Maraton läpi - yli odotusten!

Sunnuntaina se pitkään odotettu ja jännitetty päivä sitten koitti: maraton, jota ajatellen oli juoksenneltu 1,5 vuotta. Sekavien mutta sikeiden yöunien, reilun aamupalan sekä viimeisten henkisten valmistautumisten jälkeen odotukseni tulevaa juoksua kohtaan olivat luottavaiset. Tankkaus ja kunto tuntuivat hyviltä. Juoksijan polvenkaan suhteen en ollut huolissani. Eniten pelotti oikea polvilumpio, joka oli kipeytynyt edellisenä päivänä. Myös viime päivien runsas veden juominen huolestutti, sillä en halunnut pysähtyä vessakäynnille. Muuten fiilis oli lähinnä utelias ja odottava. Lähtöpaikalle siis suuntasin innoissani, joskin sykkeet jännityksestä huipussaan.

Ennen lähtöpaikalle saapumista en edes käsittänyt, miltä näyttää, kun 12 000 juoksijaa valmistautuu ylittämään lähtöviivan. Porukkaa oli paljon. Itse päätin suosiolla jäädä joukon puolivälin häntäpäähän 4:10 jänisten tuntumaan, vaikka jossain aivojen perukoilla kummittelikin ajatus neljän tunnin alituksesta. Kun lähtölaukaus viimein kajahti ilmoille, kesti n. 10 minuuttia ennen kuin väkijoukko ympärilläni alkoi liikehtiä ja n. 13 minuuttia ennen kuin pääsin itse ylittämään lähtöviivan. Ei muuta kun sykemittari käyntiin ja 42 kilometrin kaatoon!

Ensimmäiset 10 km: alkulämmittelyä

Heti juoksun alussa oikeassa polvessa alkoi tuntua ikävää kipua, kuten arvasinkin. Tiesin, että kipu ei tulisi katoamaan juoksun aikana - parhaimmillaan pysymään samana. Toivoin vain, että se pysyisi siedettävissä rajoissa.

Maratonin 10 ensimmäistä kilometriä kului lähinnä hitaampia juoksijoita väenpaljoudessa ohitellessa ja meni sutjakkaasti kisatunnelmaa - reitin varrelle kerääntyneitä kannustajia, eriskummallisiin naamiaisasuihin pukeutuneita kilpakumppaneita sekä musiikki- ja tanssiesityksiä - ihmetellessä. Sykemittaristani huomasin, että vauhtini oli ennen 10 kilometrin etappia jatkuvasti yli 11 km/h, mutta syke pysyi kuitenkin kurissa ja juoksu tuntui oikeasta polvesta huolimatta melko kevyeltä - en siis nähnyt mitään syytä hidastaa tuota suunniteltua reippaampaa tahtia. Aika nopeasti olin ohittanut jo 4:10 jänikset ja saanut juoksutahtini ja sykkeeni tasattua. Muutkin juoksijat tuntuivat löytäneen paikkansa väkijoukossa siinä 10 kilometrin kohdalla, eikä juokseminen ollut enää niin ahdasta. 10 kilometriä tuntui alkulämmittelyltä, jonka jälkeen varsinainen matkanteko vasta alkoi.

10-25 km: epätoivon hetket

Tiesin näkeväni siskoni Maijun ja Liinun 14 kilometrin (1/3 koko matkasta) kohdilla, joten (kuinka kummalliselta se kuulostaakaan) pidin sitä 10 kilometrin ohituksen jälkeen toisena etappinani. Hassua, kuinka paljon jo pieni, muutaman sekunnin vilaus tärkeistä ihmisistä auttaakaan jatkamaan matkaa. Muutenkin radan ympärille tasaisesti kerääntyneiden suomalaiskannattajien tsempit antoivat yllättävän paljon voimaa ja positiivisen mielen, ja jalka nousi jälleen ihan uudella tavalla.

17 kilometrin jälkeen maratonreitti poikkesi n. 5 kilometrin lenkin kaupungin keskustan lounaispuolelle. Tämä 5 kilometriä oli itselleni koko maratonin rankin osuus. Ensinnäkin, matka lounaaseen oli pitkä ja puuduttava - suoraa, tuulista asfalttitietä. Toiseksi, tällä pitkällä suoralla vastaan tuli juoksijoita, jotka olivat jo kiertäneet tuon ärsyttävän viiden kilometrin lenkin ja palaamassa kaupunkia kohti. Kolmanneksi, tieto siitä, ettei matka ole vielä edes puolivälissä, loi ensimmäiset epätoivon tuntemukset ja herätti pienen epäilyn polven jaksamista kohtaan. Koko maratonin puoliväli, 21,1 km, ohitettiin kuitenkin kyseisellä reitillä, ja paluumatka kaupunkiin sekä vastaantulevat juoksijat auttoivat taas jaksamaan. 23 kilometrin kohdilla ohitin jälleen siskoni sekä Matiaksen, joka oli myös löytänyt tiensä Köpikseen ja kannustusjoukkoihini, ja heidän näkemisensä käänsi kaikki epätoivon tunteet päälaelleen. 23 kilometrin ohituksen jälkeen oli helpottavaa laskea jäljellä olevien kilometrien määrää suhteessa jo ohitettuihin.

Tankkauspisteitä reitillä oli n. 3-5 km välein, ja joka toisella niistä oli veden ja urheilujuoman lisäksi tarjolla myös hedelmä (pala banaania/appelsiinia). Ensimmäisen 20 kilometrin aikana pysähdyin lähestulkoon kaikille tankkauspisteille nappaamaan matkaani vähintäänkin veden ja urheilujuoman, vaikken niitä välttämättä olisikaan tarvinnut. Vasta 20 kilometrin jälkeen aloin oikeasti kuunnella ja tarkkailla kroppaani. Huomasin, ettei joka tankkauspisteelle ollutkaan tarvetta pysähtyä. Matkan viimeisen puolikkaan aikana ohitinkin vähintään joka toisen tankkauspisteen niille pysähtymättä - lopputuloksen kannalta hyvä niin.

Maratonreitti kiersi lähinnä keskustassa, mutta teki pariin otteeseen pienen lenkin sen ulkopuolelle. Reitti oli tasaista asfalttitietä, eikä sisältänyt suuria nousuja tai laskuja.

25-35 km: tasaisen tappavaa tahtia

Maratonin puolivälin jälkeen tuntivauhtini oli hieman laskenut tasaiseen tahtiin - se oli sykemittarini mukaan n. 10,3-10,7 km/h (tämäkin vaihteli suuresti eri osuuksien välillä). Huomasin alittaneeni kahden tunnin rajan 21,1 kilometrin kohdilla. Tässä vaiheessa päätin tähdätä neljän tunnin alitukseen. Se vaatisi suunnilleen saman vauhdin ylläpitämistä. Jopa pieni vauhdin lasku olisi sallittua. Sykkeeni olivat pysyneet tähänkin pisteeseen asti aisoissa (n. 140-150), joten uskoin kuntoni kestävän. Jalkojen kunto oli ainut kysymysmerkki.

25 kilometrin kohdilla kisareitti poikkesi jälleen keskustasta - tällä kertaa kaupungin itäosaan pitkin rantaa. Rantatuuli häiritsi juoksua yllättävän vähän. Takaraivossa jyskytti tieto siitä, että voiton puolella ollaan! Rannassa juostessa keskityin lähinnä tähyilemään "Pientä merenneitoa", joka osoittautuikin niin huomaamattomaksi, että jäi näkemättä.

Kilometrit 25-35 olivat toisaalta pakkopullaa, mutta sujahtivat toisaalta nopeasti ohi. Olin kai jonkinlaisessa flow-tilassa niiden aikana, sillä en muista juoksusta tai reitistä juuri mitään. Yhtäkkiä tajusin, että matkaa onkin jäljellä enää 7 kilometriä - kuudesosa!!! Tajusin myös, että jalkojeni kipu (molemmat polvet ja jalkapohjat) oli kadonnut. En tuntenut enää jalkojani: ne liikkuivat eteenpäin tasaiseen tahtiin kuin itsestään.

35-42,195 km: selviän tästä!!!

Viimeiset 7 kilometriä tuntuivat jo loppusuoralta. Tässä vaiheessa tiesin, että selviän maaliin asti varmasti. Olin myös melko varma neljän tunnin alituksesta. 35 kilometriin asti sää oli ollut puolipilvinen, tyyni ja n. 17 astetta lämmin. 36 kilometrin paikkeilla alkoi kuitenkin sataa. Sade koveni pikkuhiljaa, muttei haitannut juoksemista - päinvastoin virkisti ja helpotti allergikon hengitystä.

38 kilometrin kohdilla ohitin jälleen kannustusjoukkoni, jonka turvin jaksoin vielä viimeiset kilometrit. Loppusuoran yritin vain nauttia juoksemisesta. Viimeisen kilometrin ajan reitin varrella oli valtavasti kannustavia ihmisiä. Tiesin olevani todella lähellä tavoitettani. Viimeisen parinsadan metrin kohdalla otin vielä loppuspurtin ja sain sykkeeni nousemaan ensimmäistä kertaa korkealle, 172 paikkeille.

Oma kelloni näytti maalissa aikaa 03:58:48. Keskisykkeeni oli 152 ja maksimisykkeeni 172. Virallinen bruttoaikani (aika lähtölaukauksesta maaliviivan ylitykseen) oli 04:09:57 ja nettoaikani (aika lähtöviivan ylityksestä maaliviivan ylitykseen) 03:58:43. Keskivauhtini oli n. 10,6 km/h. Alla taulukossa vielä sijoituksiani ja tarkempia statistiikkoja vauhdistani.

Vauhtini hieman hidastui pitkin matkaa, mutta sijoitus silti parani loppua kohden.

Se tunne, kun ylitin maaliviivan oman kelloni mukaan alle 4 tunnin ajassa... Uskomatonta! Ylitin kaikki odotukseni. Seitsemän viikon juoksutauon jälkeen oli suuri tavoite ylipäätään selvitä maaliin, nyt onnistuin vielä neljän tunnin alituksessa. Kaikki tuntui menevän täysin nappiin - tankkaus, vauhdinsäätely, "taktiikka"... Vaikka jalkani olivat maalissa kauttaaltaan niin kipeät, etten olisi pystynyt juoksemaan enää kilometriäkään (ja tiesin, etten tule myöskään juoksemaan niillä vähintään muutamaan päivään maratonin jälkeen), kaikki oli kyllä sen tunteen arvoista. Hetki, jota kohti on tähdännyt ja jota on odottanut puolitoista vuotta... Tätä fiilistä on vaikea sanoin kuvailla :)

Maalissa - väsyneenä ja märkänä, mutta onnellisena!

Maalialueen ulkopuolella minua odotti viluissaan sateen kastama kannustusjoukkoni lempikarkkieni kera. Eipä ole karkitkaan ikinä maistuneet yhtä hyviltä ;) Illalla kävimme syömässä O'Learys:ssa ja viimeinen päivä Kööpenhaminassa sujui Tivolia kierrellen ja herkutellen. Jalkani ovat edelleen kipeät. Ensimmäisenä yönä nukkumisesta ei tullut mitään, viime yö meni jo paremmin. Silti joka ikistä jalkani lihasta kolottaa yhä. Maratonia ei tee mieli juosta ihan hetkeen, mutta lenkille haluan taas heti, kun jalat ovat palautuneet!

P.S. Treenaaminen ei jää tähän. Ja varmaa on, että maratonejakin tulee vielä! Suunta on tästä vain ylöspäin :)

Kunnon illallinen maistui neljän tunnin uurastuksen jälkeen!