli vasta 12.30, joten se ehti kuin ehtikin rauhottua ennen lähtöä :) Tosi ikävää, että vatsa kipeytyi taas, vaikka kiinnitin tarkkaan huomiota ruokavaliooni ennen kisaa. Pitää kai olla jatkossa vielä tarkempi.

Matkalla Turkuun hörpin vielä vettä ja söin banaanin ja Elovena-suklaakaurajuoman n. kaksi tuntia ennen starttia. Tämän jälkeen en syönyt enää mitään. Vettä hörppäsin vikan kerran n. 11 aikoihin.

Kisapaikalla hain toimistosta kisapaketin ja kävin moikkaamassa HeartBeat-blogin Jenniä, jonka kanssa sovittiin treffit ennen starttia. Olipa hauska nähdä tätä blogikansaa vaihteeksi myös livenä :) Kuulumisten vaihtaminen ja yhdessä hermoilu auttoi jännitykseen. Jenni juoksi kympin ja pääsikin hienosti tavoitteeseensa, hyvä Jenni!

Ja sitten siitä säästä. Kuten perjantai-iltana valittelin, kisapäiväksi oli luvattu yllättäen kylmää, tuulista ja sateista säätä. Ennustus kuitenkin muuttui lauantaiaamuna. Salossa aurinko porotti kirkkaalta taivaalta ja Forecan ennuste lupasi taas sitä 19 astetta ja puolipilvistä. Siispä siihen sokeana luottaen pakkasin mukaani pelkät shortsit ja juoksutopin. Turussa auringosta ei kuitenkaan ollut taas tietoakaan, vaan sää oli pilvinen, hieman tuulinen ja sateinen. Sinänsä ihan kiva juoksusää, eipä ainakaan ollut liian kuuma ja ilma oli raikasta, mutta meikäläinen siellä taas vilukissana hytisi kananlihalla ennen lähtölaukausta. Topin sentään vaihdoin kisapaketin t-paitaan, joka suojasi edes hieman paremmin kylmältä viimalta. Tuli ainakin halu pinkaista nopeasti liikkeelle heti lähdössä!

Aurinko paistoi aamulla vielä pilvettömältä taivaalta

Ja niinpä pinkaisinkin - ehkä vähän turhankin kovaa. Ekat kolme kilsaa menivät 4:48 min/km tahtia ja seuraavat kaksi tätäkin kovempaa. Tavoitehan oli se 4:53 min/km, joten reilusti sitä reippaampaa mentiin alkuun. Muutaman kilsan juoksin Vauhtisammakon Elinan kanssa samaa matkaa, siinä vaihdettiin muutama sana, kunnes tämä pinkaisi menemään menojaan - tähtäsi meinaan 1:40 tuntumaan. Ehkä vähän tyhmänä sinnittelin hänen vauhdissaan siihen viiteen kilsaan saakka. Niinpä vauhdinjakoni oli alkuun ihan liian kova, mikä tiesi vaikeuksia jatkoa ajatellen. Jalat olivat aika hapoilla jo viiden kilsan jälkeen Ruissalonsillalla. Vaikka sinänsä matka Ruissalonsillalle menikin tuossa hujauksessa - no aika nopeastihan se ihan oikeastikin meni, sillä vitosen väliaikani oli 23:16.

Vauhtisammakon juoksukoulu hoiti kisan jänispalvelun :)

Ruissalonsillan jälkeen alkoi n. 5 kilometrin osuus Ruissalon toiseen päähän ja takaisin. Reitti juostiin asfalttipäällysteistä autotietä pitkin. Olin udellut pari vuotta sitten puolikkaan Paavo Nurmessa juosseelta kaveriltani Annilta reitin tasaisuudesta ja tämä vakuutti Ruissalo-osuuden olevan hyvin tasainen paria loivaa mäkeä lukuun ottamatta. No, Anni taisi muistaa väärin tai sitten meillä on eri käsitykset tasaisesta reitistä :D Etenkin Ruissalo-osuuden ekat viisi kilsaa olivat täynnä puuduttavia, pitkiä nousuja (ja laskuja vastapainoksi, totta kai). Eiväthän ne kovin jyrkkiä olleet, mutta saivat mun jalat ainakin tosi hapoille. Vedin ne ylös hammasta purren yrittäen ylläpitää vähintään 12 km/h vauhtia (se suunnittelemani 12,3 km/h tuntui välillä aivan ylivoimaiselta) ja annoin alamäissä vauhdin taas kiihtyä niin kovaksi kuin jalat sallivat. Yhtä kilometriä lukuun ottamatta sain pidettyä vauhtini kilometri toisensa jälkeen yli 12 km/h vauhdissa (5 min/km). Ruissalon suora ei tuntunutkaan niin pitkältä, vaan kääntöpaikka tuli nopeasti vastaan. U-käännös ja ei muuta kun takaisin Turkua kohti. Kympin kohdalla oma kello näytti 48:30 - hyvässä vauhdissa siis oltiin. Ehkä vähän turhankin hyvässä - tiesin, etten jaksaisi toista osuutta samaa vauhtia.

Reittikartta napattu täältä

Paluumatka Ruissalosta oli vähän ristiriitainen. Tasaisella ja alamäissä jaloissa tuntui riittävän vielä voimaa, mutta ylämäet olivat täyttä tuskaa. Välillä sisuunnuin ja jaksoin juosta vähän kovemmalla tahdilla jonkin matkaa - toisinaan vauhtini taas hyytyi joksikin aikaa. Juoksin kilometri kerrallaan: sykemittarini laskee kierrosaikoja aina kilometrin välein, joten ajattelin jokaista kilometriä omana suorituksenaan. Yritin pitää vauhdin jokaisella kilometrillä vähintään siinä 12,3 km/h (4:53) tuntumassa, mutta välillä se lipsahti väkisin 12,2 km/h (4:55) paikkeille. Matka takaisin Ruissalosta Turkuun tuntui sekin yllättävän lyhyeltä: kai rentouttavalla maalaismaisemalla oli osuutta asiaan ;) Sillan näkyessä sain juoksuseuraa peltoaitauksen lampaista, jotka kirmasivat kisareitin suuntaisesti juoksijoiden rinnalla - hauska näky!

Noin 13 km kohdalla hörppäsin tokaa kertaa vettä tankkauspisteeltä. Pian tämän jälkeen avasin energiageelipussini ja imaisin siitä pikkuisen. Paljoa en uskaltanut ottaa, sillä pelkäsin mahani ärtyvän. Sen sijaan nappasin 15 km huoltopisteeltä mukaani tutun ja turvallisen hiilarilähteeni: banaanin. Näillä energioilla toivoin selviäväni maaliin saakka. 15 kilometrin kohdilla katsahdin myös kellooni toisen kerran: vajaat 1:13 juostu. Laskin, että vähintään 12 km/h tahtia ylläpitämällä pääsen nipin napin enkkaani. Sitä en muuten tajua, että oma kelloni näytti 15 km kohdalla 1:12:49, mutta virallinen kisa-aikani on tässä kohdassa 1:14:16, vaikka omaan kellooni tuli täyteen 15 km aika lailla samoihin aikoihin kuin kisareitillä 15 km kyltti. Joko siis kyltti tai ajanmittauspiste oli väärässä paikassa, tai sitten oma kelloni sekoili. Joka tapauksessa, ei kannata alkaa laskea, millaista minimivauhtia ylläpitämällä voit saavuttaa ennätyksesi. Jos olisin tyytynyt juoksemaan vain 12 km/h siinä uskossa, että se riittää laskujeni mukaan ennätykseeni, ei olisi ennätystä tullut. Onneksi pinnistin vikat kuusi kilsaa niin kovaa kuin pystyin, joten vauhtini pysyi yli 12 km/h loppuun asti.



Mulle kisan vaikeimmat hetket olivat kilometrit 16-21. Hoin päässäni, että viisi kilsaa jaksat näin kovaa vaikka mikä olisi. Neljä kilsaa menee aina. Kolme kilsaa tätä vauhtia - piece of cake. Kaksi kilsaa eli viisi kierrosta urheilukentällä. Yksi kilsa eli matka kotoa lähikaupalle ja takaisin. Näitä mantroja toistelemalla en hyytynyt vaikka olisi tehnyt mieli kaatua maahan jo monen monta kertaa. Onneksi reitti Ruissalonsillalta takaisin lähtöpaikalle kulki suurimmaksi osaksi joenvartta pitkin, oli tasainen ja meni nopeasti. Joenvarrelle oli taas kertynyt paljon katsojia, joita Ruissalossa ei juurikaan ollut. Katsojista sai voimaa ja tsemppiä. Maali näkyi jo joen toisella puolella - sekin kannusti jaksamaan loppuun asti. 19 kilometrin paikkeilla näin tienlaidassa perheeni, joka oli seurannut matkaani kännykkäsovelluksen kautta ja tiesi siis missä kohdassa odottaa ja milloin. Olin tuossa vaiheessa niin rikki, etten jaksanut edes hymyillä heille, saatikka sitten vastata kannustushuutoihin. Ennen maaliintuloa näin myös tätini ja kaverini - loppusuoralla havahduin vielä toisenkin kaverini kannustushuutoihin. Oman nimen kuulemisesta saa kyllä huikeat lisätsempit :)

Oikeastaan kisani pahin osuus oli juurikin maalisuora. Kun olin ylittänyt viimeisen sillan, jäljellä oli enää vaivaiset 500 metriä. Mutta miten pitkältä toi matka tuntuikaan! Etenkin, kun en ollut varma oman kelloni GPS:n tarkkuudesta. Sillan jälkeen maali häämötti jossain kaukana ja juoksin menemään niin kovaa, kun jaloistani vain pääsin, tavoitteena jälleen ylläpitää sama vauhti, sillä loppuspurtista ei ollut toivoakaan. Omassa kellossa tuli 21 kilometriä täyteen, mutta maali oli vielä kaukana. Turhauttavaa! Vikan parinsadan metrin aikana mietin, että miksei se puolikas voi vaan loppua siihen 21 km kohdalle :D Tai vaikka jo 20 km paikkeille. Tuo vika kilometri tuntuu aina niin hirveältä. En olisi kyllä pystynyt ylläpitämään juoksutahtiani enää yhtäkään kilometriä, kun lopultakin ylitin maaliviivan. Oman kelloni mittari näytti 21,24 km ja kello vähän maaliintuloni jälkeen 1:43:20. Olin vähän hämmentynyt ajasta, sillä en ollut katsonut kelloa 15 km jälkeen ja tuolloisten laskujeni perusteella odotin 1:43 alitusta. Vielä hämmentyneempi olin, kun viralliseksi kisa-ajakseni oli kirjattu 1:43:25. Myöhemmin mulle kuitenkin selvisi, että nettoaikani oli 1:43:12. Joka tapauksessa, laskuni menivät pieleen. Ei siis ikinä kannata alkaa tehdä minkäänlaisia laskutoimituksia kesken kisan vaan juosta loppuun saakka kelloon vilkaisematta niin kovaa, kuin vaan pystyy. Keskivauhdikseni siis tuli lopulta n. 12,27 km/h eli 4:53 min/km. Keskisyke oli 171 ja maksimisyke 180.





Hetken jalkojani lepuutettuani suuntasin hakemaan mitalin ja kisa-alueen herkkupalkinnot (juoksutapahtumien paras osuus ;)) Ehdin vähän myös sulatella tulostani. Tähtäsin enkkaani: se tuli. Paransin ennätystäni 45 sekunnilla. Edistystä sekin, I guess? Mutta sen jälkeen, kun on parantanut maratonaikaa kertaheitolla 22 minuuttia, tällaiset pienet minuutin parannukset tuntuvat kuitenkin olemattomilta. Olen tyytyväinen juoksuuni, mutta haluan ehdottomasti juosta vielä kovempaa. Tämän hetken kuntooni nähden aikani on kuitenkin hyvä. Annoin kaikkeni enkä olisi pystynyt parempaan. En usko, että edes tasaisemmasta vauhdinjaosta olisi ollut apua. Mitään totaalihyytymistähän ei kovasta alusta huolimatta kuitenkaan tapahtunut.

Näiden herkkujen lisäksi maalissa tarjottiin kahvia ja pullaa sekä kurkkua ja tomaattia!

No mitä tästä eteenpäin? Aina kisojen jälkeen olen niin puhtia ja motivaatiota täynnä, että janoan jo seuraavia kisoja ja itseni ylittämisen tunnetta. Haluan todella kehittyä. Haluan todella juosta taas kisoissa mahdollisimman pian. Mutta yksi asia mun olisi opittava: aina ei voi tehdä ennätystään. Vähitellen alan tajuamaan, etten voi vaatia itseltäni niin paljon. Voin antaa kisoissa kaikkeni, mutta se ei aina riitä uuteen ennätykseen. Itsensä voi kuitenkin ylittää niin monella muullakin tavalla. Kellotaulu on vain yksi mittari kisoissa. Nytkin oikeastaan mut teki paljon onnellisemmaksi se tunne, että jaksan pistää kroppani koville, pystyn siihen, mikä etukäteen tuntuu tosi haastavalta, nautin juoksemisesta oman kestävyyden äärirajoilla, saavutan flow-tilan, jossa kaikki muu unohtuu ja jalat pinkovat menemään kuin itsestään... Ja se kisatunnelma! Siitä todellakin nautin!! Ne tuntemattomat katsojat, jotka kannustavat vieraita juoksijoita, ja ne tuntemattomat kanssakilpailijat, jotka tsemppaavat ja ryhtyvät rupattelemaan vieraiden kisatoveriensa kanssa kesken matkan. Ja kaikki ne rakkaat ihmiset, jotka jaksavat vaivautua katsomaan kun meikäläinen juoksee... Jep, kyllä loppupeleissä juoksussa merkitsevät ihan muut asiat kuin itse loppuaika. <3

Loppuilta sujui  mökillä perinteisissä tunnelmissa jättiläismäisen irtokarkkipussin äärellä seuraavia kisoja suunnitellen :)