Neljäs lepoviikko ja tavoitteet virallisesti uusiksi!

Viikon verran on taas koitettu keksiä yhtä sun toista juoksun korvaavaa treeniä. Pyöräily, kuntosali ja vesijuoksu ovat toimineet ihan hyvin. Jalka ei ole kipeytynyt niistä ja kuulemani mukaan vesijuoksun pitäisi jopa auttaa polven kuntoutumisessa. Perjantain treenien jälkeisen kohtalaisen hyvän fiiliksen jälkeen odotukseni lauantain turnausta kohtaan olivat (liian) korkealla. Kolmessa ottelussa sain pelattua yhteensä n. 45 minuuttia, joiden jälkeen polveni oli tulessa. Oli turhauttavaa ja ärsyttävää istua kylmissään kuluttamassa vaihtopenkkiä ja katsoa, kun muut juoksivat kentällä. Tällä kertaa turnauksesta vietiin Saloon pronssia ja hyvä mieli. Päivä jatkui saunaillan merkeissä, ja turnaus ja polviärsytykset saatiin nollattua sanotaanko ihan kiitettävästi!

Raastavaa katsoa joukkueen alkulämpöä penkiltä...

Lauantaisen jälkeen maltoin välttää turhia juoksuaskelia. Kuntosalilla maanantaina ja tiistaina rohkenin testailla juoksumattoa rennoissa viiden minuutin pätkissä pariin otteeseen, eikä polvessa tuntunut kipua. Maanantaina uskaltauduin jopa yli tunnin kävelylle ystäväni Petran kanssa ja onnekseni huomasin, ettei polvi kipeytynyt senkään aikana!

Tiistaina olin taas hieronnassa, joka tuntui avaavan jalkojani toden teolla. Hierojan mukaan jalkani lihakset tuntuivat yllättävän rennoilta eikä IT-jännekään ollut niin kireä kuin olisi voinut kuvitella. Tästä ilahtuneena ajattelin, että ehkä se polvi nyt vihdoinkin olisi jo paranemaan päin! Mutta kiirehdin taas tapani mukaan asioiden edelle... Eilinen aamukävely Liinun kanssa innosti taas testaamaan polvea pienien, kevyiden hölkkäosuuksien muodossa ja eiköhän se polvi sitten kipeytynyt taas ja on ollut siitä tähän hetkeen asti kipeä aina astuessa. Takapakkia siis taas ja reippaasti.

Nyt tuntuu, että ollaan ihan samassa tilanteessa kuin kuukausi sitten, kun polvi kipeytyi. Ajatus polven paranemisesta viidessä viikossa tuntuu epätodennäköiseltä ajatukselta. Tuntuu, ettei mikään auta. Siksi olenkin päättänyt lopettaa haaveilut polven ihmeparanemisesta ja alle neljän tunnin maratonajasta ja asettaa itselleni uuden tavoitteen: saada polvi juoksukuntoon maratoniin mennessä. Uskon peruskuntoni olevan sillä tasolla, että pystyn juoksemaan maratonin reilun kuukauden päästä ilman sen kummempaa treeniä - mikäli polveni vain sen sallii. Aikatavoitteita on siinä tapauksessa kuitenkin turha ruveta asettamaan. Ihmeparanemista odotellessa keskityn tässä blogissakin lähinnä polven kunnon tarkkailuun, korvaavien treenien pähkäilyyn sekä urheilua tukeviin juttuihin.

Tilanne on kaikin puolin syvältä, mutta eihän tämä maailmanloppu ole. Kööpenhaminan maratoni on (toivottavasti) ensimmäiseni, muttei suinkaan viimeinen. Minkä ajan siinä juoksenkaan, jos juoksen lainkaan, aion vielä alittaa ja kehittyä juoksijana. Tämä harrastus ei yhteen juoksijan polveen kaadu tai maratoniin lopu vaan jatkuu vielä pitkään! Ei tässä itku auta, vaikka se toisinaan onkin lähellä. Näissäkin vaikeissa tilanteissa pitäisi kaivaa jostain esiin se positiivinen asenne ja ennen kaikkea kärsivällisyys - muuta ei oo nyt tehtävissä.